en oikein tiiä, missä vaiheessa voisin alkaa puhua syvällisiä poikaystävälle. me ollaan seurustellut vasta alle kuukausi ja sitä ennen ei olla mitenkään tunnettu. nyt ollaan vaan tutustuttu ja lähinnä pidetty hauskaa kahdestaan ja näin. ollaanhan me oltu lähes joka päivä yhdessä ja muutenkin muutamassa viikossa tultu jo tosi läheisiksi.
mua vaan ahdistaa ihan vitusti se, että en voi oikein kenellekään puhua mun ongelmista. mulla ei oo sellasta kunnollista ystävää vaan paljon kavereita, jotka ei oo kuitenkaan niin läheisiä, että niille viittis mennä vollottamaan omia ongelmia. ja tällä hetkellä mulla niitä ongelmia onkin, kun isä on menettänyt kaiken elämänilon, koska sen pitkäaikainen naisystävä jätti (mun vanhemmat eronnut jo aikoja sitten). iskä on juonut kohta viikon putkeen ja mun iskä ei todellakaan ole mikään alkoholisti. itkettää vaan niin perkeleesti ja sattuu, kun en saa sitä mitenkään kunnostautumaan ja varsinkin kun asutaan eri kaupungeissa, niin nähdään vaan viikonloppuisin.
no joo, asiat on siis ihan vituillaan kotona ja hajoon kohta kouluunkin. olis vaan niin ihana avautuu näistä asioita jollekin, mutta pelkään vähän sitä, miten poikaystävä siihen suhtautuu. kun mä oon just yleensä aika iloinen ja puhelias ja siks se poika varmaan muhun ihastuikin, niin olis aikamoinen muutos, kun yhtäkkiä alkasin vaan itkee omaa paskaa perhettäni. toisaalta on niin rasittavaa olla koko aika iloinen ja ystävällinen kaikille ja näytellä, että elämä on ihan vitun ihanaa.
tietysti tällasista asioista pitäis pystyä juttelemaan poikaystävän kanssa ja muutenkin mä haluan meidän suhteen olevan mahdollisimman avoin jne. mutta oisko tää avautuminen vähän liian aikaista? enkä tiedä edes, miten ottasin mun ongelmat puheeksi, kun meillä on aina niin hauskaa yhdessä, niin olis tosi utopista yhtäkkiä vaihtaa ihan toiseen asiaan.
hmm. kommentteja, vinkkejä, mitä vaan?
mua vaan ahdistaa ihan vitusti se, että en voi oikein kenellekään puhua mun ongelmista. mulla ei oo sellasta kunnollista ystävää vaan paljon kavereita, jotka ei oo kuitenkaan niin läheisiä, että niille viittis mennä vollottamaan omia ongelmia. ja tällä hetkellä mulla niitä ongelmia onkin, kun isä on menettänyt kaiken elämänilon, koska sen pitkäaikainen naisystävä jätti (mun vanhemmat eronnut jo aikoja sitten). iskä on juonut kohta viikon putkeen ja mun iskä ei todellakaan ole mikään alkoholisti. itkettää vaan niin perkeleesti ja sattuu, kun en saa sitä mitenkään kunnostautumaan ja varsinkin kun asutaan eri kaupungeissa, niin nähdään vaan viikonloppuisin.
no joo, asiat on siis ihan vituillaan kotona ja hajoon kohta kouluunkin. olis vaan niin ihana avautuu näistä asioita jollekin, mutta pelkään vähän sitä, miten poikaystävä siihen suhtautuu. kun mä oon just yleensä aika iloinen ja puhelias ja siks se poika varmaan muhun ihastuikin, niin olis aikamoinen muutos, kun yhtäkkiä alkasin vaan itkee omaa paskaa perhettäni. toisaalta on niin rasittavaa olla koko aika iloinen ja ystävällinen kaikille ja näytellä, että elämä on ihan vitun ihanaa.
tietysti tällasista asioista pitäis pystyä juttelemaan poikaystävän kanssa ja muutenkin mä haluan meidän suhteen olevan mahdollisimman avoin jne. mutta oisko tää avautuminen vähän liian aikaista? enkä tiedä edes, miten ottasin mun ongelmat puheeksi, kun meillä on aina niin hauskaa yhdessä, niin olis tosi utopista yhtäkkiä vaihtaa ihan toiseen asiaan.
hmm. kommentteja, vinkkejä, mitä vaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
vinkki sulle: ÄLÄ KIRJOTA NII PITKIÄ TEKSTEJÄ KUKAA EI JAKSA LUKEE
olis varmaan kannattanut jättää kappalejakokin pois. vittu semmoset on ihanii luettavii!
Voithan siä ottaa sen eka vähän varovammin puheeksi... jos se on kunnon tyyppi niin kyl se kuuntelee. Ei kannata teeskennellä liian kauan, siihen tottuu itsekin helposti ja avautuminen tulee vaikeammaksi...kokemusta on :(
Hei! Ymmärrän yskäsi, joskus elämä voi olla aika kurjaa - etenkin kun ei ole ketään kelle voisi kertoa tuskansa.
Jos poikaystävälle tuntuu vaikealta kertoa, kirjoita tuskaasi vaikka päiväkirjaan tai tänne foorumeille, voit myös mennä keskustelemaan vaikkapa paikkakuntasi nuorisotyöntekijöille tai muille ammattihenkilöille. Tietysti voi olla melko kaukaa haettua.
Jos poikaystävä tuntuu läheiseltä, uskon että kannattaa kertoa pahimmat huolensa hänelle, ei tietenkään kaikkea samalla kertaa ;) En usko hänen muuttavan tunteitaan sinua kohtaan mielentilasi takia. Rohkeasti vaan!
Kyllä se siitä, meillä kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä. Musiikkikin auttaa :)
sinuna kyllä kertoisin poikaystävällesi. on tosi energiaa vievää esittää, että kaikki on hyvin. mä olisin vaan onnellinen, jos mun kumppani uskaltaisi avautua ongelmistaan mulle. sehän just kertoo siitä, että se luottaa suhun ja haluaa uskoa omat asiansa sun käsiis.
mulla ja mun poikaystävällä on avoimet välit ja mä voin kertoo sille kaiken. kirjaimellisesti kaiken. se on nähnyt mun itkevän, raivoovaan, huutavan ja hakkaavan päätä seinään :D se on oikeesti älyttömän helpottavaa, kun sille voi kertoo kaiken ja sitten se vielä osaa sanoa kaikki oikeet sanat, millä mut saa rauhottumaan. sama juttu myös päinvastoin, tosin mun poikaystävä on paljon rauhallisempi kuin minä. mä oon nimittäin se äkkipikainen ja hermot menettävä ja poikaystävä on sellanen järjen ääni. mutta hyvä parivaljakko me ollaan. :D
Eli siis jos sun mielestä luulet että te ootte oikeasti pari ja voit kertoa poikaystävälles niin sitten kerrot. Eli tiedät että hän pitää salaisuuden ja että hän ymmärtää yms. Ja kannattaa sitten jos nyt aiot kertoa niin ohjata se aihe vaikka sen omaan perheeseen ensin ja keskustella hieman siitä ja toivoa että tää poika ymmärtää kysyä omasta perheestäs ja sitten kertoa.. Näin vähitellen avautua. Tietty voit myös odottaa jonkin aikaa ja antaa teijän lähentyä ensin vähän ja odottaa että tää "hauskanpito kausi" menee ohi, mutta sitten se ehkä pilaa omaa iloas. Joten katsele tilannetta ja kerro hänelle jos tulee sopiva kohta.