Miten teillä joilla on jo aikuisia lapsia, ovatko jatkaneet harrastuksia ym koiratoimintaa vanhempana? En nyt siis kysy kenenkään elämänkertaa udellakseni, mutta onko koirailu yhtä lähellä sydäntä kuin teillä?
Olen huomannut, että jotkut asiat suvuissa menee ikäänkuin "jokatoinen sukupolvi-periaatteella". Eli yhdet on into piukassa, lapset ei niinkään, niiden lapset taas on jne.. Itse tykkään paljon, omat vanhukset ovat eläinrakkaita, mutta ei erityisen toiminnollisia. Heidän molempien vanhemmat taas olivat aktiivisempia.
Alkoi vaan kiinnostaa kun oma poitsu alkoi puhua kissan hankinnasta aikuisena....?! eh..
Olen huomannut, että jotkut asiat suvuissa menee ikäänkuin "jokatoinen sukupolvi-periaatteella". Eli yhdet on into piukassa, lapset ei niinkään, niiden lapset taas on jne.. Itse tykkään paljon, omat vanhukset ovat eläinrakkaita, mutta ei erityisen toiminnollisia. Heidän molempien vanhemmat taas olivat aktiivisempia.
Alkoi vaan kiinnostaa kun oma poitsu alkoi puhua kissan hankinnasta aikuisena....?! eh..
Vastaukset 18
Vanhimmat
pidän myös kisuista!
Minä synnyin koiraperheeseen... Poikani kanssa yhdessä ollaan myös kasvatettu jokunen pentue. Mutkia tuli matkaan kun vammauduin ja miniäni on pahasti allerginen koirille.
kuulla. Niin se elämä vaan joskus puuttuu peliin. Kuulostat kyllä siltä että käännät minkä vaan voitoksi, jotenkin tullut sellanen kuva.
Mutta hyvä kuulla että tässä toivoa on! ;)
Sisu-haukku...oon kyllä sitkeyden huipentuma kun tarve sen vaatii, eli varsin oikeaan osuit :). Periksi en anna kyllä milloinkaan.
sellanen kuva on tullut, yleensä se osuu aika hyvin.
itse, että periksi ei saa antaa milloinkaan. Ei edes silloin, kun elämä yrittää potkia liikaa vastatuuleen ja kaikki tuntuu turhalta. Omien oikeuksiensa puolesta tulee taistella kaikin mahdollisin keinoin tasan niin kauan, että ne toteutuu...se tekee sen kuitenkin joskus aina!!
Ajattelen näin, että myönteinen asenne, sopiva määrä rohkeutta/riskejä ja malttia antaa parhaan tuloksen.
Jos ei heittäydy elämään, ei ehkä paljoa häviä mutta ei kyllä voitakaan. Tärkeiden asioiden vuoksi kyllä heitän kainostelut nurkkaan ja pidän pääni. Tämän piirteen toivon säilyvän minussa, rohkeutta ja malttia toivon lisää kosolti!
olevasi oikeassa, niin rohkeasti vain menet eteenpäin läpi kaikkien esteiden, jotka kummasti yksi toisensa jälkeen väistyy ennen pitkää, kunhan muistat olla antamatta periksi!!
Lapsia minulla ei nyt vielä ole, mutta oman eläinrakkauteni ja erityisesti rakkauteni koiriin uskon perinneeni äidin äidiltäni, jolla on ollut villakoiria jo yli 60 vuotta, parhaimmillaan tusina. ;)) Ei ehkä ollut kauhea yllätys, että esimmäinen oma koirani sattui olemaan kääpiövillis. :))
taas pidetty liikaa koiria ja oloissa tuskin kehumista.yli kolmen koiran pitäminen pitäs kieltää laissa.sairasta.
No niin, nyt kun näitä luen niin pitää syödä tuo oma teoriani jonka aiemmin esitin. Se oli tosin vain oma kokemus. Äitisi on ollut todellinen villistäti! Kasvattiko hän myös?
olipa kommentti. Perustella tuskin osaat?
sinusta ei olisi sairasta. Miksi työntää nokkansa asioihin joista et tiedä yhtikäs mitään?! Vai onko sinulla jotain henkilökohtaista minua tai isoäitiäni vastaan? Ja tiedoksesi, että isoäitini on toiminut aktiivisena eläinsuojelijana jo vuosikymmeniä ja hänen jos kenen voi sanoa omistaneen kirjaimellisesti koko elämänsä eläimille, varsinkin koirille. Jos sinulla todella on jotain minua vastaan niin sähköpostiosoitteeni löydät galleriastani, odotan yhteydenottoasi.
on se villistäti, tai paremminkin villismummi. :)) Mustia, ruskeita, valkoisia, harmaita, aprikooseja, ei koskaan mitään muita kuin villakoiria. Hänellä on ollut yhteensä muistaakseni 8-10 narttua sijoituksessa, muttei koskaan alkanut itse kasvattamaan. Nyt hänellä on ikää 75 ja kääpiövilliksiä vielä kolme. :))
mutta eivät sen enempää harrastaneet. Minä harrastan ja vanhin poikani ei kertakaikkiaan tajua sitä. Hankki kissan. Nuorempi poikani on innostunut ja touhuu paljon mukana, mutta ei voi itse tällä hetkellä pitää koiraa johtuen elämän tilanteesta.
Tuskin tulee jatkamaan kasvatustyötäni. Onneksi on olemassa jatkaja linjalleni.
vähän tällasta ajoin takaa.. että sitten mennään ja hankitaan kissa!
Ei vais, pääasia että tykkää eläimistä. Lajin päättäköön itse.
Kyllä sen kasvatusperinnön voi antaa muullekin kuin lapselle, vaikka varmaan se usein toiveena on?
kaikki lapset koira"höynähtäneitä" ja tauti jatkuu. Elämän tilanteet, terveys, työ etc. on vain rajanneet harrastusta välillä.
Nyt on se tilanne, että kaikilla on koira/ koiria ja kissa/ kissoja.
Tämä eläinrakkauskin voi mennä eri lajiin. Tyttärelläni on kissoja, mutta koiraa ei kuulemma huolisi (ulkoilutus, karvaisuus, meteli,tyhmyyys?!, koulutustarve mm. syitä koirattomuuteen).
tiedä mitä aikuisena harrastavat,mutta itse olen oikea erkki outolintu,suku on suunnattoman suuri mutta koiria siihen on kuulunut pari ajuria,pari beaglea,yhdellä serkulla on pari seropia,yhdellä kaukaisella sukulaisella oli jopa kolme koiraa,ja yksi rotikka löytyi aikanaan.kotiini ei olisi koskaan tullut koiraa,mutta itseäni ne on vaan aina kiinnostaneet..