Rakastaminen on niin suuri asia ettei siitä olekaan koskaan syytä lakata puhumasta.
Ehkä tätkin seikkaa on käsitelty,aiemmin vaikken ole huomannut.
Tuntuuko kenestäkään tutulta se, että kun rakastuu ja rakastaa on siinä helposti joku häiritsevä ajatus, sellanen että voi tuntua jopa jossain määrin ahdistavalta.
Ei pysty elämään täysillä.
Jonkinlainen pelon tapainen, menetyksestä tms? Valmista surumielisyyttä.
Vaikka todella luottaa kumppaniin.
Vai onko se vain jotain luonteeni kummajaisuuksia?
Kun tästä yrittää puhua jollekkin naamakkain, ei oikeestaan tule siitä sen kummemmaksi.
Ja se tunne on olemassa aina vaikka kuinka tuntuu ettei maailmassa voi kukaan rakastaa ketään enempää kuin minä Rakastani.
Helppo on varmaan kommentoida että mene terapiaan.
Mutta sellanen vaiva on turhaa.
Ehkä tätkin seikkaa on käsitelty,aiemmin vaikken ole huomannut.
Tuntuuko kenestäkään tutulta se, että kun rakastuu ja rakastaa on siinä helposti joku häiritsevä ajatus, sellanen että voi tuntua jopa jossain määrin ahdistavalta.
Ei pysty elämään täysillä.
Jonkinlainen pelon tapainen, menetyksestä tms? Valmista surumielisyyttä.
Vaikka todella luottaa kumppaniin.
Vai onko se vain jotain luonteeni kummajaisuuksia?
Kun tästä yrittää puhua jollekkin naamakkain, ei oikeestaan tule siitä sen kummemmaksi.
Ja se tunne on olemassa aina vaikka kuinka tuntuu ettei maailmassa voi kukaan rakastaa ketään enempää kuin minä Rakastani.
Helppo on varmaan kommentoida että mene terapiaan.
Mutta sellanen vaiva on turhaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joo olet sä ihan selvästi haksahtanut kun sullahan on ihan erillainen kosketus näppäriin;)
Jep,kumman kavala tunne viiltelee välillä,vaikka luottamus ja kaikki muu on kunnossa.Ihan kammottavan levoton olo jos toinen on viettämässä aikaa jossain muualla ja ite oot vaikka ihan yssin kotona.
No sitten kun tuotakaan tunnetta ei enää ole ja arvelet että se oli sitä alkuhurman epävarmuutta,niin heräätkin huomaamaan et ethän sä enää välitäkkään toisesta.Ihme kun onkin levollinen olo.Menköön ja tehköön mitä tahtoo,emmä sitä omista ja ei multa tartte lupia kysellä...voi prkl!
toi Sun kommenttisi. Mikään ei ole hyvä. Teet ja elät miten tahansa, niin varmaa on et aina tökkii. HEH
tökkiipä hyvinkin,oikein vallan hyvin.
Kun menee ihan pää sekaisin moisesta tökkimisestä WoW
Enste suhteessa jossa ihan levoton ja just sitä kaikkee,ei hyvä!
Sitten pakotat itses rauhoittuu,ei sekään hyvä!"Etkö sä enää rakastakkaa mua,kun et välitä musta yhtään lässynlää".
Sitten suhde jossa edelleen alkuun levoton.Sitten kaikki tasaantuu huomaamatta.Kaikki hyvin paitsi tajuaa itse että ei välitäkkään toisesta tarpeeksi...
kun voi näin yön hiljaisuudessa pohtia tärkeitä asioita jonkun kans joka myös työn, levon tai rakkauden tähden ei nuku.
Mutta olisko asiaa sellainen, että näissä kahen naisen suhteissa on enempi tunnelatausta ja syvyyttä ja että tunteitaan myös käsitellään ja tuodaan esille, ehkä enemmän heterosuhteita, joita nykyisin myös arvostan, olenhan tehnyt parannuksen enkä enää ilkeile.
Tähän ajatukseen olen tullut, kun olen puhunut kummankin elämäntapalajin naisten kanssa, ja etsinyt vastauksia moniin askarruttaviin kysymyksiin.
Niitä saattaa vielä monia putkahtaa esiin näilläkin sivuilla. Todellin asfalttifilosofi taian olla.
... on rakastaessani (oikeaa henkilöä) onnellinen ja ehjä olo. Tunnen eläväni täysillä ja voimaa riittää kaikkeen. Näin silloin, kun luotan rakastettuuni. Olen myös kokenut toisenlaisia suhteita, ja niissä ollessani olen kokenut häiritseviä pelkoja. Eivätkä ne ole olleetkaan aiheettomia..
Ehkä sinulla on huonoja kokemuksia rakkaudesta (kenelläpä ei olisi), eivätkä ne väisty, vaikka tunnetkin luottavasi juuri tähän ihmiseen. Se voi aiheuttaa pelkoja, jotka varjostavat rakastumisen ihanuutta. Hylätyksi tulemisen pelko? Epäonnistumisen pelko?
Läheisyyden lisääntyminen ja syvempi tutustuminen saattavat lisätä luottamustasi.
Hieman samansuuntainen kokemus minulla. Murun tavattuani sisimpääni rakkaus-asioiden kohdalle laskeutui ihmeellinen rauha ja levollisuus. Ei tietenkään heti ensikohtaamisella mutta hyvin pian, kun aloimme tutustua toisiimme. Jotenkin vain tiesi sisimmässään, että tässä se ihminen nyt on. Levollisuus on jatkunut siitä asti, eikä epäilyksiä tai pelkoja ole tarvinnut kantaa kummankaan.
Olen samaa mieltä, että huonot fiilikset viestittävät siitä, että asiat eivät ole kohdallaan. Joko omassa sisimmässä tai suhteessa. Siitäkin on kokemusta - aivan niin, kenelläpä ei olisi - ja kyllä ne ovat ennemmin tai myöhemmin osoittautuneet tosiksi. Ihmisten pitäisi kuunnella enemmän omia tunteitaan ja omia tuntemuksiaan. Ne ovat monesti erittäin oikeassa.
Luottamus on vaikea asia. Sen voi kuitenkin vähitellen oppia. Olen itse mietiskellyt, että luottamuksessa ei niinkään ole kyse siitä mitä toinen tekee vaan siitä, että luottaa itseensä, siihen, että tulee pärjäämään tapahtuu mitä tahansa. Silloin on helppo mennä lähelle, olla rela ja antaa tilaa toiselle, luottaa siihen että elämä kantaa. Samoin myös irrottautua tilanteista, jotka ovat vain vahingollisia molemmille.
Osuit LaikaQ naulan kantaan!
Mä olen aina ollut rakkaussuhteissa ns täydellä panostuksella :) Rakastan lujasti, kunnioitan ja arvostan (hmm... ja välillä "vähän" jumaloinkin) rakastani. Ensirakkauteni, (heterosuhde) mursi minun itseluottamukseni, petti mennen tullen ja painoi minua maanrakoon urakalla ja minä hölmö rakastin aina vaan. Kun vihdoin ymmärsin riuhtoa itseni tästä suhteesta irti, kesti muutaman vuoden (ja ehkä hiukan aikuistumistakin) ennenkuin aloin jälleen uskoa itseeni.
Sen jälkeen kun opin jälleen rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen, ihan kaikkine virheineni, hyväksymään itseni ja luottamaan itseeni. Ja luottamaan juuri tuohon sanomaasi, jos suhde kuolee alta, minä en kuole. Kaadun kyllä, mutta nousen jälleen jaloilleni. Sen jälkeen olen osannut myös toista rakastaa ja toiseen luottaa täysin."If you wanno keep someone, set them free".