En oikee tiiä mihin tää kuuluis, mut kirjotan nyt sitte tänne. Eli kyse on mun bestiksestä. Se kirjottelee yhteen paikkaan sellaseen keskusteluun ja aina valittaa, ku sitä koko ajan itkettää ja mä oon nii huono bestis ja ajattelen kuulemma et sil pitäis olla aina kaikki hyvin ja ketää muuta ei voi vaivata mikään paitsi mua. Se ite tietää, että mulla on masennus ja ei kuulemma uskalla puhua mulle mitään koska ajattelen tuolla tavalla. En oikein tiiä, että miten tää meijän kaveruus enää sujuu. Ollaan eri kouluissa ja asutaan pitkän välimatkan päässä. Ehkä siinä 7 vuodessa on ollu liikaa ystävyyttä, tai kenties liian vähän. Olis ihan kiva jos se mulle puhuis, mut eihän se voi koska olen niin paska.
Se kirjotti näin: "Miks ihmisen pitää satuttaa itteään, vaikkei se kuitenkaan auta mitään? Tiedän, että tein äsken jotain sellasta, minkä olisin voinu (ja olis varmaan pitäny) jättää tekemättä. Mut kuvittelin, et se veis pahan olon pois.. Ei se vieny, lisäs vaan entisestään. Nyt täällä yksikseni itkeä tihrustan pahaa oloa, ahdistusta ja ikävää. Bestiksellekään en uskalla mitään sanoa, kun miullahan pitää kaiken olla niin hyvin. Vaan sillä ja kaikilla muilla voi olla ongelmia, minä vaan esittäisin."
Mistä se tietää?! Me ei enää jutella! Me ollaan melkein vieraita toisillemme! On niin perkeleesti uusia asioita mitkä paljastuu meille aina vaan ku nähään toisiamme (nykyään niin älyttömän harvoin) ja jotenki mua pelottaa ja on epämukava olo olla bestikseni kanssa. Ja nyt todellaki toivon, että mun bestis lukis tän ja tajuais kenestä on kyse.
Ennen se oli tosi vahva henkisesti, mä oon aina ollu sitä itkeskelijä tyyppiä ja tuun luultavasti aina olemaanki. Se ei oo ikinä itkeny mun nähden. Mä oon monet kerrat sen nähden. Ja oon huomannu, et ku oon viime aikoina jotain ehkä saattanu kertoa, ni se ei oo oikee kuunnellu. Ihan ku sitä ei kiinnostais. Ehkä se on saanu must sellasen käsityksen, minkä se ite haluaa musta saada. Ja se on väärä. Mut tällä hetkellä se ajattelee tosiaanki vaa itteensä ja poikaystäväänsä. Ei ketään kaveriansa, ei ketään ja on niitä aika monta.
Se kirjotti näin: "Miks ihmisen pitää satuttaa itteään, vaikkei se kuitenkaan auta mitään? Tiedän, että tein äsken jotain sellasta, minkä olisin voinu (ja olis varmaan pitäny) jättää tekemättä. Mut kuvittelin, et se veis pahan olon pois.. Ei se vieny, lisäs vaan entisestään. Nyt täällä yksikseni itkeä tihrustan pahaa oloa, ahdistusta ja ikävää. Bestiksellekään en uskalla mitään sanoa, kun miullahan pitää kaiken olla niin hyvin. Vaan sillä ja kaikilla muilla voi olla ongelmia, minä vaan esittäisin."
Mistä se tietää?! Me ei enää jutella! Me ollaan melkein vieraita toisillemme! On niin perkeleesti uusia asioita mitkä paljastuu meille aina vaan ku nähään toisiamme (nykyään niin älyttömän harvoin) ja jotenki mua pelottaa ja on epämukava olo olla bestikseni kanssa. Ja nyt todellaki toivon, että mun bestis lukis tän ja tajuais kenestä on kyse.
Ennen se oli tosi vahva henkisesti, mä oon aina ollu sitä itkeskelijä tyyppiä ja tuun luultavasti aina olemaanki. Se ei oo ikinä itkeny mun nähden. Mä oon monet kerrat sen nähden. Ja oon huomannu, et ku oon viime aikoina jotain ehkä saattanu kertoa, ni se ei oo oikee kuunnellu. Ihan ku sitä ei kiinnostais. Ehkä se on saanu must sellasen käsityksen, minkä se ite haluaa musta saada. Ja se on väärä. Mut tällä hetkellä se ajattelee tosiaanki vaa itteensä ja poikaystäväänsä. Ei ketään kaveriansa, ei ketään ja on niitä aika monta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä oon sitä mieltä, et nyt tässä on sun bestiksellä se ongelma.musta sussa ei oo mitään vikaa.sä oot yrittänyt parhaasi,aivan varmasti.niin se seurustelee,voisiko kundikamu olla muuttanut sitä?
jos haluat mailailla ja haluat uuden ystävän.niin mailaa ihmeessä
[email protected]
Jossakin määrin samanlaisia tuntemuksia oli oman parhaan kaverini kanssa aikoinaan. Minä tosin olin aina se vahva ja tasapainoinen puolisko (onhan mullakin itkuni ja kiukkuni ollut, mutta harvemmin olen niillä muita rasittanut), ystäväni oli itkijä ja valittaja, joka ei kehdannut tai osannut kertoa pahasta olostaan tai muustakaan. Hän oli mm. hyvin ylipainoinen nuorempana ja häpesi puhua siitä.
Kerran meillä oli koulussa joku tehtävä, jossa piti kertoa joku juttu, mikä masentaa tai suututtaa tai jotain vastaavaa. En keksinyt mitään, joten kysyin kaveriltani, mitä hän siihen kohtaan laittoi. Kun kaveri kieltäytyi kertomasta, kurkkasin salaa ja näin, että oli laittanut siihen ylipainon ja sen, että häntä kiusataan sen takia. En ottanut asiaa esille ikinä, mutta en myöskään muista, että kukaan koulussa ikinä olisi häntä haukkunut ja me oltiin aina yhdessä. Ehkä joku koulun ulkopuolella, en tiedä.
Sitten tuli sellainen vaihe, mistä itsekin kerroit, ettei ystäväni kuunnellut enää juttujani. Testasin tämän kertomalla saman jutun kaksi kertaa, lopettamalla jonkun jutun ns. jännään kohtaan. Hän ei tajunnut mitään. Alkoi muutenkin rasittaa se, ettei häntä oikeastaan enää kiinnostanut olla mun kanssani vaan luokalta alkoi tulla muita kavereita. Jouduin vähän niin kuin roikkumaan mukana, ihan kuin olisin ollut pakollinen lavaste. Nämä uudet kaverit eivät minua hyväksyneet ja jouduin jatkuvasti kuuntelemaan, kuinka he olivat yhdessä olleet leffassa tai jollakulla kylässä ilman, että minua oli edes kutsuttu.
No, tein ainoan järkevän teon, joka siinä vaiheessa oli jäljellä: käänsin täysin takkini, aloin olla ystävälleni yhtä välinpitämätön ja vaihdoin kokonaan porukkaa. Sain uusia ja parempia ystäviä sellaisista henkilöistä, joiden ystävä en olisi kuvitellut koskaan olevani. Peruskoulun ajalta olen huomattavasti enemmän kiitollisuudenvelassa heille kuin tälle entiselle parhaalle ystävälleni.
Ja kuten arvata saattaa, ystäväni säikähti, kun en enää ollutkaan hänen rekvisiittansa, pakollinen pari ryhmätöissä :) Yritti moneen otteeseen saada mua takaisin, mutta ei oikeasti enää kiinnostanut siinä vaiheessa, kun olin löytänyt parempia ystäviä.
Yläasteen jälkeen, joskus 15-16 -vuotiaina meillä oli entisen luokan kanssa yhteiset bileet. Menin sitten sinne näiden uusien kavereideni kanssa. Entinen ystävänikin oli siellä, viimeiseen asti pyntättynä. Hän sairasti masennusta ja anoreksiaa ystävyytemme katkettua, mutta pyöristyi sitten aika nopeasti takaisin. Taisi kiikkua siinä ylipainon ja alipainon rajoilla vuorotellen ilman sitä tervettä olotilaa.
Tuon bileillan kuitenkin muistan hyvin, istuin sohvalla ja luokan pojat tulivat juttelemaan mulle. Olin lapsena rehellisesti ollut ruma, mutta teini-ikä onneksi oli halkaissut lapsenkuoren ja sisältä oli astunut ulos perhonen. Tämä ystäväni tuijotti huoneen toiselta puolelta mua koko sen illan ajan, en tiedä, mitä ajatteli, olisiko halunnut puhua mun kanssani, sanoa jotain, mitä jäi sanomatta. Sitten hän kuitenkin lähti ja ikinä ei sen jälkeen olla tavattu tai vaihdettu sanaakaan. Eikä minulla ole häntä ikäväkään. Oli meillä hyvät hetkemme, mutta mielestäni huonot olivat niin huonoja, että ne syövyttivät pois ilon niistä hyvistäkin. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt loikata toiseen porukkaan aikaisemmin, silloin ehkä olisi meidän välillämme voinut säilyä jonkinasteinen ystävyys.
Kiva, ku te neuvoitte ja kerroitte omia kokemuksia. Asiat alkaa sujua jo vähän paremmin, kaverini kerto mulle samana iltana ku kirjotin edellisen juttuni, että viilteli itteään. Äitini kanssa kaveri juttelee, mun äiti on psykiatrisella osastolla töis tollasten kanssa jotka on harkinnu itsemurhaa tms. Kaveri on selvästi helpottunu ku saa puhuu jollekki, vaikka aluks se ei meinannu uskaltaa. Se "inhoo" äitiänsä (siltä kaikista tuntuu, se aina sitä haukkuu ja jos joku muu sanoo vähän jotain ei-kivaa, kaverini alkaa heti puolustella äitiään vaikka olisi kyseessä sama asia jossa oli jotain äitistään "valittanu") ja uskoo, et sen perheestä johtuu tuo masennus.
Tuen nii kovasti bestistäni ku vaa ikinä pystyn, viimeseen hengenvetoon asti koska seki on aina ollu mun puolella (tosin ei oo ollu nii isoja asioita ku tää sen juttu, en välitä omasta tilanteestani) enkä jätä sitä yksin tälläsessä tilanteessa. Tilpehööri, älä käsitä väärin et jotenki pitäisin sua tyhmänä ku et pyöriny enää sun bestiksen kanssa vaan päinvastoin, nostan hattua sille että siihen pystyit.
Mun pitää vaan jaksaa ja kestää valituksetki. Kaverini pyörii paljon muualla paitsi mun kanssa, millon äiti värjää hiukset ja kummi/mummi tulee käymään tai on hieroja tulossa. Aina jotain selityksiä, äsken soitin ja kysyin jos kaveri olis voinu olla mutta tämä oli ulkona serkkunsa kanssa ja kauheesti sitä selitteli ku siinä olis jotain pahaa. Ei se nimittäin mua haittaa, ihan mukava jos sillä on joku muuki kaveri. Se ei vaan sille serkulleen mitään masennusasioistaan puhu, mulle aina "valittaa" eikä puhu mistään muusta ku että on nukkunu huonosti tai ei jaksais enää mennä kouluu tai nyt on ongelmia poikkiksen kanssa... En kuitenkaan IHAN koko aika haluis kuunnella huonoja asioita, olis myös kiva kuulla jotain hyvää mitä sille kuuluu.
...ettei kukaan saa väärää kuvaa, et mua ei kiinnostais paskan vertaa mitä mun bestikselle kuuluu, et todellaki mua kiinnostaa ja haluan kovasti auttaa, mut uskon ettei senkää elämässä oo pelkkää paskaa vaa myös edes pikkusen päivänpaistetta kaiken sen paskan seassa, ehkäpäs...? Ainanki toivon että olis tuota päivänpaistetta siellä. :P
Kyllä mäki oon ajatellu et elämäs ei oo mitään hyvää, mut olin hiljaa enkä puhunu kenellekkää. Se on aina ollu mussa huonoa, että en puhu omista asioistani muille ja syytän toisten ongelmista itteäni. :o Sitte mä oon huolissani enemmän muista ku ittestäni. :) Se on varmaan kuitenki ihan hyvä et muista pystyy huolehtimaan. Se on mulle tärkeetä, että muilla on hyvä olla. Ja siihen pyrin tässä bestikseni auttamisessa vaikka aina se ei kovin helppoa ole.