Sossu

ohjelma käsitteli syöpäsairaan perheen kohtaloa, miten heidän pyyntöönsä väliaikaisesta kodinhoitoavusta vastattiin huostaanotto ehdotuksilla, oli Helsingin tilanne kotiavun suhteen vielä kielteinen. Mutta Remes yritti epävarman näköisenä valehdella sujuvasti, miten Espoossa kyllä saa maksuseteleitä yksityisiin kodinhoitopalveluihin. Jaahas...

Espoo nyt on muutenkin jälkijunassa monissa asioissa sosiaalipalveluiden suhteen, niin mistä ihmeestä he muka olisivat tällaisen palvelun polkaisseet kun ei siitä ollut ainakaan yleistä tietoa silloin vielä Helsingissäkään. Mutta yritetään uskoa, koska Remes niin väitti ja koska Remes on viranomainen, on hän rehellinen ja ehdottoman luotettava :(

On se kumma kun uskonnon etiikan tunnillakin opetettiin, että ihminen on erehtyväinen, eikä niin mahrottoman täyrellistä tapausta löytyis tältä planeetalta. Pitäis kai opetusvirastoa vaatia etiikan opetuksessakin käsittelemään suomalaiset viranomaiset omana ryhmänään.

On käsittämätöntä, että niin tärkeästä asiassa kuin lapsen oikeudesta kumpaankin vanhempaansa, päätetään viranomaisten tunteiden perusteella, siis aivan samoin kuin huostaanottoon liittyen. Jos viranomainen tuntee huolta, lapsi otetaan huostaan ilman, että huolelle on konkreettista näyttöä. Huolen syntyyn ja vanhemman mustamaalaamiseen riittää aiheeton lastensuojeluilmoitus.

Huoltajuuskiistassa voiton perii se vanhempi, joka uskottavammin - vaikka aiheetta - mustamaalaa toista osapuolta. Silloin viranomaiselle syntyy huoli toisen kyvykkyydestä vanhemmuuteen ja sen perusteella hän sitten menettääkin suhteen lapseensa joko täysin tai osittain. Siis näin tärkeistä asioista päätetään viranomaisten tunteiden perusteella!

Itsellä ei ole huoltajuuskiistasta mitään kokemusta, mutta olen kuitenkin ehdottanut pakollisen sovittelun käyttöön ottoa. Mutta entä jos sekään ei riitä edes laihaan sovintoon pääsemisessä? Perhetuomioistuin? Ruotsissa ne ovat käytössä, mutta eivät kaikki ole tyytyväisiä niihinkään.

Kysymys on peruslähtökohdaltaan sama kuin uhkaavassa huostaanotossa, että miten viranomaismielivalta ja väärät tulkinnat saadaan estetyksi. Tarvittaisiin konkreettista näyttöä, eikä tunteiden varassa tehtyjä päätöksiä molemmissa. Jos ihminen on jo täysin menettänyt luottamuksensa viranomaisiin, ei perhekuntoutuskeskuksessa tehty arviointijaksokaan varmaan kuulosta hyvälle. No mitäs sitten?

On niin helppo sivuuttaa ongelma ja vastata, että vanhempien on vain soviteltava lapsen edun nimissä, koska viranomaiset ovat hukanneet sen käsitteen jo aikaa sitten. Huoh... päättymätön kehä. Kertokaa te ratkaisumalleja, jotka olette näitä huoltajuusriitoja enemmän pohtineet.