[ elämälle ]
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
Kun kädet ojentuvat sanojen läpi,
sanoissa, kuuntelemme toinen toistamme,
tavoitamme hiljaisessa hymyssä
jotain siitä, sanattomasta, mistä sanat
liikkeelle lähtivät, yöpimeään vyöryivät
metalliset vaunut.
Sanojen tarkoitus ei ole niissä itsessään,
sovituissa merkityksissä, kieliopin säännöissä.
Ei edes asioissa, joita nyt yritämme
toisillemme kuvata ja selvittää.
Ajattelen, jos kirjoittaisin romaanin, päähenkilö
saksanjuutalainen filologi, työhuoneestaan repäistynä
karjavaunussa matkalla kohti tuhoamisleiriä.
Hän kirjoittaisi:
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
* * *
Ehkä puolitajuttomassa tilassa houraillen, sekapäisenä janosta.
Sanojen tarkoitus ei ole olla välineitä
asioiden ymmärtämiseksi.
Hän katselee ulos työhuoneen ikkunasta,
pieni poika pihassa keinuu.
Sanojen tarkoitus on saattaa kohdakkain kaksi puhuvaa.
Kaksi tuntevaa.
Kaksi toisiaan aistivaa.
Istumme penkillä Augsburgin vanhassa puistossa,
Silvia, ojennan sormuksen taskustani
avonaisella kämmenellä
sinua kohti, silmäsi tuikkivat kuin tähdet
päivänvalossa aurinkoa kirkkaammat,
pujottaessani rinkulan sormeesi, suutelemme hellästi.
Ja vuoden kuluttua vietimme häitä,
sen pienen vaaleanvihreän talomme takapihalla
lähellä synagoogaa, kilisteltiin
maljoja.
Aina muistan
kuinka munniharppua soitteleva veljesi
kiipesi katolle huutamaan:
L'chaim!
Se oli ihana päivä.
Elämälle...
Aamuyöllä nukahdit rintaani vasten.
* * *
Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla muureja toistensa väliin.
Meidän poikamme, Silvia, pihassa keinuu.
Pieni mustatukkainen Moshe...
Silvia.
Huuleni halkeilevat,
toisiaan vasten pakkautuneiden ihmisten tungoksessa
haisee virtsa ja romahtaneiden unelmien itseensä kiertyvä pöly.
"Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla
muureja toistensa väliin,
puhuvat kohtaamisesta
ja kuinka rakkautta voidaan kuvata,
mikä on sen oikea määritelmä ja
kuinka sitä parhaiten toteutettaisiin.
Puhuvat, vain päästäkseen kohtaamasta, todella
toteuttamasta."
Ja nyt sillä ei ole mitään merkitystä.
Sanat ovat olemattomia, tyhjiin rauenneita - miksi edelleen puhun?
Suustani vuotaa mustaa tatinaa:
Kyynelilläni on nimi!
Kyynelteni nimi on kaipauksen nimi, nimi le-chaim.
Ehkä ensi vuonna Jerusalemissa.
* * *
Silvia ja Moshe.
Sanat ovat kuin vaunuja
sisällään loputtomasti merkityksiä.
Jokainen meistä tahtoisi rakastaa, eikö niin?
Silmieni pimentyessä
muistan nuoren sinisilmäisen upseerin,
lähes poikanen vasta.
Kuinka hän yritti kätkeä hämmennystään
potkaistuaan sinut
kotimme portaita, ja päästäsi valui
verta alakerran lattialle.
Et noussut ylös.
Ovi takanamme sulkeutui kun meidät talutettiin
vaaleanvihreän talon takapihalle.
En jaksa puhua enempää.
Linnut laulavat.
Takapihalla keinuu pieni poika
kiharat tuulessa hulmuten.
Moshen veltto ruumis sylissäni sanon vielä kerran
l e - c h a i m
karjavaunun virtsaan ja pölyyn.
Katselen papereita pöydälläni!
Huhtikuinen iltapäivä jossain Suomi-nimisessä valtiossa.
Satakunnassa, Porissa.
Tulipa taas yksi runo kyhättyä...
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
Sormissani vaienneen pikkulinnun, kuusivuotiaan
mustat suortuvat,
voimattomien sormenpäideni alla
hänen pehmeä, hitaasti kylmenevä poskensa.
Karjavaunussa.
Jossain Berliinin ja Birkenaun välillä.
Runon nimi on Chaim.
http://people.cc.jyu.fi/~anpehuov/memorial/kuvat/auschwitz/pages/page-85.html
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
Kun kädet ojentuvat sanojen läpi,
sanoissa, kuuntelemme toinen toistamme,
tavoitamme hiljaisessa hymyssä
jotain siitä, sanattomasta, mistä sanat
liikkeelle lähtivät, yöpimeään vyöryivät
metalliset vaunut.
Sanojen tarkoitus ei ole niissä itsessään,
sovituissa merkityksissä, kieliopin säännöissä.
Ei edes asioissa, joita nyt yritämme
toisillemme kuvata ja selvittää.
Ajattelen, jos kirjoittaisin romaanin, päähenkilö
saksanjuutalainen filologi, työhuoneestaan repäistynä
karjavaunussa matkalla kohti tuhoamisleiriä.
Hän kirjoittaisi:
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
* * *
Ehkä puolitajuttomassa tilassa houraillen, sekapäisenä janosta.
Sanojen tarkoitus ei ole olla välineitä
asioiden ymmärtämiseksi.
Hän katselee ulos työhuoneen ikkunasta,
pieni poika pihassa keinuu.
Sanojen tarkoitus on saattaa kohdakkain kaksi puhuvaa.
Kaksi tuntevaa.
Kaksi toisiaan aistivaa.
Istumme penkillä Augsburgin vanhassa puistossa,
Silvia, ojennan sormuksen taskustani
avonaisella kämmenellä
sinua kohti, silmäsi tuikkivat kuin tähdet
päivänvalossa aurinkoa kirkkaammat,
pujottaessani rinkulan sormeesi, suutelemme hellästi.
Ja vuoden kuluttua vietimme häitä,
sen pienen vaaleanvihreän talomme takapihalla
lähellä synagoogaa, kilisteltiin
maljoja.
Aina muistan
kuinka munniharppua soitteleva veljesi
kiipesi katolle huutamaan:
L'chaim!
Se oli ihana päivä.
Elämälle...
Aamuyöllä nukahdit rintaani vasten.
* * *
Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla muureja toistensa väliin.
Meidän poikamme, Silvia, pihassa keinuu.
Pieni mustatukkainen Moshe...
Silvia.
Huuleni halkeilevat,
toisiaan vasten pakkautuneiden ihmisten tungoksessa
haisee virtsa ja romahtaneiden unelmien itseensä kiertyvä pöly.
"Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla
muureja toistensa väliin,
puhuvat kohtaamisesta
ja kuinka rakkautta voidaan kuvata,
mikä on sen oikea määritelmä ja
kuinka sitä parhaiten toteutettaisiin.
Puhuvat, vain päästäkseen kohtaamasta, todella
toteuttamasta."
Ja nyt sillä ei ole mitään merkitystä.
Sanat ovat olemattomia, tyhjiin rauenneita - miksi edelleen puhun?
Suustani vuotaa mustaa tatinaa:
Kyynelilläni on nimi!
Kyynelteni nimi on kaipauksen nimi, nimi le-chaim.
Ehkä ensi vuonna Jerusalemissa.
* * *
Silvia ja Moshe.
Sanat ovat kuin vaunuja
sisällään loputtomasti merkityksiä.
Jokainen meistä tahtoisi rakastaa, eikö niin?
Silmieni pimentyessä
muistan nuoren sinisilmäisen upseerin,
lähes poikanen vasta.
Kuinka hän yritti kätkeä hämmennystään
potkaistuaan sinut
kotimme portaita, ja päästäsi valui
verta alakerran lattialle.
Et noussut ylös.
Ovi takanamme sulkeutui kun meidät talutettiin
vaaleanvihreän talon takapihalle.
En jaksa puhua enempää.
Linnut laulavat.
Takapihalla keinuu pieni poika
kiharat tuulessa hulmuten.
Moshen veltto ruumis sylissäni sanon vielä kerran
l e - c h a i m
karjavaunun virtsaan ja pölyyn.
Katselen papereita pöydälläni!
Huhtikuinen iltapäivä jossain Suomi-nimisessä valtiossa.
Satakunnassa, Porissa.
Tulipa taas yksi runo kyhättyä...
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
Sormissani vaienneen pikkulinnun, kuusivuotiaan
mustat suortuvat,
voimattomien sormenpäideni alla
hänen pehmeä, hitaasti kylmenevä poskensa.
Karjavaunussa.
Jossain Berliinin ja Birkenaun välillä.
Runon nimi on Chaim.
http://people.cc.jyu.fi/~anpehuov/memorial/kuvat/auschwitz/pages/page-85.html
Vastaukset 27
Vanhimmat
Minä en kuule, enkä minä näe!
Vaienneet äänet ja mustuneet kuvat pysähdyttävät ajan...
Kulkusuunta kääntyy
pienenemme ajassa
kun Jumala kääsi selkänsä
ja silti;
Le Chaim !
Tuon sydämeni punnittavaksi
köykäinen?
sykkii vielä
Le Chaim !
Äitiparta, sanat ovat liian köyhiä kertomaan...
Ymmärrät varmaan?
Kiitos silti niistä, jotka annoit
ne eivät unohdu!
* Halaus. *
rakenamme muureja sanoillemme ettemme sattuitasi tai juuri sen vuoksi, rakenamme muureja elämällemme joihin ei muilla ei ole sisäänpääsyä,
ainoastaan kutsukortin saanneilla
Äitiparta, sinulla on kyky tuoda runoillasi elämän tapahtumat esille tavalla johon haluaa näköalapaikan mitään menettämättä
pitkästä aikaa, oikein mukavaa. Tervehdys.
:-)
Lahjakas olet..
niinkuin jo monesti olen todennut. Kirjailija/runoilija, jonka kyvyt yltävät korkealle monipuolisuudellaan .
Tämä runo herättää kaihoisan äärettömän surun,
miten ihminen voikaan olla näin julma, vaikeaa käsittää mitään tällaista. Tarpeeksi en osaa selittää , en löydä sanoja ..tunnen itseni avuttomaksi tällaisen edessä.Runosi kuitenkin synnytti jotain mieletöntä tuskaa, surua, jonka yritän pukea sanoiksi.
----------------------------
Surun aallokossa (13.04.07)
-----------------
Sydämeni murtuu
vuotaa verta
Väsynyt sieluni haavoja täynnä
Tarpeeksi en osaa selittää
tunnetta
tuskaa ääretöntä
Vapisen
- o n k y l m ä -
Suru niin suurta
- n ä ä n n y n -
Kaikki on romahtanut
JUMALA !
Armahda meitä !
Kahleet katko
poista sydämen sokeus
haavat sielun hoida
Lähetä rakkautesi kosketus
lämmin sade
yllemme
v i r v o i t a
Ymmärrys meille lahjoita
liekilläsi lämmitä
u u d i s t a
RAKKAUS
-------------------
t.M
H Y V Ä Ä P Ä I V Ä Ä
Runo lähti liikkeelle ristiriitaisesta tai ainakin ensikuulemalta ristiriitaiselta tuntuvasta lauseesta.
"Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?"
Tällainen mieleen juolahtanut ja runoilijanlaadulleni varsin tyypillinen lause käsissäni ryhdyin katselemaan jos ehkä siitä jokin runo kuoriutuisi esiin.
Kuten usein ennen niin tässäkin tapauksessa oli jälleen täysi arvoitus mihin suuntaan runo lähtee muotoutumaan siinä kirjoittaessa, millaisia teemoja, henkilöitä ja tasoja siihen tulee.
Runon lopussa itselleni tapahtui jotain merkittävää... Äkkiä vaan... Tuli niin kovin pakahduttava olo ja kyyneleet silmiin...
Hyvin voimakkaita tunteita nousi. Kuten kommenteista päätellen monille muillekin.
Lähdin sitte hakemaan vielä jotain kuvaa siihen, mielestäni tuo minkä löysin on just sopiva.
No, lukiessani runon uudelleen tapahtui sama mikä ensikerralla. Pystyin loppuun asti lukemaan tekstinä runon sisältämää rekvisiittaa ja käyttämiäni sanoja tarkastellen, mutta lopussa, viimeisten sanojen kohdalla
> Jossain Berliinin ja Birkenaun välillä.
Runon nimi on Chaim. <
se iski taaskin. Nyt kyyneleet ei nousseet silmäkulmiin ainoastaan, vaan valui pitkin poskia.
Kävin muuten päivän aikana parikin kertaa katsomassa ihan vaan mielenkiinnosta mitä tapahtuu ja väljähtyykö tunne toistuessaan. Kävi päinvastoin. Kolmannella lukukerralla kyyneleet valui jo vuolaasti ja putoili poskilta vaatteille. Kuten neljännellä kerrallakin. Ja joka kerta se tapahtui samassa kohtaa. Nuo runon viimeiset sanat jotenkin nosti sen tunteen esiin sisälläni. Jossain Berliinin ja Birkenaun välillä.
Viidennellä lukukerralla runo alkoi koskettaa mua jo puolessa välissä.
Harvoin syntyy runoja jotka koskettaa itseäni niin että liikutun voimakkaasti, nyt sellaisia on lähipäivinä syntynyt kaksikin, tämä ja 19 riviä alempana oleva!
Aiemman runon syntyhistoriaa en viitsi ihmeemmin selitellä, mutta tämä le chaim -runo lähti syntymään siis pelailevasta, filosofisesta lauseesta johon ei mitään kovin syviä tuntemuksia liittyny aluksi.
Tuollaisia sävyjä siihen sitten tuli matkan varrella...
- -
Runoosi sisältyvä pyyntö virvoittumisesta, ymmärryksen lahjasta, lämmöstä ja rakkaudesta - toi mieleeni Corrie ten Boomin kuvaaman kokemuksen hänen kirjassaan "Kätköpaikka".
Corrie (1892-1983) oli hollantilaisen kellosepän tytär, perhe ei itse ollut juutalainen mutta auttoivat juutalaisia Hollannin natsimiehityksen aikana, jäivät toiminnastaan kiinni ja joutuivat keskitysleirille. Corrien isä ja sisko kuolivat natsien käsissä, sisko Betsie leirillä kokemaansa pahoinpitelyyn ja vartijoiden mielivaltaan.
Corrien kirjan pohjalta on tehty saman niminen elokuva.
Oisin laittanu katkelman kirjasta tähän, mutta kun en löytäny kirjaa, niin selostan.
Päästyään keskitysleirikokemusten jälkeen fyysisesti ja henkisesti kuntoon Corrie alkoi kierrellä pitämässä hengellisiä tilaisuuksia eri maissa, erityiseksi kutsumuksekseen hän koki kristillisen evankeliumin puhumisen Saksassa, missä sodan jälkeen oli hyvin voimakkaita okkulttisia virtauksia kun monet haki apua muunmuassa meedioilta ym.
Erään kerran hän piti suuressa katedraalissa puheen anteeksiantamuksesta, siis Jumalan anteeksiantamuksesta ja anteeksiantamuksen voimasta yksilön elämässä, kuinka mekin voimme Hänen armonsa vaikutuksesta antaa anteeksi.
Puheen jälkeen hänen luokseen käveli eräs herrasmies. Mies kiitti hyvästä puheesta korostaen kuinka tärkeää anteeksiantamus todella on. Äkkiä Corrie tunnisti miehen.
Sama henkilö, jonka mielivallan ja julmuuden uhriksi Betsie joutui leirillä. Keskitysleirin vartija! Mies ojensi käden Corrieta kohti...
Hän kertoo kirjassa että ei yksinkertaisesti pystynyt tarttumaan käteen. Hänen sisin oli kuin jäätä. Kaikki koetut loukkaukset ja julmuudet nousi mieleen. Vaikka itse oli juuri puhunut anteeksiantamuksesta!
No, hän teki rehellisen päätöksen. Kääntyi sydämessään Jeesuksen puoleen ja päätti vihastaan huolimatta JEESUKSEN TÄHDEN antaa miehelle anteeksi. Ja kun hän ojensi kätensä ja tarttui miehen käteen, hän tunsi kuinka ikäänkuin voimakas lämmin sähkövirta olisi virrannut hänen käteensä ja kätensä kautta miehen käteen, julistaen Jumalan rakkautta ja armoa myös toisen elämään. Siinä hetkessä Jumalan rakkaus sulatti Corrien sisältä vihan tuota miestä kohtaan.
Tämän voi jokainen kokea käytännössä, tiedämme kumpikin sen.
Anteeksiantamus ei ole tunneasia vaan tahdon päätös ja valinta. Kun se tapahtuu kristityn elämässä, jolle syntien anteeksiantamus Jeesuksessa on omakohtaisesti totta, kipeisiin ihmissuhteisiin liittyvät tunteetkin alkaa sitten parantua aikaa myöten, jonkun kohdalla se voi käydä hyvinkin nopeasti.
Mutta lähtökohta ei ole siinä mitä tunnen vaan mitä valitsen.
Ihmeellinen ARMON RUNSAUS pelaa käytännössä.
Se ei missään tapauksessa oikeuta ja salli maailman julmuuksia...
Mutta antaa ihmiselle voiman elää niiden keskellä.
Jopa voittoisasti. Itsessään pienenä mutta HÄNEN SUURUUTTAAN vastaanottaen.
> liekilläsi lämmitä <
Siinäpä se.
V I R V O I T T A V A A
viikonloppua Maarit-t:lle ja paljon H Y V I Ä kokemuksia.
-parta
Minun päähäni ei ensimmäisellä runosi lukukerralla jäänyt niin selkeää yhtä ajatusta, että osaisin sen lauseella kuvata. Alkumaininkien jälkeen tuli hetkeksi hiljaista, ihan pieneksi hetkeksi, ja sitten kysymys: "Mistä nämä runot tulevat?" Tämä komentti on juuri tässä välissä sen takia, että edellinen viestisi vastaa jotakuinkin kysymykseeni. Ei sitä tiedä, mistä ne tulevat. Ei sitä tiedä. Nyt saavuin jonnekin sellaiseen, jossa ei puhuta. Ei voi jatkaa. Vain KIITOS.
I L T A A
Mieletön suru jäi tästä runosta itsellenikin , nukkumaan mennessä pyöri mielessä nuo kaameudet,kiudutukset,..ja..
Aamulla herätessä muistui taas mieleen..Ja äskettäin radiossa joku kertoi samantapaista..kyse oli lapsista,pedofilian uhreista yms.ja siinä tuli esille myös miljoonat
lapset ,joita tapettiin natsien toimesta. Jos oikein kuulin, niin tapahtumia oli yritetty jotenkin peitellä ja ikäänkuin
niin ei oliskaan tapahtunut..Mutta ei ne unohdu noin vaan, dogumenttiakin on..runsaasti..vielä tänäkin päivänä..
kuten nuo kuvat osoittavat..juuri sopivat kuvat olit valinnut.
Liikuttava runo. Pohjatuu vieläpä tosiasioihin.
Herättävä . Täynnä tunnetta.
K o s k e t t a a syvältä sydämestä.
Voimakkaasti väreilee niin tämä kuin se toinenkin runo.Kyllä,kyllä. Sulle on tapahtunut jotain virvoittavaa runoilussasi..
ja sen takanahan on..tiedät kyllä..Kuka...
Hän katselee tuolta pilven päältä ja ...
- -
Corrien tarina..vaikuttava.
Kärsimykset ..anteeksiantamus ..
Itsekin olen kokenut monenlaista trageriaa ja en minäkään olisi nyt tässä............jos..............
Jumalan SUURUUS ei olisi koskettanut, pelastanut elämälle ...
johdatus ja rukous... puolestani rukoiltiin , minä E L Ä N ja se voima, joka vaikuttaa,
on valtavaa, SUURTA , ....... minulla ei ole riittäviä sanoja kuvaamaan..kertomaan..
Hyvät weekkendit myös Partalle !
t. M
Kiitoksia... Viikonloppu olikin mielenkiintoinen taas...
Esimerkiks perjantaina vietettiin pienimuotoista saunailtaa mun luona... Oot varmaan kuullu kertomuksen venäläisestä tiedemiehestä joka kokeili kuinka eri lajin eläimet saa opetettua sietämään toistensa seuraa? Vuosien yrittämisen jälkeen häkissä oli sulassa sovussa leijona, apina, karitsa ja norsu. Sitten hän lisäsi sinne luterilaisen, helluntailaisen ja adventistin. Häkissä oli kohta täysi kaaos ja kaikki toistensa kurkussa...
Noo... Vitsi on tietysti vähän ilkeämielinen, joskus ikävä kyllä vähän paikkansapitäväkin. Taivaan valtakunnan näkökulmasta jutun vois silti kertoa, että häkkiin lisättiin luterilainen, helluntailainen ja adventisti, niin hetken kuluttua kaikki ylisti yhdessä Jumalaa.
Meitä saunaillan viettäjiä oli vapaaseurakuntalainen, helluntailainen ja adventisti. :-)
Siitä tää vitsikin nousi mieleen...
Meillä oli erittäin rakentavat keskustelut pitkälle yöhön ja sitten vielä rukoiltiin yhdessä. Erittäin miellyttävä ilta Hengen TODELLISUUDEN ilmapiirissä.
Mutta itse asiassa sellainen asia minkä halusin tähän heittää... En tiedä tunnetko Pertti Rädyn tuolta Kiponniemestä? Oon joitain kertoja tavannu ja keskustellu, muutamia kertoja kuullut hänen puhuvan, monia mielenkiintoisia tapauksia. Kokemuksia koskettavia todellisesta elämästä...
Kaks hänen veljeä hukkui aikuisiässä ja hän oli mukana kun veljet nostettiin vedestä. Isättömiksi jääneet pienet lapset oli Pertillä jonkin aikaa hoidossa... Suurinpiirtein samoihin aikoihin hän koki toisen järkytyksen, kun postilaatikkoa avatessa löysi rautalangalla ja nalleilla viritetyn pommin, missä oli 8 dynamiittipötköä. Jostain syystä pommi ei lauennu... Muutama saatananpalvoja ja narkkari oli nääs tullu Pertin työn kautta uskoon ja heidän entiset ystävät ei katsoneet asiaa hyvällä... Jokunen vuosi tämän jälkeen, jouluaattona, pommin asettaja tuli tunnustamaan tekonsa Pertille ja jäi heille viettämään joulua, tuli myös uskoon...
Vielä yksi kertomus monista. Tapahtui muistaakseni 1970-luvun lopulla, että kesken raamattukoulun iltaopetuksen Hangossa Pertti sai suoran kehotuksen sydämelleen Pyhältä Hengeltä lähteä välittömästi Hangon syväsatamaan. Hän lähti toisen raamattukoululaisen kanssa ja satamaan saapuessaan erottivat vaaleat hiukset vedestä. Nuori nainen kirosi ja huusi, kun hänet oli vedetty kuiville: miks ette antaneet mun hukkua ja kuolla!!!
Nykyään tää kyseinen nainen on erään diakonialaitoksen johtavia sairaanhoidon ammattilaisia ja kolmen lapsen äiti.
Tänään kuuntelin kyyneleet silmissä Pertin puhetta seurakunnassa.
Yks tapaus vaan mitä tänään kuulin. Kiponniemessä oli menossa puolisonsa menettäneiden vertaistukiryhmä muutama vuosi sitten. Ryhmä ei ollu sinänsä ns. hengellinen mutta Pertti - joka on pastori ja sielunhoitaja - oli yks ryhmän vetäjistä. Viimeistä edellisenä iltana ryhmäläiset pyysi jotain hengellistä ohjelmaa mutta ei saarnoja. Joten he rakensivat sitten tuohesta pienet veneet, johon jokainen laittoi kynttilän kuolleen puolison muistolle, ja kun kynttiläveneet pimeässä illassa työnnettiin vesille Pepe siunasi ryhmäläiset Herran siunauksella: Herra siunatkoon sinua jne.
Siinä oli pieni neljävuotias poika, joka 3 kuukautta aiemmin joutui näkemään kun poliisit nosti hänen itsemurhan tehneen isänsä alas hirrestä missä tämä roikkui. Siitä asti poika ei ollut puhunut mitään. Häntä oli käytetty lääkärillä ja psykologeilla, mutta kolmeen kuukauteen ei sanaakaan.
Pertti meni erikseen siunaamaan äidin sylissä istuvaa poikaa ja pääsi siunauksessa puoliväliin kun - poika pomppasi äidin sylistä pois, seisoi hetken keskellä pihaa ja alkoi sitten heittää kärrynpyörää, hihkuen: - Mua rrrakastetaan!
Jotain valtavaa lapsi tuossa siunaushetkessä koki, koska koko seuraavan päivän oli juoksennellu milloin kenenkin jalkaan kiinni ja höpötti lähes taukoamatta. Hihkaisten aina välillä: - MUA rrrakastetaan.
Poika on nyt kahdeksanvuotias.
Mykistävä kärsimys. Suunnaton suru.
Virvoittava sade. Lämmittävä liekki. Puhdistava rakkaus.
Laitan sulle illan kuluessa - tai voi olla menee yöhön, ans kattoo ny - sähköpostia tulemaan niin kerron enempi näistä ja muutamista tapauksista mitä Pepeltä kuulin...
* hymyn kirkkautta sädehtivien kyynelten läpi *
-parta
laitat hänelle sähköpostia, kerrot samoja tarinoita kuin minulle aikoinaan, laitat halauksia
kauniita runoja ja niitä hymiöitä... voi plääh!
kun tulin koko palstalle lukemaan
ja vielä rukoilematta!
olin myös tänään kuuntelemassa Pertin juttuja
ja toisen evankelistan väkevää puhetta siitä
miten vähän me rakastamme Jumalaa, Hänen Sanaansa
ja myöskään toisiamme. Niinpä.
Kurjaa kun näin yleisesti, kun tiedät että luen ( jonkun verran tekstejäsi ) kirjoittelet nyt uudelle naisellesi, miksi ette voi puhu vain yksityisesti meilin kautta?
ihanko tahallasi kiusaat vaikka tiedät miten vaikea asia tämä mustasukkaisuus mulle on?
Mutta, omapahan vikani
kun taas, minä tyhmä perässäsi kuljin.
SIUNAUSTA ja kaikkea hyvää elämääsi.
:)
En oo lukenu kaikkia runojasi palstalla, mutta muutamia. Joidenkin tekstien kohdalla runollinen ajatuksenkulkusi on muistuttanut miltei hämmentävästi omaani, jopa niin että runoilijanlaadussamme saattaa olla sukulaissieluisuutta, kuinka sen sanoisi, samankaltaisia polkuja mitä mieli vaeltaa kielen teitä. En sano että tapamme kirjoittaa olisi yhdenmukainen, lienemme kumpikin melko yksilöllisiä fiktiivisen runon rakentelussa, niin kuin jokainen tietysti on yksilöllinen, mutta tapaasi käyttää kieltä on ollut helppo samaistua, helppo lukea näillä silmillä. Aistien tuota kieppuvien kuvien tunnelmaa, unenomaisia ja tunnevärähtelyissään kuitenkin todentuntuisia, vakavia ja samalla jotenkin hassuttelevia. Sillä tapaa runouttasi luonnehtisin näin äkkiseltään ja nopein sanoin. Toisinaan olen aavistellut hienoista ironiaakin tekstiesi takana, mutta kivaa: en koskaan ilkeämielisyyttä.
Että mistä runoni tulevat?
Niin, mistäpä ne runot kenenkin kohdalla tulevat... Runous kun liikkuu enempi vaistojen ja aavistelujen maailmassa. Siksi runot pystyykin kuvaamaan asioita ja sieluntiloja joita on vaikea kuvata tai joihin ei pääse käsiksi suorasanaisesti...
Rationalismi ja järkiperäinen luokittelu ovat paikallaan paikassaan, mutta maailman ja sen ilmiöiden selittämiseen rationalismi on hyvin pinnallinen, riittämätön...
Ehkäpä runous osaltaan selittää jotain sellaista mikä ei muulla tavoin ole selitettävissä? Siksi runojen kirjoittaminen ja lukeminen voi olla terapeuttista: siinä kosketellaan jotain sellaista itsessä olevaa, mikä rationalistisen, älyä ja suorituksia ylikorostavan kulttuurimme keskellä usein jää koskettelematta ja kohtaamatta.
Mutta runoistani vielä.
Ne rakentuu yleensä monenlaisista ja keskenään jopa ristiriitaisista vaikutteista, kuten varmaat oot huomannut.
Asiaa vois esittää vaikka näin.
1) KIELELLISET vaikutteet. Mielenkiinto sanoihin sinänsä ja niiden merkitysvivahteisiin. Esimerkiksi runossa esiintyvä "sinä" ei tällöin kuvaa ketään eikä kohdistu keneenkään edes fiktiivisesti, se on pelkästään sana jonka muuntumista ja vivahteita tarkastelen lisäten siihen muita sanoja, joiden seurauksena sitten muodostuu illuusio kuin puhuisin jostain (todellisesta tai fiktiivisestä) henkilöstä. 2) HENKISET vaikutteet. Tähän sisältyy sielullisuus laajasti käsitettynä ja emootiot. Tunnetilojen ja niihin liittyvien mekanismien (usein vaistonvarainen) kuvaaminen. Henkilökohtaisten tai yleisten tunneaiheiden käsittely. Intuitio. Inhimillinen myötätunto ja empatia. 3) HENGELLISET vaikutteet. Rukouksen maailma. Yhteys Jumalaan ja Hänen maailmastaan kumpuavat vaikutukset, yliaistillinen informaatio. Pyhän Hengen synnyttämä myötätunto.
Voi olla että jossain runossa ei ole ryhmää 3 ollenkaan ja jossain runossa kuten luultavasti nyt viimeisimmissä runoissani sitä on paljonkin.
Ryhmiä 2 ja 3 voi olla vaikea erottaa toisistaan. Jos ryhtyisin miettimään, en osaisi suoralta kädeltä sanoa kuinka paljon esimerkiksi runossa "joskus vain kyyneleet" on kyse henkisyydestä, intuitiosta, tunteellisuudesta, sielullisesta empatiasta, alitajunnasta nousevista vaikutelmista ja kuinka paljon hengellisyydestä eli Pyhän Hengen inspiroimista ja välittämistä vaikutelmista, taivaallisen rakkauden synnyttämästä välittämisestä ja pohjimmiltaan siis Jumalan myötätunnosta ihmistä kohtaan.
Karkeasti luokitellen vois sanoa että suurin osa runoistani koostuu näiden kolmen kategorian yhdistelmistä, vaikka koostumus eli keskinäiset prosentit vaihtelee. :-)
* sydämellinen halaus hessu-kissalle *
Olen aina keskustellu ja tulen keskustelemaan ihmisten kanssa.
Osa asioista mitä jollekin kerron on varmasti samoja mitä olen kertonut jollekin toiselle, mutta jokainen ihmissuhde sinänsä on ainutlaatuinen ja arvokas.
Olen halannu ja todennäköisesti tulen halaamaan niin tuttuja kuin myös tuntemattomia silloin kun sopivalta tuntuu, palstalla ja myöskin todellisuudessa. Tiedät sen varsin hyvin.
Minulla on ollut ja luultavasti tulee edelleen olemaan ystäviä joiden kanssa vietän aikaa.
Kumpaakin sukupuolta olevia ystäviä.
Suuri osa ystävistäni on naisia ja pidän sitä suurena rikkautena.
Yleensä kyse on pelkästään ystävyydestä, mutta joskus sellaiseen ystävyyteen voi syntyä läheisiä sävyjä, jopa sukupuolista halua, ehkä rakkautta muistuttavaa kiintymystä tai jopa rakkautta. Silloin täytyy miettiä mitä tunteensa kanssa tekee.
Vastuulliseen ystävyyteen kuuluu rajat. Jos minulla tai ystävälläni syntyy jommalla kummalla tai kummallakin sukupuolista halua tai rakastumista otan etäisyyttä, ainakin pyrin jättämään ne ystävälliset halaukset sikseen, jotta emme liian läheisellä kanssakäymisellä ruokkisi tunteita jotka eivät kuitenkaan johda mihinkään. Seurustelu on asia erikseen, mutta sitten ei enää olekaan kyse ystävyydestä, vaan enemmästä.
1990-luvun alussa tapahtuneen avioeroni jälkeen olen seurustellut kaksi kertaa.
Irtosuhteita en harrasta enkä koskaan - edes silloin kun 1980-luvun lopulla käytin päihteitä ja elin holtitonta elämää - ole pettänyt puolisoani tai seurustelukumppaneitani.
En silloinkaan kun minua on petetty.
Lasken tässä vuosia... Olin avioeron jälkeen noin 7 vuotta yksin, sitten seurustelin vuoden. Sen jälkeen olin taas vuosia, ainakin 5 vuotta yksin, jonka jälkeen seurustelin kanssasi muistaakseni noin kaksi vuotta... Kuinka kauan siitä on kun seurustelumme päättyi, vuosi vai kaksi? Aika kun kulkee niin nopeaan, hiekka tiimalasissa valuu, peruuttamattomasti...
Jos vielä oppisi laskemaan päivänsä oikein että saisi viisaan sydämen?
Tällä hetkellä mulla ei oo "uutta rakkautta" siinä mielessä kuin tarkoitat.
Olen asennoitunut niin että voin hyvinkin viettää loppuelämäni yksin, se ei ole minulle katastrofi laisinkaan.
Elämä on joka tapauksessa elämää päivittäin. Otan jokaisen päivän vastaan lahjana niine asioineen mitä vastaani tulee, niin kauan kuin näitä päiviä minulle suodaan.
Täysin pois suljettua ei ole että joskus vielä seurustelen jonkun kans, toivon että asia sitten etenee avioliittoon asti.
Kuukauden kuluttua? Vuoden kuluttua? Seitsemän vuoden kuluttua? En haaveile sellaisesta. Uskot tai et, minulla on paljon polttavampia haaveita mitkä on sydämelläni, mutta jos niin sattuu käymään että koen löytäneeni sopivan puolison ja hän minut, onhan se mukavaa.
Luulisi sen olevan mukavaa - tai ainakin tärkeää - sinullekin? Jos välität lähimmäisestä. Tässä tapauksessa minusta...
- -
Edelleen: vaativa, manipuloiva, kontrolloiva, sitova ja omistushaluinen "rakkaus" ei ole rakkautta, ei ainakaan jumalallisen agapen alamaisuuteen alistettua rakkautta. Siksi se tuhoaa itsensä ja kääntyy rakkauden irvikuvaksi. Vähän kärjistäen - eikä välttämättä edes kärjistäen - sanon: sellainen "rakkaus" on läheisriippuvuutta ja egoismia enemmän kuin TODELLISTA rakkautta. Tai lievemmin: se voi kyllä olla rakkautta, mutta ei Jumalan rakkauteen sitoutunutta ja alistunutta rakkautta. Vain Hänen rakkautensa alamaisuudessa miehen ja naisen eros-rakkaus voi kasvaa ilmaisemaan mitä on tarkoitettu.
Monta kertaa ihminen kyllä rakastaa tai tahtoisi rakastaa, mutta on rikki eikä osaa. Siks ei oo viisasta tokaista esimerkiks mustasukkaiselle: sä et todella rakasta.
Mustasukkaisen ihmisen sydämessä on omat syvät haavat joista hän itsekin kärsii!
Kuitenkin JOKAISELLA on AINAKIN JOSSAIN MÄÄRIN mahdollisuus parantumiseen, vapautumiseen mustasukkaisuudesta ja sairaalloisesta kontrolloinnista ym.
Todella syvä parantuminen alkaa mielestäni vasta Luojan agape-rakkauden alaisuudessa, missä Kristus on yli kaiken ja Rakkain.
Ihmisen elämässä tulee tämän tästä tai toivottavasti edes joskus eteen ristiriitatilanteita jotka pakottaa kuoren alta esiin todellisuuden ja kysymykset: millainen olen minä, millaista minun tapani rakastaa, suhteeni lähimmäisyyteen, ihmisyyteen, persoonien välisiin rajoihin, yksilön oikeuteen säilyttää oma reviiriinsä ja omakohtaiset päätöksensä?
Ikävä kyllä joskus kysymyksiin vastataan vain pinnallisesti tai ei lainkaan. Ongelmia käsitellään siihen asti kuin se on mahdollista ilman että varsinaiset mätäpaiseet tulevat esiin.
Pinnallinen hoito ja käsittelemättömän haavan laastarointi tuo hetkellisen helpotuksen. Mutta seuraavan kulman takana kipeydet - toivottavasti - nousevat jälleen esiin. Laastarit ja liimapaperit repeytyvät myrskytuulissa...
Sitten etsitään taas uusia pikaratkaisuja ettei vain joutuisi kohtaamaan sisimmän mätää ja sydämensä pahuuksia?
Itseään kohtaamaton ihminen on pakotettu elämään itsepetoksessa, loputtomassa muiden syyllistämisessä omista ongelmistaan, tekosyiden kierteessä...
- -
Monet haavat ja kipeydet voivat toki olla jonkun syy joka käyttäytymisellään on rikkonut sinun sydäntäsi.
Mutta haavoista parantuminen vaatii aina omakohtaisen vastuun todesta ottamista. ILMAN SITÄ PARANTUMINEN ON MAHDOTONTA. Vastuu parantumisesta on aina ihmisellä itsellään. Suostua läpikäymään irrottautumisen ja persoonien rajojen muotoutumisen kipu. Se on oman elämän ja yksilöllisyyden kasvukipua. Vapauden löytymisen satuttavuutta. Elämää.
- -
> miksi ette voi puhua vain yksityisesti meilin kautta? ihanko tahallasi kiusaat vaikka tiedät miten vaikea asia tämä mustasukkaisuus mulle on? <
Nettipäiväkirjani on spaces-sivustolla. Runsas kuukausi sitten kerroit minulle etten saa enää kirjoittaa nettipäiväkirjaani, koska et pysty olemaan lukematta tekstejäni ja ne satuttavat sinua.
Etkö huomaa kuinka järjettömiä vaatimuksesi ovat?
Jos avoimet tekstini satuttavat on sinun vastuullasi luetko niitä vai et ja jos luet kuinka niihin suhtaudut.
Et voi siirtää vastuuta elämästäsi muille.
En suhtaudu ongelmaasi pilkallisesti, toivottavasti en myöskään syyllistävästi. Mustasukkaisuus ja läheisriippuvuus ovat vakavia asioita ja tarvitset apua. Toivottavasti myös haet sitä ja suostut parantumaan.
Ongelmilla on aina syntyhistoriansa, siksi ongelmien käsittely edellyttää niiden syntyyn vaikuttaneiden asioiden kohtaamista ja työstämistä.
Sinun ongelmiesi työstäminen ei ole minun asiani.
Minulla on omat ongelmani ja haavani ja kipeyteni. Niistä parantuminen edellyttää minulta omakohtaisen vastuun ottamista.
- -
Yhteen aikaan jätin tiettyjen nimimerkkien, varsinkin naispuolisten runot ja kirjoitukset kommentoimatta, etten loukkaisi sinua. Enkä vastannut runoihini tulleisiin naispuolisten nimimerkkien kommentteihin, ettet mustasukkaisuudessasi ryhtyisi kiusaamaan ja nimittelemään meidän suhteemme täysin sivullisia henkilöitä.
Edelleen, samasta syystä olen jättänyt runoja kirjoittamatta ja merkintöjä laittamatta nettipäiväkirjaani. Ei siksi että niissä olisi jotakin loukkaavaa, vaan koska tiedän että mielesi ja tunne-elämäsi reagoi kääntäen loukkaaviksi sellaisetkin asiat jotka ovat täysin normaalia arkielämää ja kanssakäymistäni ihmisten kanssa.
Olen siis yrittänyt olla loukkaamatta ja provosoimatta sinua, mutta toisaalta, joudun miettimään: onko kenenkään edun mukaista jos keskustelen ja tapaan ystäviäni entiseltä seurustelukumppaniltani piilossa, jotta hän ei loukkaantuisi kun minulla on ihmissuhteita ja ystäviä? Se ei ole edes sinun etusi mukaista. Elämään kuuluu ristiriitaisuuksia ja kipeyksiä jotka on kohdattava.
Olen vähintäänkin typerä jos ryhdyn täällä kulkemaan sukat jalassa etten synnyttäisi maanjäristystä joka pakottaa sinut katsomaan ongelmiasi kasvokkain.
Ajattele, jos joku vuosien takainen miesystäväsi tulisi ja vaatisi että sinun tulee käyttäytyä näin ja näin? Ryhtyisi vahtimaan ihmissuhteitasi ja sanojasi mitä kenenkin kanssa puhut?
En halua loukata. Mutta en myöskään jätä elämääni elämättä.
Yhteen aikaan melkein kuulin korvissani äänesi: - Kuinka voit mennä sinne ja tuonne ilman minua, kuinka voit olla iloinen ilman minua, kuinka voit elää kun en ole vierelläsi? JOUDUIN TODELLA TEKEMÄÄN TYÖTÄ ravistautuakseni otteestasi irti ja jotta tuo kuristuspanta katkeaisi.
Sanoin ääneen itselleni: - En ole toisen käsi tai jalka jota hän saa määrätä, minulla on oma elämäni.
Sinulla on hyviä päiviä jolloin et ole mustasukkainen. Päiviä jolloin katseesi on avoin ja vilpitön. On päiviä jolloin olisi kiva juoda kanssasi kuppi teetä. Mutta se on mahdotonta koska käsittelemättömät ongelmat silloin juuri ovat sisälläsi piilossa.
Meillä on ollut liian hyviä ja liian kauniita hetkiä jotta voisin juoda kanssasi edes kupin teetä. Niin kauan kuin et kykene hyväksymään persoonien välisiä rajoja, yksilön reviiriä ja oikeutta omakohtaiseen elämään, en voi altistaa itseäni läheisyyden tunteille sinua kohtaan, tunne-elämän sidoksille, jotka mustasukkaisuuspuuskasi iskiessä repisi ja raastaisi minunkin mieltäni hajalle.
Koska et edelleenkään voi sietää että minulla on elämää ilman sinua, ja pahimpien kohtausten iskiessä teet kaikkesi että olisin asiasta samaa mieltä kanssasi. Mutta en suostu siihen enää.
Uskon käyttäväni vastuullisuuttani ja toimivani kummankin edun mukaisesti kun en ole kanssasi missään tekemisissä, vaikka koetkin sen selän kääntämisenä ja hylkäämisenä. Mutta siitä asiasta olemme puhuneet tuhannet kerrat enkä jatka aiheesta enää.
Ikävää että asiat on näin. Ja ikävää että ryhdyin puimaan asiaa julkisesti.
Mutta hyvä puoli on, että sinulla on elämä. Sinulla on KAIKKI MAHDOLLISUUDET rikkaaseen ja sisäisesti tyydyttävään ELÄMÄÄN.
Ja anna minullekin lupa elää...
Tietysti sinulla saa olla tunteita minua kohtaan. Mikä minä olen kenenkään tunteita kieltämään. Mutta sinun tunteesi minua kohtaan tapahtuvat sinun reviirisi sisäpuolella ja ovat kokonaan oma asiasi. Et voi ulottaa niitä minun reviirini sisäpuolelle ikäänkuin ne olisivat minun sydämeni asia. Jokaisella ihmisellä on omat tunteensa jotka syntyvät hänessä itsessään.
Joka tapauksessa elän annat luvan tai et. Seurustelen ystävieni kanssa. Keskustelen heidän kanssaan. Tahdon jopa iloita heidän seurastaan. Avoimella ja tuntevalla sydämellä. Elämä on lahja.
JOKAISEN IHMISEN elämä.
- -
Käsitykseni rakkaudesta? Kun ihmisellä on toista kohtaan sisimmässä niin syviä tunteita että haluaisi hänet itselleen, tahtoisi sitoutua, elää hänen kanssaan loppuelämän, liittyä yhteen ja kuulua toiselleen, silloin hän tekee päätöksen ja valinnan, luovuttaen rakkautensa elämän käsiin: jos hän on onnellisempi ilman minua tai jos ehkä on joku jonka kanssa hän on onnellisempi kuin minun kanssani, siinä tapauksessa teen kaikkeni etten tunteillani enkä teoillani millään tapaa sitoisi häntä itseeni, joka kenties olen hänelle vasta toiseksi paras vaihtoehto.
Toivon rakkaalleni parasta.
En väitä tätä tyhjentäväksi määritelmäksi, mutta jotain tuon suuntaista kuvittelen rakkauden olevan. Silloin synkimmillä pilvillä on kauneimmat kultareunat. Ja rakastavan sydämen itkussa solisee ehtymättömän puron laulua.
Kiitollisuutta elämän lahjasta.
Toivon sinulle kaikkea Hyvää.
kun kirjoitat jonkun käsittämättömän sivupersoonasi kanssa aamuyöstä runopalstalle näitä sepustuksiasi. Annat ihmeellisen kuvan uskovaisista ja heidän mielenterveydestään.
Luulin jo kaiken olleen ohi.
Oikeasti ja vilpittömästi koin, että
kaikki mustasukkaisuus ym. oli jo pois
mutta taas... olen äärettömän väsynyt tähän
en jaksanut edes töihin mennä.
Ja aina kun käyttäydyn väärin
niin kaikki menee vain vielä pahemmaksi
nytkin jatkossa kävelet ohitseni
edes varmaan vilkaisematta minuun?
tätä on elämäni aina ollut
minut torjutaan, kun toimin väärin.
kaksi vuotta on kohta mennyt
ja sanoit silloin että mennään sitten
kahden vuoden päästä teelle
aika menee ja samoja asioita edelleen
vaikka eteenpäin menoakin olen kokenut
paljon, mutta taas...
ymmärrän kaiken mitä kirjoitit
ja en rupea puolustelemaan
tai selittelemään, olen oikeasti iloinnut
että sulla on ihmisiä ympärillä
tämä vaalea nainen, jolle nyt kirjoitat
osui suoraan, kuin nyrkki päin naamaani
ja tekee kipeää. Mutta se on mun kipuni
ja käsiteltävä asia. Olen pahoillani
että aiheutin sulle mielipahaa.
Jätän sinut elämälle
ninkuin tämän kahden vuoden aikana
olen usein tehnyt vaikka olisin niin
toivonut kanssasi yhteistä elämää
itken,,, kun tiedän ettei se ehkä
koskaan ole mahdollista.
en ole äitiparran sivupersoona, vaan hänen ex-naisystävä ja me käymme läpi todellista kahden ihmisen välistä irtautumista vääristä asioista varsinkin minun elämässäni.
Eli turhaan äitipartaa arvostelet
hänellä on mielenterveys ihan kohdallaan.
suhdettanne tähän hihhuliin, joka päästelee "faktoja" elämästään sekottaen 1990 -luvun 2000-lukuun. Vuodet muutenkin heittävät milloin mitenkin tällä epelillä.
Einari viettää nyt auvoisaa pohdiskelutuokiota äitiparran kanssa ja esittää netin täyteen upeita päätelmiään ja filosofiaa..:)
keskenänne siellä korvien välissä!
taidankin tietää sinut ;) rr?
tiedä näistä pohdiskeluista
onko ylipäätään päätä tai häntää
Luettuani kommentistasi ensimmäisen kappaleen, minun täytyi mennä hetkeksi pois. Niinpä tallustelin makuuhuoneeseeni ja suljin verhoni, koska on pimeää, ja koska minun täytyi saada henkäistä itsekseni. Katsos. Minä olen kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Välillä olen miettinyt, mitä ihmettä oikein teen, sillä hyvin harvasta minulle kommentoineesta olen saanut sen vaikutelman, että runoni on ymmärretty edes suurin piirtein sellaisina kuin olen ne ajatellut. Kirjoitustyylini, tapani kokea asioita kielen kautta, ei kuitenkaan ole muuttunut juurikaan. Perimmäinen "runoilijan identiteettini" ei kulu minnekään, vaikka toisinaan yritän vaikuttaa siihen tietoisesti.
Nyt siitä, mitä sanot kirjoittamastani tekstistä, minulle tuli vahvasti sellainen olo, että minut on vihdoinkin ymmärretty. Tämä on jollain merkillisellä tasolla hyvin helpottavaa, sillä kirjoittaminen on jo pitkään ollut rakkain paljon-enemmän-kuin-harrastukseni. En kirjoita vain, mitä sattuu: runoissani on aina tarina TAI runon välittämän tunnelman takana on aina tarina, jonka yritän kaikin keinoin tuoda myös lukijan koettavaksi. Itsestäni kirjoitan harvoin, tuskin lainkaan, jos otetaan huomioon, että myös minusta kertovat runot sisältävät aina jotain, joka ei kerro tarkalleen minusta. :) Siitäkin huolimatta, että aloitan kirjoittamisen omasta vahvasta tunteestani, runo elää omien runolakiensa mukaan eikä oikein koskaan tuota puhtaasti ennalta tuntemaani lopputulosta. Ironia on lempilapseni, vaikkakaan ei se kaikkein tottelevaisin.
Minusta oli hyvin hauska lukea kuvaustasi itsestäsi kirjoittajana ja runojesi syntylähteitä. Kieli on hyvin omituinen ilmiö. Se kiehtoo minua jo käsitteenä ja varmaankin vaikuttaa myös minun runojeni taustalla. En tosin ole lainkaan varma, ymmärsinkö sinut kohdassa "Kielelliset vaikutteet" oikein. Taas eräs kielen hauskimmista ominaisuuksista. Mistä minä voin tietää, mistä sinä puhut? Meillä on vain sanat. "-- joiden seurauksena sitten muodostuu illuusio kuin puhuisin jostain (todellisesta tai fiktiivisestä) henkilöstä." Juuri tämä mahdollisuus runoissa on yksi kaikkein houkkutelevimmista. Se yllyttää minua testaamaan ja venyttämään sitä niin pitkälle kuin suinkin. Minusta on kiinnostavaa tarkastella runoa runona. Mitä sillä voi tehdä? Mikä se on?
Henkiset vaikutteet ovat minulla ehkä kaikkein vahvimpia runojeni syntymiseen vaikuttavia tekijöitä. "Henkiset vaikutteet" sisältävät myös mielettömästi erilaisia asioita kuten mainitsit. Niihin liittyy minulla usein vahvasti vaikuttava kokemus ulkopuolisesta maailmasta. Jotain sellaista, joka saa minut miltei väkisin yrittämään kuvailla sitä. Sellaisina hetkinä tiedosta itseni kokijana, ken ties vajaavaisesti, mutta kuitenkin. Myötätunto vaikuttaa sekin paljon "runo-prosessin käynnistymiseen". Sinäkin sanot hengellisten vaikutteiden menevän helposti sekaisin henkisten lajitovereidensa kanssa. No, minä olen valmis suoralta kädeltä niittaamaan nämä kaksi samaan kasaan. Ainakin, jos runojen syntymisestä puhutaan. Minulla hengellisyyteni kohde ei ole kovinkaan selkeä ts. määritelty - tosin pitkälti kasvuympäristöstäni johtuen käsitykseni ovat varsin luterilaiset. Niiden läpi sitten suodatan, hmm, rukouksen maailmaa, joka on minulle hyvin tärkeä ja samalla siis tärkeä myös runoilleni.
Jaa-a. Olipas siinä. Iso kiitos kommentistasi. Ja, vastahalaus, totta kai. Hyvin lämpöinen. :)
H-k.
http://www.radiodei.fi/
nyt ajankohtainen myös radiossa:
11.00-->
juuri
aihe koskettaa näitä natsikauheuksia..
STT:N UUTISIA:
KANSANMURHA-
MUISTOMARSSI-
TAPETTIIN MILJOONIA IHMISIÄ
RAUHA HEIDÄN SIELUILLENSA
eivät ole tarpeesi kuvaamaan tätä tuskaa, minkä runo herättää.
Valtavan koskettava runo.
KIITOS !!
Tahdon sanoa, että
vaikenen
surullista
ja sinulla on kyky
tuoda esille
tunnelma
liikuttavalla
tavalla
-kiitos
Tähän kohtaan oli aikeeni laittaa kiitos.
--
Tahdon sanoa, että
vaikenen
surullista
ja sinulla on kyky
tuoda esille
tunnelma
liikuttavalla
tavalla
-kiitos
Sataisit savinen pilvi
pehmenisit taivas kivinen
vaikka pitkän kuivan jälkeen
on tiukassa pisara jokainen
Kuusisataa shekeliä viljaa
veimmehän ylipapin suojiin
vaan kaipa meidät hylkäsi jumalat
kun ei tyytynyt uhrinsa tuojiin
Kuivahtaa korsi viimeinen
tuulta kutsuimme vilvoitukseen
päät pakanoista meidän, pahimpien
hiljaa taipuivat rukoukseen
geshem geshem
bo ha-geshem
Eilen olin kahden ystäväni kans eräällä paikkakunnalla virallisessa palaverissa. Heidät oli vihitty maistraatissa muutama tunti aiemmin.
Naisen tunnen yli 20 vuoden takaa, miehen kanssa ystävystyin eilen.
Tää nainen lähti Israeliin kolmen viikon yhdistetylle turisti- ja avustusmatkalle omatoimisesti kun on ennenkin matkustellu siellä ja vähän tuntee paikkoja, kibbutseja ja avustusjärjestöjä ym.
Palasi matkalta viime viikolla ja laittoi tekstiviestin lyhyen:
Tapasin Israelissa miehen. Suomenjuutalainen. Toin mukana Suomeen. Mennään naimisiin tiistaina. Kesällä muutetaan Israeliin. Moi.
Kun tunnen hänet pitkältä ajalta oon nähny muutoksen mikä uskoontulon seurauksena tapahtui, sameisiin silmiin syttyi oikea elämänilon tuike ja kirkkaus, muutama vuosi sitten se tapahtui.
Nyt hiljattain hänestä oli eräässä yhteiskristillisessä ilmaisjakelulehdessä juttu otsikolla SILUMI VAIHTUI SHOFARIIN.
Silumi on hashispiippu ja shofari heprealainen oinaansarvesta tehty "pasuuna".
Heti uskoontulon myötä hänessä syntyi käsittämätön rakkaus juutalaisiin ja Israeliin.
Näin kävi että vajaa kolme viikkoa sitten rakastuivat Israelissa, eilen vihittiin ja tänään oli avioliiton siunaaminen helluntaiseurakunnassa normaalin kokoustilaisuuden yhteydessä.
Tää nainen tuli paikkakunnalla aikoinaan tunnetuks monestakin asiasta... Esimerkiks kun kierteli kuristajakäärmeidensä kans pitämässä käärmetanssiesityksiä...
Uskoontultuaan hän sitten selitteli itselleen että nää on Luojan luomia luontokappaleita ja ihania elukoita siinä kuin mitkä tahansa. Selityksistä huolimatta jokin sisimmässä nakersi. Lopulta hän lakkasi selittelemästä ja kysyi suoraan rukouksessa Jeesukselta kuinka tämän asian kanssa on. Koki saavansa selkeän vastauksen. Pyhä Henki hänen sydämessä valaisi ja antoi ymmärrystä, millainen sidos asiaan liittyy ja tahtoi vapauttaa hänet tuosta pimentävästä siteestä. Niin hän pisti ihastuttavat käärmeensä kirveellä palasiksi, eikä oo kuulemma hetkeäkään katunut tekoa.
Niin sitä pitää...
Avioliiton siunaustilaisuus oli vaikuttava koska se suoritettiin kahdella tavalla, länsimaisen kristillisyyden totuttuun tapaan ja sitten vielä heprealaiseen tapaan: kipapäiset ystävät piti hääkatosta nuoren parin yllä, aviomiehen veli luki heprealaisesta rukouskirjasta juutalaiset siunaukset, lopuksi aviomies polkaisi maljan pirstaleiksi hääkatoksen alla kuten heidän tapoihin kuuluu.
Perinne noudattaa vuosisatoja, ehkä vuosituhansia vanhaa juutalaista kaavaa.
Mies on asunu melkein koko ikänsä Israelissa ja hänellä on Israelin kansalaisuus. Hänen vanhemmat ja suurin osa perheestä on messiaanisia eli Jeesukseen uskovia juutalaisia.
Miehen lähisukulaisia on kuulemma ollu leireillä. Hänen isoisä (tai isoisän isä, en muista tarkkaan) oli yks niitä juutalaisia mitkä Suomi aikoi saksalaisten vaatimuksesta toimittaa Saksaan toisen maailmansodan aikana, oli jo laiturilla lähdössä ja perillä odotti keskitysleiri, mutta lähtö peruttiin viime hetkellä.
Lopultahan Suomesta palautettiin Saksaan vain kahdeksan saksanjuutalaista jos oikein muistan historiasta, heistäkin osa teki itsemurhan hyppäämällä mereen kun laiva oli lähteny Helsingin satamasta.
Niin että ei tuo karjavaunu Berliinin ja Birkenaun välillä hirvittävän kaukaista historiaa ole, vaikka suurimmalla osalla suomalaisista ei minkäänlaista omakohtaista kosketuspintaa kyseisiin asioihin olekaan.
Israelissa ja Suomessakin on yhä perheitä joiden isoisillä ja isoäideillä on käsivarsissa tatuoidut leirinumerot...
- - -
Tekisi mieli tervehtiä ketjuun osallistuneita, ja Hessu-kissalle kirjoittaisin mieluusti vähän pidemmänkin kommentin, mutta kun, ei voi koko yötä käyttää tähän...
Sanon siis
HYVÄÄ YÖTÄ.
- - -
Silti vielä. Toissapäivänä kirjoitin runoluonnoksen tavallaan samasta aiheesta, kuin jatkoksi teemaan, mutta se on sen verran erilainen että ois varmaan parempi laittaa omaksi aloitukseksi, ettei riko aloitusrunon tunnelmaa. Jos ehkä jossain vaiheessa laitan. On kyllä koukeroista nopeasti piirrettyä tekstiä, että muutaman päivän kuluttua kun on unohtunu mielestä mitä kirjoitin, voi olla vaikea saada sitten enää selvää. Käsialani ei aina oo helposti luettava...
Noo... Jos tässä vähän alkua... Yritän saada käsialastani selvän.
Lehvistössä auringon kultavalo välkkyy
ja jos kuva olisi ääntä
puhuisin
pienten kellojen kilahduksista
rantaviivan liikahdellessa
liplattavaa vettä
Lehtien tanssiessa musiikkina ilmavirrassa
istut penkillä
tavattoman kirkkain silmin
Puuvillakankaan suojissa pehmeä rintasi
tarjoaa hänelle ravintoa
ja ohikulkevat nyökkäävät meille
hymyillen häveliäästi
kun sydämessäni sykähtelee
pakahduttava laulu
Rakkaudesta
ja täyttyneistä toiveista
Kuinka sinua rakastankaan, ja kuinka rakastankaan
tuota pientä poveasi vasten, Silvia
Puut helisevät yllämme
ihmeellisesti le chaim ihmeellisesti
ja ohikulkevat nyökkäilevät punastuen häveliäästi,
kun vanhentuva pariskunta meidät ohittaa
huomaan
enkä tiedä huomaavatko itsekään
Pujottavat sormet sormien lomaan ja
katsovat kauas mietteliäästi
kuin kultaiseen, keinahtelevaan pisteeseen
mitä jokainen vanhempi sisällään kantaa
muistikuvana
isyyden ja äitiyden ilosta
Ihana pieni Moshe
WAU !!
Ja kiitos upeasta runosta taas !!
Minäkin vihdoin menen Israeliin
ja löydän sen Jumalan tarkoittaman miehen sieltä
joka hyväksyy juuri semmoisena kuin olen
ilman yhtään hylkäämistä, sillä messiaaninen juutalainen ei vaimoansa hylkää.
sain jo kutsun kyseisen parin luo
ja tämän siskon alunperin sinä muistaakseni
tutustutit minuun. Kiitos siitä, nyt on paikka minne mennä kun lähden.
Ensi vuonna Jerusalemissa!
Hallelu et Adonai Kolgoim Shabechuhu Kolhaumim.