arvostelua otan vastaan

tykkää kirjoittaa kirjoitti:

Rakas Klaus

Sinusta ei ole kuulunut mitään lähtösi jälkeen. Minä olen käynyt kylän postilla joka ikinen päivä kysymässä, onko minulle tullut kirjettä. Mutta koskaan en ole saanut minkäänlaista kirjettä, en minkäänlaista viestiä siitä, että olisit elossa. Minä elän tiedottomuudessa, en tiedä missä olet, miten voit, milloin palaat? Oletko elossa rakas Klaus, kirjoitanko minä kuolleelle? Tuskin saat tätä kirjettä. Ja jos saat, halveksit minua sen takia, että kavahdin kosketustasi kuukausia sitten.
   On kulunut päiviä, kuukausia, siitä hetkestä kun jätit tämän paikan. Minä tulen hulluksi täällä. Olen juuri sellainen nainen, joka en halunnut olla. Sen lisäksi, että olen sidottu veljiini, olen sidottu myös sinuun. Älä ymmärrä väärin. Tiedät että veljeni ovat minulle kuin hirttoköysi kaulallani, ja moitit minua siitä! Mutta sinä olet minun ankkurini. Sinä estät minua lähtemästä tuulisella ilmalla lentoon. Klaus, minulla ei ole mitään täällä ilman sinua. Olen kuin sotalesket lukemissani kirjoissa. Inhoan sitä. Sinä tunnet minut paremmin kuin kukaan muu, sillä olet ainoa jonka olen koskaan päästänyt lähelleni.
   Muistelin viulusi ääntä ja sitä kuinka hymyilet ja kosketat niskaasi kun vaivaudut. Olen rakastunut hölmö, mutta en häpeä sitä tänään. En tiedä postitanko tätä kirjettä, sillä tiedottomuus olinpaikastasi kalvaa minua ja minusta tuntuu, ei vaan tiedän, että kirjeeni ajelehtivat tarkoituksettomina maailmalla. Klaus, palaa luokseni! Palaa kotiin. Sinä sanoit, että et kaipaa mitään Berliinissä. Sanoit että siellä missä minä olen, ja tulen ikuisesti olemaan täällä, on myös sinun kotisi. Minä odotan sinua, minulla ei ole täällä virkaa, ei mitään oikeaa tarkoitusta kun olet poissa. Jos en enää koskaan näe sinua, en ymmärrä miksi edes sanon noin, muista että rakastan sinua ehdoitta. Sanoit minulle noin kaksi vuotta sitten. Älä unohda, että lupasit minulle…
      
               rakkaudella Giselle

Minä kirjoitin hänelle usein, mutta kirjeet joutuivat lukemieni nidosten väliin ja unohdin ne, tarkoituksella. Tämän minä postitin. Oli typerää kirjoittaa hänelle mutta kuten sanoin, olin täysin vastoin normaalia luontoani, rakastunut hölmö.

*

– Katso minua Klaus. Katso minua tarkkaan. Tulevaisuudessa, kun heräät tulet näkemään nämä kasvot joka aamu. Jos et pidä siitä mitä näet, ehkä minun pitäisi mennä. Minä tutkin hänen kasvojaan, mittailin häntä arvostelematta.
Klauksen jättäessä minut ilman vastausta, en oikeastaan ollut häneltä mitään kysynytkään, nousin. Hän tarttui minua käsivarresta.
– Älä Giselle koskaan mene pois.
Me makasimme heinikossa, tuuli heilutti heiniä ja ne heiluivat samalla tavalla kuin vehnä ja kaura heiluvat kun kävelen pellon läpi ja kuljetan sormiani niiden seassa.


*

– Minun täytyy palata Berliiniin.
– Luulin ettei Berliinissä ollut mitään mitä kaipaat. Minä sanoin ja kosketin kevyesti sormenpäilläni ohimoani.
– Olin tyhmä, valehtelin. Franz sanoi ja nakkasi lasit silmiltään. Hän itki hetken aikaa, hiljaa peittäen kasvonsa minulta.
– Minä olin rakastunut erääseen naiseen. Minun piti naida hänet, mutta… ennen kaikkea olosuhteet tulivat väliimme. Hän kertoi minulle.
– Oliko hän juutalainen?
– Kyllä, Giselle. Kyllä hän on, Leah nimeltään. Franz sanoi ja haroi hiuksiaan hermostuneena.
– Minun on päästävä hänen luokseen. Ennen kuin on liian myöhäistä.
– Liian myöhäistä?
– Kuulin että hänen perheensä on viety pois.
– Viety pois? Minne?
– Älä ole sinisilmäinen maailman murheita kohtaan Giselle. Minun on mentävä, mutta en halunnut lähteä ilman että tiedät, kun Klaus…
– Kun Klauskin on poissa. Minä sanoin ja lukitsin katseeni pöytään.
– Niin. Hän sanoi ja nousi ottaen lasinsa.
– Klaus palaa pian. Olen varma siitä.
– Miksi sitten toit tämän minulle? Minä kysyin ja kosketin varovasti sormenpäälläni Klauksen viulun kieliä.
– Hän palaa, kun hän palaa, sinä olet se joka antaa viulun hänelle takaisin.
– Luulin että Klaus antoi sen sinulle.
– Niin antoikin. Franz sanoi ja puki takin ylleen.
– Siis, en halua sitä. Se on sinun.
– Mutta sinä toit musiikin takaisin hänelle. Kun Klaus tuli tänne, hänen isänsä oli juuri kuollut.
– Minä tiedän, se yhdistää meitä. Isäni on minulle kuin kuollut. En ota viulua.
– Hän antoi viulunsa mukana tämän kirjeen. Viulu on sinun Giselle. Hän kertoi ja hymyili minulle ojentaen kirjeen.
– Hyvästi Giselle.
– Älkää sanoko noin.
– Eivätkö nämä ole hyvästit?
– Kaikkea muuta Franz! Sinä palaat tänne kesällä. Minä sanoin ja rutistin kirjeen vasten rintaani.
– Giselle…
– Siispä, sanon näkemiin. Minä jatkoin katsomatta häntä silmiin.
– Näkemiin Giselle Klein. Olette ainutlaatuinen nuori nainen. Franz sanoi laskien kätensä olalleni.
– Toivoisin, että voisin jäädä. Hän jatkoi.
– Menkää. Minä menen nyt.
- Kiitos, luulisin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä