Moi vaan kaikille!
Näin aluksi kerron, että tekstistä voi tulla pitkä. Minulla on tylsää, ja jotenkin eksyin tänne (taas) niin päätin tulla kertomaan vähän miten on mennyt, elämä siis. Joskus noin vuosi sitten kirjoitin tänne viimeksi, ja silloin asiat oli aivan toisin. Paljon huonommin. Nykyään asiat on pitkästä aikaa mallillaan.
Noh, lapsuuteni on ollut melko rankka. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Mitään traumoja ei ole jäänyt, hyvin olen mielestäni selvinnyt kaikista vastoinkäymisistä. Sitten nuoruus tähän asti ei ole ollut kovin kummoinen. Nuoruus ei onneksi vielä ole ohi, joten voin nauttia siitä vielä. Tiedän, että se nuoruus menee yhdessä hujauksessa, ja tahdon ottaa siitä kaiken irti, että olisi jotain muistoja tästä sitten vanhempana..
Vuosi sitten olin 16 vuotias. 2005 keväällä loppui yläaste. En hakenut mihinkään kouluun, olin jotenkin henkisesti niin lopussa. Murrosikä oli tuolloin pahimmillaan, kaikki pikku asiatkin tuntuivat kaatavan maailman. Se vuosi oli muutenkin vaikea, mm. eräs läheinen ihminen sairastui vakavasti. Päätin pitää välivuoden.
En tiedä oliko se kovin järkevä päätös. Toisaalta oli, toisaalta ei. Erakoiduin huoneeseeni pitkäksi aikaa. En liikkunut postilaatikkoa pidemmälle kovinkaan usein. Jotain masennuksen poikastakin taisi olla, eikä mikään ihmekkään.. Tästä en kuitenkaan kenellekään puhunut, äidilleni varsinkaan. Hän käyttää alkoholia runsaasti, joten sille ei yksinkertaisesti voinut puhua mitään yksityisasioita. Sillä oli sellainen tapa, että kännipäissään menee juoruamaan koko suvulle sitten.
Jotkut varmasti tietävät, miltä se tuntuu, kun ei ole yhtäkään luotettavaa ystävää jolle puhuisi murheistaan. Tai edes kavereita, joiden kanssa viettäisiä vapaa-aikaa. Joskus on vain pakko jakaa murheet jonkun kanssa, minulla ei ollut ketään. Olin erittäin yksinäinen. Itkin usein itseni uneen. Mutta tiesin, ja olin aivan varma, että tämä kaikki muuttuu paremmaksi joku päivä. Tiesin, että kaikilla on vaikeita aikoja elämässä, ja niistä on vain selvittävä. Se on elämää.
Syksy 2005 - syksy 2006 olin yksin. Siis en nähnyt kavereita, en puhunut kavereille. Ei minulla ollut yläasteella kuin muutama kaveri, ja näiden kanssa loppui yhteydenpito kokonaan koulujen loppumisen jälkeen.
No jotenkin kummasti siinä 2006 kesällä kävi, tapasin nimittäin nykyisen tyttöystäväni. Ollaan oltu kohta vuosi yhdessä. Tämä nosti minut ylös sieltä pohjamudasta, missä olin ollut jumissa jo melkein vuoden. Sain taas voimia hymyillä ja aloin jopa nauttia elämästä, taas pitkästä aikaa.
Aloitin 2006 syksyllä koulun. Muutin omaan asuntoon. Ja tähän asti on mennyt todella hyvin. En ole eläissäni ollut näin hyvä koulussa. Kursseista ei ole tullut välttäviä yhtään. Suurin osa kiitettäviä. Olen erittäin tyytyväinen itseeni tänä päivänä. Elämä on raiteillaan.
Mutta, on yksi melko iso mutta. Olen mielestäni henkisesti vanhempi, kuin moni osaisi päältäpäin ikinä kuvitellakaan. Rehellisesti sanottuna, pidän itseäni viisaana, koska olen kokenut vaikeuksia elämäni aikana niin paljon. En ole luovuttanut missään vaiheessa. Olen jaksanut ja kestänyt kaikkea niin paljon. Tämä mutta, on siis kaverit. Minulla ei niitä nimittäin vieläkään ole, oikeastaan kuin yksi. Eikä ulkonäössäkään ole vikaa. Olen saanut päinvastoin kehuja. Olen tumma (en iholtani, siis musta :D), raamikas sekä pitkä.
En keksi syytä, miksi minun kanssani ei joku viihtyisi. Olen huumorintajuinen, melko hiljainen, mutta en mikään tuppisuu sentään, rento, ja ehkäpä fiksukin. No, kavereita en nyt saisi kuin koulusta. Ja suurin osa meidän luokaltakin on tyttöjä, ja kolmeen tyttöön olen tutustunut hyvin. Heidän kanssaan vietän välitunnit, sekä tämän yhden kaverin kanssa.
En ole ollut näiden kolmen tytön kanssa vapaa-aikana koskaan. Tämä johtuu ehkä osin siitä, että me kaikki asumme eri paikkakunnilla..Mutta ei niin kaukana sentään, ettemmekö voisi nähdä esim. viikonloppuisin. Vietän melkein kaikki viikonloput yksin. Mutta tylsää ei ole, se menee nopeasti harrastusten parissa. Mutta ihmisiä kaipaisin ympärilleni lisää.. Tyttöystävä asuu myös eri paikkakunnalla, melko kaukanakin, ja hänellä menee suurin osa vapaa-ajasta lukemiseen. Kokeiden takia.. Näen häntä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Kaikki lomat tietysti vietän hänen kanssaan. Silloin tällöin käyn tämän kaverini, ja hänen kavereiden kanssa bilettämässä.
Mitenköhän nyt saisin nämä kolme tyttöä vaikka meille kahville.. :) Pitäisiköhän ihan rohkeasti heittää vaan joskus että "hei tänään tuutte kyllä meille kaffelle!"? :) Jos joku jaksoi lukea koko tekstin, niin kiitos siitä. Ehkäpä vastauksiakin olisi kiva saada? ;)
Näin aluksi kerron, että tekstistä voi tulla pitkä. Minulla on tylsää, ja jotenkin eksyin tänne (taas) niin päätin tulla kertomaan vähän miten on mennyt, elämä siis. Joskus noin vuosi sitten kirjoitin tänne viimeksi, ja silloin asiat oli aivan toisin. Paljon huonommin. Nykyään asiat on pitkästä aikaa mallillaan.
Noh, lapsuuteni on ollut melko rankka. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Mitään traumoja ei ole jäänyt, hyvin olen mielestäni selvinnyt kaikista vastoinkäymisistä. Sitten nuoruus tähän asti ei ole ollut kovin kummoinen. Nuoruus ei onneksi vielä ole ohi, joten voin nauttia siitä vielä. Tiedän, että se nuoruus menee yhdessä hujauksessa, ja tahdon ottaa siitä kaiken irti, että olisi jotain muistoja tästä sitten vanhempana..
Vuosi sitten olin 16 vuotias. 2005 keväällä loppui yläaste. En hakenut mihinkään kouluun, olin jotenkin henkisesti niin lopussa. Murrosikä oli tuolloin pahimmillaan, kaikki pikku asiatkin tuntuivat kaatavan maailman. Se vuosi oli muutenkin vaikea, mm. eräs läheinen ihminen sairastui vakavasti. Päätin pitää välivuoden.
En tiedä oliko se kovin järkevä päätös. Toisaalta oli, toisaalta ei. Erakoiduin huoneeseeni pitkäksi aikaa. En liikkunut postilaatikkoa pidemmälle kovinkaan usein. Jotain masennuksen poikastakin taisi olla, eikä mikään ihmekkään.. Tästä en kuitenkaan kenellekään puhunut, äidilleni varsinkaan. Hän käyttää alkoholia runsaasti, joten sille ei yksinkertaisesti voinut puhua mitään yksityisasioita. Sillä oli sellainen tapa, että kännipäissään menee juoruamaan koko suvulle sitten.
Jotkut varmasti tietävät, miltä se tuntuu, kun ei ole yhtäkään luotettavaa ystävää jolle puhuisi murheistaan. Tai edes kavereita, joiden kanssa viettäisiä vapaa-aikaa. Joskus on vain pakko jakaa murheet jonkun kanssa, minulla ei ollut ketään. Olin erittäin yksinäinen. Itkin usein itseni uneen. Mutta tiesin, ja olin aivan varma, että tämä kaikki muuttuu paremmaksi joku päivä. Tiesin, että kaikilla on vaikeita aikoja elämässä, ja niistä on vain selvittävä. Se on elämää.
Syksy 2005 - syksy 2006 olin yksin. Siis en nähnyt kavereita, en puhunut kavereille. Ei minulla ollut yläasteella kuin muutama kaveri, ja näiden kanssa loppui yhteydenpito kokonaan koulujen loppumisen jälkeen.
No jotenkin kummasti siinä 2006 kesällä kävi, tapasin nimittäin nykyisen tyttöystäväni. Ollaan oltu kohta vuosi yhdessä. Tämä nosti minut ylös sieltä pohjamudasta, missä olin ollut jumissa jo melkein vuoden. Sain taas voimia hymyillä ja aloin jopa nauttia elämästä, taas pitkästä aikaa.
Aloitin 2006 syksyllä koulun. Muutin omaan asuntoon. Ja tähän asti on mennyt todella hyvin. En ole eläissäni ollut näin hyvä koulussa. Kursseista ei ole tullut välttäviä yhtään. Suurin osa kiitettäviä. Olen erittäin tyytyväinen itseeni tänä päivänä. Elämä on raiteillaan.
Mutta, on yksi melko iso mutta. Olen mielestäni henkisesti vanhempi, kuin moni osaisi päältäpäin ikinä kuvitellakaan. Rehellisesti sanottuna, pidän itseäni viisaana, koska olen kokenut vaikeuksia elämäni aikana niin paljon. En ole luovuttanut missään vaiheessa. Olen jaksanut ja kestänyt kaikkea niin paljon. Tämä mutta, on siis kaverit. Minulla ei niitä nimittäin vieläkään ole, oikeastaan kuin yksi. Eikä ulkonäössäkään ole vikaa. Olen saanut päinvastoin kehuja. Olen tumma (en iholtani, siis musta :D), raamikas sekä pitkä.
En keksi syytä, miksi minun kanssani ei joku viihtyisi. Olen huumorintajuinen, melko hiljainen, mutta en mikään tuppisuu sentään, rento, ja ehkäpä fiksukin. No, kavereita en nyt saisi kuin koulusta. Ja suurin osa meidän luokaltakin on tyttöjä, ja kolmeen tyttöön olen tutustunut hyvin. Heidän kanssaan vietän välitunnit, sekä tämän yhden kaverin kanssa.
En ole ollut näiden kolmen tytön kanssa vapaa-aikana koskaan. Tämä johtuu ehkä osin siitä, että me kaikki asumme eri paikkakunnilla..Mutta ei niin kaukana sentään, ettemmekö voisi nähdä esim. viikonloppuisin. Vietän melkein kaikki viikonloput yksin. Mutta tylsää ei ole, se menee nopeasti harrastusten parissa. Mutta ihmisiä kaipaisin ympärilleni lisää.. Tyttöystävä asuu myös eri paikkakunnalla, melko kaukanakin, ja hänellä menee suurin osa vapaa-ajasta lukemiseen. Kokeiden takia.. Näen häntä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Kaikki lomat tietysti vietän hänen kanssaan. Silloin tällöin käyn tämän kaverini, ja hänen kavereiden kanssa bilettämässä.
Mitenköhän nyt saisin nämä kolme tyttöä vaikka meille kahville.. :) Pitäisiköhän ihan rohkeasti heittää vaan joskus että "hei tänään tuutte kyllä meille kaffelle!"? :) Jos joku jaksoi lukea koko tekstin, niin kiitos siitä. Ehkäpä vastauksiakin olisi kiva saada? ;)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen hieman sinua nuorempi mutta kokemuksella voin sanoo, että jos olet kaikin puolin mukava, niin itsensä pönkittäminen, eli yrittää hakeutua muiden seuraan ja ns. ''pakotttaa'' muut tutustumaan sinuun. Toimii ainakin hyvin meilläpäin.
Eli siis pyydät vaan ihan suoraan heitä kahville. Oot vaan avoin ja itsevarma itsestäs.
"Olen mielestäni henkisesti vanhempi, kuin moni osaisi päältäpäin ikinä kuvitellakaan. Rehellisesti sanottuna, pidän itseäni viisaana, koska olen kokenut vaikeuksia elämäni aikana niin paljon. En ole luovuttanut missään vaiheessa. Olen jaksanut ja kestänyt kaikkea niin paljon. Tämä mutta, on siis kaverit. Minulla ei niitä nimittäin vieläkään ole, oikeastaan kuin yksi."
Ehkäpä oletkin kokenut paljon, mutta et kaikilla elämän osa-alueilla. Kun sinulla on ollut hankalaa, ajatuksesi ovat menneet niiden parissa ja ehkä sosiaalisettaidot ovat vuorostaan jääneet hieman jälkeen ikäisistäsi.
Mutta sinullahan on elämä aikaa saada niistä lisää kokemusta ja oppia:) Toiset taas tulevat ihmísten kanssa hyvin toimeen, mutta ovat neuvottomia, kun jotkut muut hankaluudet tulevat eteen. Viisautta on hyvin monenlaista.
Mutta pyydä niitä tyttöjä vaan:) Uusien tilanteiden pitää joskus tulla.
..Kiitoksia vastanneille, tuolle ylemmälle myös.
Jirinae 17:
Saatat olla oikeassa. Sosiaaliset taidot ovat varmaankin ruostuneet, mutta ei sentään umpiruosteessa. Täytyy nyt katsoa, tuleeko sopivaa tilaisuutta tässä pyytää tytsyjä käymään :)
Voisin hieman tarkentaa tässä välissä, että niitä todellisia kavereita ei ole kuin se yksi, jonka kanssa pidän yhteyttä päivittäin. Näen myös koulun ulkopuolella, tätä tarkoitin. Tuttuja on sitten suhteellisen paljon. Näihin olen tutustunut tämän kaverini kauttta, tai sitten bileissä.
Joo, mä tiedän sen tunteen, kun ei ole ketään kelle puhua. On jotenkin turvaton ja hylätty olo, ja samalla vihainen itselleen, kun on niin epäsosiaalinen eikä tutustu helposti ihmisiin.
Mullakin on ollut vaikeata. Lapsuuteni koulussa kiusattu kaverittomana, nyt sitten syömishäiriöt ja kaikki. Mut tekstisi rohkaisi :). Ehkä mäkin joku päivä löytäsin jonkun, jolle kelpaan. Monet ovat sanoneet, että olisin nätti, siro ja pitkä mutta vaikea sitä on uskoa, kun omasta mielestä peilistä takaisin katsoo hirviö. Mutta, ehkä joskus sitten.. Kohta on kesä mahdollisuuksia täynnä. (:
Ja onnea sulle ihan hirveesti, kun oot saanut elämäs raiteilleen. Ja ole onnellinen siitä yhdestä kaverista, jolle voit puhua, joillakin kun niitä ei ole lainkaan. Tuttuja kyllä on muutama, mutta ei oikeita ystäviä.
Löyty sieltä ainakin yks, jolla on samanlaisia kokemuksia :)
Se on _erittäin_ raskasta, kun ei ole ketään jolle puhua. Ymmärrän sua täysin. Sä vaikutat tosi fiksulta ja mukavalta nuorelta tytöltä, ja olen aivan varma että löydät itelles sen oman kullan.
Onnea sulle kans paljon! Kohta on todellakin se kesä, eikä koskaan tiedä mitä tapahtuu ;)
mulla on oikeestaan sama homma, pitäs varmaan vaan yrittä ja yrittää ja yrittää jne.
Haluaisitko sä vaikka mailailla tai jotain? Olisipahan joku jolle jutella, vaikka sitten koneen kautta. (:
Kumpaakohan tarkotit? :D Tuo "p18v" en ollut siis minä.. Mutta jos mun kanssa haluat mailata niin pistä ihmeessä postia osotteeseen [email protected]
Haluan vain sanoa, että teitä on muitakin ja voin sanoa elämä muuttuu paremmaksi!
Itse olin koulukiusattu eikä mulla ollut paljon yhtään kavereita, jotkut vielä kehtas sanoa niistä mun "hyvistä ystävistä", että ne on mun kanssa vain säälistä. No tein silloin 12 vuotiaana rohkean teon vaihdoin koulua en jäänyt siihen yläasteelle jonne muut menivät. Eli en tuntenut ketään. Myönnän se oli pelottavaa, sain nopeasti kavereita, mutta vasta puolen vuoden kuluttua heistä alkoi muodostua kunnollisia sellaisia.
Lisäksi äitini kannustamana aloin käymään nuorisoterapeutilla (en tarkoita että muidenkin joilla on samoja kokemuksia täytyisi mennä mutta minua se auttoi) Kävin siellä siis koko yläasteen ja uudet ystäväni ovat sanoneet, että olen muuttunut parempaan suuntaan. En kuulemma alussa puhunut paljon mitään, sen verran kovat tuskat oli ala-asteelta. No nyt mulla menee todella hyvin, olen lukiossa ja elämä on ihanaa.
Toivottavasti tämä rohkaisee teitä! Olen varma, että jokainen löytää hyviä ystäviä. Voimia teille!
Aivan mahtavaa, että olet noussut ylös sieltä potkittuna maasta, etkä jäänyt makaamaan niin kuin olisi voinut pahimmassa tapauksessa käydä!
Kiitos tyttö90 vastauksestasi, ja hyvää jatkoa!