Mitä kuuluu tavanomaiseen irtaimistoon? Mieheni kuoli,perunkirjoitus on pidetty, ei avioehtoa, ei testamenttia,mieheni oli vähän varakkaampi eli minulle tasinkoa, miehelläni on kaksi rintaperillistä. Leskenä jään yhteiseen kotiimme asumaan ja olen ymmärtänyt, että saan pitää irtaimiston jakamattomana. Auton ostin kuolinpesältä, maksoin puolet hinnasta, myin oman autoni ja annoin puolet hinnasta perillisille, yhteiset tilimme jaoin puoliksi perillisten kanssa. Omaa tiliäni en jaa, koska se on samansuuruinen kuin asuntolainamme. Lupasin maksaa lapsille tulevat perintöverot mieheni tililtä, tiliä ei lopeteta aikoihin, koska sinne tulee vielä tilitapahtumia. Mieheni polkupyörät annoin lapsille. Kysymys: toinen lapsista olisi halunnut mieheni kännykän. Kuuluuko se irtaimistoon vai mihin? En aio sitä antaa, ostin sen joululahjaksi lahjakorttina miehelleni ja siellä on muistissa niin paljon meidän yhteisiä kuvia ja viestejä, se on niin henkilökohtainen, vähän kuin päiväkirja. Täytyykö minun maksaa osuus kännykästä, että saan pitää sen?
Tavanomainen irtaimisto
coeurbrisee
125999
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kännykkä ei ole tavanomaista koti-irtaimistoa. Älkää vaan riidelkö satasen kännykästä.
Tällainen riitelyhän on täysin normaalia. Tunnen eräänkin sisarusparin, jonka perinnönjako muuten sujui mallikkaasti, mutta sitten tuli riitaa vanhasta kirjoituskoneesta. Yli kymmeneen vuoteen sisarukset eivät ole toisiaan tunteneet.
Ex-mieheni kuoli, yksi rintaperillinen joka
peri kaiken irtaimistoa myöten. Kännykkä mukaan
lukien (se on nyt myynnissä).
Hänen sukunsa vaatii nyt irtaimistosta "muistoksi" sohvakaluston, tv:n,
digiboxin, liinavaatteet... ym ym.
Lapsemme on vielä sen verran nuori ettei osaa
oikein sanoa vastaan.
Olen nyt suosiolla luopunut tv:stä ja digiboxista
että saan välit pysymään jonkinlaisina.
Sukulaisilla on kyllä rahaa, eikä noihin tavaroihin ole mitään todellista tarvetta.
Heitä ilmeisesti ärsyttää suunnattomasti se
että minä hoidan alaikäisen lapsen omaisuutta,
katkeria vaatimuksia tulee joka päivä.
Järjestin ison osan hautajaista, perunkirjoitukset, asunnon tyhjennyksen sun muut
käytännön hommat, heistä ei niihin ollut apua.
Täytyy vaan todeta että suku on pahin !
Mutta pidä pintasi, itse olen lohduttautunut
sillä asialla että suru saa joskus ihmiset tekemään mitä omituisempia asioita !
Rintaperillinen peri kaiken, joo, kun yksi lapsi on niin näin menee. Mutta kirjoitit "ex-mieheni", siis olitte naimisissa (ei avioehtoa)-silloinhan kaikki omaisuutenne lasketaan yhteen(vähennettynä velat) ja puolet on avio-oikeudella sinun ja toinen puoli lapsenne. Ja alaikäisen lapsesi äitinä sinä hallitset hänen osuuttaan. Eihän tässä pitäisi kenelläkään muulla olla osaa eikä arpaa koko juttuun.
Katso perukirjasta kuolinpesän osakkaat, pitäisi olla nro 1 leski ja nro 2 lapsenne eikä ketään muita. Miksi tyhjennät asunnon, miksi et asu siinä, mihin lähdit? Sinulla on oikeus hallita koko kuolinpesää. Vihellä nopeasti peli poikki ja kysy vaikka joltain asianajajalta neuvoa. Kuulostaa ihan älyttömältä touhulta.
Itse ainakin asun talossamme ja pidän irtaimiston jakamattomana, aina kaiken maksoimme puoliksi, mutta nyt maksan remontit sun muut yksin ja nostan tämän talon arvoa, josta mieheni lapset tulevat aikanaan saamaan puolet.
Kuinka joku kehtaa pyydellä liinavaatteita tai sohvakalustoa? Eihän ne nyt mitään muistoesineitä voi olla. No ei kai kännykkäkään, mutta kun sen muistissa on mieheni ottamat kuvat (kuusi kuvaa edellisenä päivänä ennen hänen kuolemaansa, ja kuvat ovat minusta ja meistä) ja minulle lähettämät tekstarit ja soitot.
Miksi miehesi sukulaisia ärsyttäisi, että sinä hoidat lapsenne omaisuutta? Kuka muukaan!?
Sinun täytyy löytää joku ystävä,joka osaa pitää puoliasi. Siis oikeasti, kaikki on sinun ja lapsesi, älä huomioi, mitä jotkut sukulaiset sanovat, heidän pitäisi tajuta, että sinulla on nyt elämäsi vaikein tilanne. Voimia sinulle ja yritä nostaa pää pystyyn, lapsennekin takia.
Kiitos rohkaisusta !
Me siis ennätettiin erota ennen hänen kuolemaansa
ja molemmilla on omat (omistus)asunnot. Koko omaisuus, metsäpalstaa myöten jäi lapselle,
jonka huoltaja ja edunvalvoja siis olen minä.
Meillä oli ex-miehen kanssa tosi hyvät välit,
tapasimme ja soittelimme päivittäin.
Suvun mielestä "minulla ei ole oikeutta" suruun
koska olimme eronneet. Käytännön hommiin kyllä
kelpaan, esim. eilen vietin puhelimessa tunteja
kun järjestin hautakivi-asiaa. Näin ei tule laskua heille...
Olin itsekin aivan tyrmistynyt kun kuulin niistä "muistoesineistä" !
Kaiken lisäksi asunnolta häipyy tavaraa, mm.
lapsen eurokokoelma, lompakko, lounassetelit,
lottokupongit,luottokortit, auto, jonka kyllä onneksi löysin. Mummolla on avain asuntoon, ja hän mm. vie sieltä kaikki postit...
Joten sinä kyllä pääset tosi helpolla jos on
pelkästään kännykästä kyse !
Olen ollut yhteyksissä poliisiin, siellä kehoitettiin tekemään rikosilmoitus ja vaihtamaan
lukot. Lisäksi mummolle on sieltä soitettu että
on rikollista ryövätä alaikäisen lapsen tavaroita. Mulla ei vaan ole mitään millä todistaa tavaroiden katoaminen, joten koitan
nyt vaan saada asunnon tyhjäksi mahdollisimman
pian ja myytyä sen.
Tilit sain kuoletettua, mutta yhä on esim. esson
luottokortti ties missä. Lisäksi metsäpaperit
piti toimittaa suvulle, vaikka heillä ei ole
mitään osuutta lapsen palstaan.
En tiedä- jotenkin on vaan välillä niin voimaton olo kun tässä koitan pitää lapsen tolpillaan
ja hoitaa kaiken muun häslingin. Hänen isänsä
kuoli käytännöllisesti katsoen hänen käsivarsilleen, joten voit vaan kuvitella kuinka
surullinen ja järkyttynyt hän on yhä.
Sinulta muuten tosi jalomielistä kun ajattelet
miehesi lapsia tuolla talon arvon nostamisella.
Mutta eihän me täältä lähtiessämme mitään saada
mukaan ja aikanaan se täällä mummokin kupsahtaa,
jospa ne kadonneet tavarat löytyisi siinä vaiheessa...
Ai niin- eilen löysin auton kesärenkaat, lopulta.
Kysyin aiemmin mummolta missä ne ovat, hän vastasi että tietyllä henkilöllä tietyssä paikassa . Kyseessä ei ole mikään halpa auto,
joten renkaatkin on aika arvokkaat.
Tämmöstä täällä. Minusta sinulla on täysi oikeus
pitää se kännykkäsi, varsinkin kun siinä on kuvat
muistona. Ja kyllä se pöly pikkuhiljalleen laskeutuuu sielläkin ja muilta unohtuu koko
kännykkäasia, usko pois.
Tsemiä ja voimia sinulle surun keskellä, tiedän
miltä sinusta tuntuu, usko pois !
Tässä sinulle vielä päivä "piristykseksi" Pia Perkiön runo, jonka ipana halusi isänsä
kuolinilmoitukseen:
Tähdetkin näkyvät vain yöllä
kun on pimeää ja hiljaista.
Eivät ne lakkaa olemasta
kun on valoisaa tai kun en katso.
Ehkä enkelitkin kätkeytyvät hiljaisuuteen
niinkuin tähdet.
Katseisiin, joihin heijastuu yön syvyys.
Ovat vain vaiti lähellä.
Tunnetko salaisuuden ?
On läsnä valon maa
ja siipi ikuisuuden otsaasi koskettaa.
Jos haluat, voin laittaa sinulle ihan sähköpostiakin. Olen itse 41 vee, asustellaan
ipanan kanssa nyt tässä rivarin pätkässä ja teen
itse kaikki remppa- yms hommat sekä hoidan kasvimaan sekä pari kissaa.
Töitä teen kotona, teatteria tällä hetkellä
pitkän matkailualan pestin jälkeen.
Joten jos vaan haluat/ jaksat jutella niin voin laittaa meiliosoitteeni ?
Sinullahan on ihan kauheaa. Muista, että sinulla on oikeus surra ex-miestäsi ja lapsesi isää. Minusta oli ihan luonnollista, että mieheni ex-vaimo oli hautajaisissa, vaikka heidän erostaan on jo yli 10 vuotta. Annan hänelle mieheni vanhat valokuva-albumit, jotka ovat ajalta ennen meidän seurusteluamme ja lasten vanhat isänpäiväkortit ja sellaiset. Ymmärrän, että hänkin suree. Olen vain kateellinen hänelle, kun hän sai elää pitempään yhdessä mieheni kanssa kuin minä.
Kuulostaa älyttömältä, että sinä hoidat kaikkia kuolinpesän asioita, mutta jollain toisella on avain ja hakee postit. Eihän se niin voi mennä. Kuka on oikeasti kuolinpesän hoitaja?
Tosi ikävää, että suku toimii noin. Eivätkö he yhtään ajattele, miltä se tuntuu sinusta ja lapsestasi.
Muuten, onko lapsellesi mitään terapiaa tai kriisiryhmää? Koska, jos hän siis näki isänsä kuoleman, siitä voi tulla vaikka minkälaisia traumoja. Minullahan meinasi mennä ihan pää sekaisin ajatuksesta, että mieheni kuoli käsiini enkä pystynyt auttamaan häntä. Syyllisyyden tuntoja, painajaisunia, ahdistusta, harhanäkyjä ja vaikka mitä edelleenkin.
Kyllä tämä suvun kanssa kinaaminen tosiaan käy hermoon, jos niitä enää onkaan.
En tiedä kellä avain on, kukaan ei sitä myönnä
mutta tarvaraa vain katoaa, veikkaan että
sitä kierrätetään niin että jokainen saa haettua
"omansa" pois. Tyttöllemme ei meinattu saada
omaa sänkyä sieltä (ainut asia minkä halusi),
jouluaattona sitten ex-mieheni kavereiden avustamana vasta luopuivat siitä. Isänsä oli ostanut ennen kuolemaansa hänelle stereot joululahjaksi, niistäkin piti tapella että
hän sai ne. Sitten ne olisi vielä pitänyt palauttaa mummolle!! Tai hankkia hänelle uudet...
Näitä esimerkkejä kuule on tässä runsaasti..
Minä olen pesänhoitaja, mutta sillä ei ole heihin
nähden mitän merkitystä, tekevät niinkun tahtovat.
Eikä ne mitään tunteita ajattele ! Mietippä
että mummo käskytti tytön hankkimaan isälleen
hautajaisiin kantajat. Hän tietysti kilttinä tyttönä suostui. Minä sitten soittelin kantajat
läpi, ei tuommoista tehtävää voi antaa 14 vuotiaalle.
Omaisuus kelpaa, mutta esim. tytön piti itse maksaa 17 euron junalippu kun lähti mummon
kanssa sukulaisiin ristiäisiin.
Tää on ollut siis ihan kauheaa. Viimeksi kun
oli sovittu että tyttö lähtee sukulaisiin kylään
niin itkun kanssa piti mennä.
Terapeutti löytyi lopulta viime kuussa. Mehän oltiin kaikki täällä surusta sekaisin, exäni oli
tosi hyvissä väleissä minun sukuni kanssa, ja
meillä on mm. yhteisiä kummilapsiakin.
Kun kuolema tuli (kotona, olohuoneen sohvalla)
oli 22.12, jouluaattona meillä kävi kriisiryhmä.
Aattoiltana tyttö pakkaili tavaroitaan isänsä
luota, minä siivosin lattialta mahanesteitä.
(sitä tuli ruumispaareille nostettaessa aika
paljon). Ei meillä joulua ollut, eikä tule
varmaan ikinä.
Uudenvuodenaattona käytiin katsomassa ruumista.
Hänelle oli tehty se isompi obduktio, joten
arvet olivat aika karmivat. Loppiaisena oli hautajaiset. Jotenkin ne 2 ekaa viikkoa meni kuin
sumussa, en tiedä vieläkään kuinka niistä selvittiin. Tyttö sai nukahtamislääkkeet, onnneksi, valvottuaan putkeen monta vuorokautta.
Nyt vaan koitetaan elää sen totuuden kanssa että iskää ei enää ole.
Sinulla on tietysti se hankala tilanne että olet yksin,toivottavasti saat keskusteluapua jostain ?
Meitä on kuitenkin 2 ja itketään yhdessä, kun
itkettää. Saatiin onneksi tytölle ihana terapeutti, vastaanotto on hänellä kotona tässä
meidän lähellä, siellä on mm. koiria ja tunnelma
on kodinomainen.
Tästäkin suku ivailee, minähän en heidän mielestä tee mitään oikein... (tämä olikin
iso syy meidän avioeroon)
Minä otan lämpimästi osaa sinun suruusi, itsekin
koen olevani jonkin sortin leski, välimme olivat
läheiset ja olimme yhdessä niin monta vuotta.
Pahempaa on katsoa lapsen surua ja ikävää, välillä sanat loppuvat kesken, ollaan vain lähekkäin. Ollaan kuuneltu kohta puhki Antti
Tuiskun kappale Hiljaisuus.
En tiedä mistä tyttö sai voimaa, mutta hän lauloi isänsä muistotilaisuudessa 90 hengen
edessä isälleen laulut "Kirkossa" (tuli kirkkoon
mies ja lapsi, he eteeni istuivat...minä tahtoisin isä jo kotiin isä minua väsyttää...)
ja Kirkan Leijat.
En pystynyt kuuntelemaan, menin käytävään itkemään.
Tästä täytyy nyt vaan jatkaa ja uskoa että kesä
tulee, vaikka taisi tulla jo 3:s takatalvi,
aikamoinen lumipyry ulkona.
Voimia ja jaksamista sinulle ! Päivä kerrallaan
vaan eteenpäin :o)
Että tiedän miltä tuntuu kun ihminen kuolee
käsiin. Olin itse koko elvytyksen ajan mukana,
välillä kun en muuta osannut niin puristin
häntä jalasta ja hoin että älä kuole, taistele,
et ole ennenkään antanut periksi, älä nytkään.
Kun sitten laitteet kytkettiin irti ja kuulin
maagisen sanan exodus, teki mieli huutaa kurkku
suorana EIIIIIIII !!
Tuon hetken muistan varmaan ikuisesti, ja sen
kun menin tytölle sanomaan että isäsi on kuollut..
Painajaisia näin pitkään, ja vieläkin kun näen
ambulanssin koko kauheus tulee mieleen.
Rankkoja kokemuksia teillä on ollut, ja varmastikin muistot tuosta tapahtuneesta ovat surun läpi havaittuja. Haluaisin silti, että tiedät minkä sanan elvyttäjät ovat oikeasti sanoneet. Kuolema on EXITUS.
Hyvin samanlaista minunkin tapauksessa. Minun mieheni kuoli meidän sänkyymme. Muistan kaikki korahdukset ja eritteet, mistä ei viitsi edes puhuakaan. Ambulanssin tulo kesti 7 min 28 sek. Hälytyskeskus piti puhelua auki koko sen ajan ja neuvoi minua. Ja elvytyksen aikana mieheni käsi heilahti ja minä olin ihan varma, että kyllä tästä selvitään, mies oli vahva kuin härkä. Sitten alkaa muisti pätkiä, poliisit kävivät joskus ja ruumisauto ja ambulansseja oli kaksi. Ja sitten samana yönä kolmas ambulanssi minua varten. Seuraavista 2-3 viikosta en muista juuri mitään.
Täytyy siirtyä keskustelupalstalle: Terveys>Kuolema ja suru. Nämä eivät oikein kuulu tälle palstalle.
Ei sinun pidä antaa mitään tyttäresi omasiuutta hänen sukulaisillensa. Ja mitä tietoja sinä heille jaat? Ei heille kuulu mitkään asiat, en ymmärrä tätä soppaa lainkaan.