Mun isä on muslimija äiti kristitty. Äiti taisteli henkeen ja vereen siitä että mua ei ympärileikata ikinä eikä musta tule muslimia. No erohan siitä tuli. Tapasin tosin isää koko ajan ja sillein. Sitten kun olin jotain 8 vuotias ni muistaakseni isä kysy että haluisinko ympärileikkauksen (tiesin mikä se oli)ja sanoin kyl selvästi että koska se sattuu niin en sitä tee (toimenpide olisi suoritettu perinteisesti eli ei mitään puudutuksia ja naps poikki niiku ne tekee niille lapsiparoille islam-maissa)
Iskä antoi asian olla. No 12-vuotiaana se kysy että mitä mä ajattelen siitä että isä on muslimi ja äiti on kristitty ja mua ei ole ympärileikattu.
Sanoin että minä olen kristitty enkä lankea mihinkään muuhun. Mä en ole asunu ku ehkä yhden vuoden isän kaa sillo vauvana. Sen jälkeen ollan ehkä tavattu 15 vuoden aikana vaan 20 kertaa.
Koska en kääntynyt islamiin niin isä ei suostu tapaamaan mua. Mä antaisin mun taiteelliset ja matemaattiset kykyni pois, jos olisin saanu elää isän kanssa koko lapsuuden ja nuoruuden. Edes 10 todistuksessa lievitä yksinäisyyden tunetta. Mutta kristitty poika ja muslimi isä ei ole hyvä yhdistelmä. Sillä on ihan eri kulttuuri ja sen periaatteet on sellasia joita vastaan mä olen.
Silloin kun oli mun ensimmäinen koulupäivä, oliko isä paikalla? ei. Oliko isä paikalla kun eka hammas lähti, oliko se paikalla kun sattu ja taphtu. Ei. Se on täysin vieras ihminen mulle enkä edes uskalla tavata koko tyyppiä. Onhan mulla paljon miespuolisia sukulaisia mutta en ole kontaktia ottanut mitenkään erikoisemmin.
Kyllä isättömyydestä on mulle mun mielestä ollu hiattaa. Esim. en uskalla riisutua edes uimahallissa jos muita miehiä/poikia on paikalla ja miespuolisten henkilöiden läsnäolo ahdistaa minua, siis todella paljon. Säikähtäisin aikuista isoveljeänikin jos hän tupsahtaisi paikalle ja itse asiassa en osaa puhua hänen kanssaan. Olemme niin erilaisia. Olen yrittänyt saada häneen kontaktia mutta en vain ole sellainen niin kuin pitäisi.
Mut kyllähän jotkut kasvavat ihan normaalisti ja elävät kuten kaikki muutkin ilman isää, mutta kyl mun mielestä oma isä on elämässä todella tärkeetä. Sitä ei ehkä tajua vasta kun sitä ei ole.
Mietin joskus että olisko mun elämä ollu jotenkin parempaa muslimina ja isän kanssa jos mut ois ympärileikattu. Äitiä en syytä, ei se hänen vikansa ole. Olen ujo, varautunut, ystäväni ovat 90% tyttöjä (en pidä poikien seurasta), olen tyttömäinen, vihaan autoja ja kaikkea mistä normaalit pojat pitävät paitsi tytöistä :).
Monet on sanonu mulle että mä en ole tavallinen poika eikä musta tule kunnon miestä koskaan. Olen samaa mieltä. Toisaalta opiskelen ahkerasti ja olen kunnianhimoinen ja olen kuuullemma henkiseltä kehitykseltäni edellä. En silti ole aikuinen vasta kuin kahden vuoden päästä. Entä sitten kun minusta tulee isä (jos tulee) miten hitossa minä osaan olla isä lapsilleni ja varsinkin pojalleni jos en tiedä millainen miehen pitää olla ja miten olla isä.
Minulla on homomaisia tunteita joita en halua, pelkään että minusta homo (toisaalta ei tarvitsisi miettiä isyyttä) Ehkä minulla on vain normaali teinimasennus ja tuntemukset. Asun äitini ja siskoni kanssa. Ymmärrän mielestäni naisia. Siksi minulla on tyttöjä ystävinä paljon, mutta sekin on siinä että en ole kiinnostunut tytöistä sillä tavalla. En edes halua seksiä, neitsyyteni on minulle yhtä tärkeä kuin useimmille tytöille.
Isän kaipuu, miesten seura jota kaipaan. Pääni on niin sekaisin. Äiti itkee päivät ja illat, hän haluaa mennä naimisiin isän kanssa ja hän elää omaa täydellistä perhe fantasiaansa joskus niin kuin minäkin. Minä en osaa tukea häntä oikein ja hänen tukenaan kuuluisi olla aikuinen mies. EN kuitenkaan haluaisi että äiti toisi joku päivä kotiin vieraan miehen. Se olisi maailman loppu. Tuntisin olevani kilpailija. Jostain syystä ajatuskin siitä että täällä olisi vieras mies saa suuttumuksen heräämään. Ei siitä tulisi mitään.
Saanko koskaan täytettyä sitä aukkoa joka minussa on ja onko minun vain nieltävä fakta ja jatkettava elämää pää kylmänä ja katsottava mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Mikä hitto minusta tulee ja onko minulla tulevaisuutta? (anteeksi tekstin pituus, toivottavasti joku edes luki sen loppuun)
Iskä antoi asian olla. No 12-vuotiaana se kysy että mitä mä ajattelen siitä että isä on muslimi ja äiti on kristitty ja mua ei ole ympärileikattu.
Sanoin että minä olen kristitty enkä lankea mihinkään muuhun. Mä en ole asunu ku ehkä yhden vuoden isän kaa sillo vauvana. Sen jälkeen ollan ehkä tavattu 15 vuoden aikana vaan 20 kertaa.
Koska en kääntynyt islamiin niin isä ei suostu tapaamaan mua. Mä antaisin mun taiteelliset ja matemaattiset kykyni pois, jos olisin saanu elää isän kanssa koko lapsuuden ja nuoruuden. Edes 10 todistuksessa lievitä yksinäisyyden tunetta. Mutta kristitty poika ja muslimi isä ei ole hyvä yhdistelmä. Sillä on ihan eri kulttuuri ja sen periaatteet on sellasia joita vastaan mä olen.
Silloin kun oli mun ensimmäinen koulupäivä, oliko isä paikalla? ei. Oliko isä paikalla kun eka hammas lähti, oliko se paikalla kun sattu ja taphtu. Ei. Se on täysin vieras ihminen mulle enkä edes uskalla tavata koko tyyppiä. Onhan mulla paljon miespuolisia sukulaisia mutta en ole kontaktia ottanut mitenkään erikoisemmin.
Kyllä isättömyydestä on mulle mun mielestä ollu hiattaa. Esim. en uskalla riisutua edes uimahallissa jos muita miehiä/poikia on paikalla ja miespuolisten henkilöiden läsnäolo ahdistaa minua, siis todella paljon. Säikähtäisin aikuista isoveljeänikin jos hän tupsahtaisi paikalle ja itse asiassa en osaa puhua hänen kanssaan. Olemme niin erilaisia. Olen yrittänyt saada häneen kontaktia mutta en vain ole sellainen niin kuin pitäisi.
Mut kyllähän jotkut kasvavat ihan normaalisti ja elävät kuten kaikki muutkin ilman isää, mutta kyl mun mielestä oma isä on elämässä todella tärkeetä. Sitä ei ehkä tajua vasta kun sitä ei ole.
Mietin joskus että olisko mun elämä ollu jotenkin parempaa muslimina ja isän kanssa jos mut ois ympärileikattu. Äitiä en syytä, ei se hänen vikansa ole. Olen ujo, varautunut, ystäväni ovat 90% tyttöjä (en pidä poikien seurasta), olen tyttömäinen, vihaan autoja ja kaikkea mistä normaalit pojat pitävät paitsi tytöistä :).
Monet on sanonu mulle että mä en ole tavallinen poika eikä musta tule kunnon miestä koskaan. Olen samaa mieltä. Toisaalta opiskelen ahkerasti ja olen kunnianhimoinen ja olen kuuullemma henkiseltä kehitykseltäni edellä. En silti ole aikuinen vasta kuin kahden vuoden päästä. Entä sitten kun minusta tulee isä (jos tulee) miten hitossa minä osaan olla isä lapsilleni ja varsinkin pojalleni jos en tiedä millainen miehen pitää olla ja miten olla isä.
Minulla on homomaisia tunteita joita en halua, pelkään että minusta homo (toisaalta ei tarvitsisi miettiä isyyttä) Ehkä minulla on vain normaali teinimasennus ja tuntemukset. Asun äitini ja siskoni kanssa. Ymmärrän mielestäni naisia. Siksi minulla on tyttöjä ystävinä paljon, mutta sekin on siinä että en ole kiinnostunut tytöistä sillä tavalla. En edes halua seksiä, neitsyyteni on minulle yhtä tärkeä kuin useimmille tytöille.
Isän kaipuu, miesten seura jota kaipaan. Pääni on niin sekaisin. Äiti itkee päivät ja illat, hän haluaa mennä naimisiin isän kanssa ja hän elää omaa täydellistä perhe fantasiaansa joskus niin kuin minäkin. Minä en osaa tukea häntä oikein ja hänen tukenaan kuuluisi olla aikuinen mies. EN kuitenkaan haluaisi että äiti toisi joku päivä kotiin vieraan miehen. Se olisi maailman loppu. Tuntisin olevani kilpailija. Jostain syystä ajatuskin siitä että täällä olisi vieras mies saa suuttumuksen heräämään. Ei siitä tulisi mitään.
Saanko koskaan täytettyä sitä aukkoa joka minussa on ja onko minun vain nieltävä fakta ja jatkettava elämää pää kylmänä ja katsottava mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Mikä hitto minusta tulee ja onko minulla tulevaisuutta? (anteeksi tekstin pituus, toivottavasti joku edes luki sen loppuun)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Siis äitihän ei ole voinut olla naimissa isän kanssa, mutta isä oli kääntymässä kristityksi, mutta luopui siitä hankkeesta. Joten mitään eroahan ei ole tapahtunut vaan se oli sellainen "ero".
Tervehdys!
täytyy myöntää että viestissä oli lukemista! Mielestäni olet tehnyt ihan oikein kun et ole antanut itseäsi leikata. Tietysti se kuuluu uskontoon,mutta muuten en pidä sit kovin järkevänä!! Musta tuntuu,että pohdintasi ovat suurimmalta osin ihan ikävaiheeseen kuuluvia. Monet miettivät tuon tyylisiä asoita. Ja vaikka isäsi on ulkomaalainen ja vanhempasi ovat "eronneet",tapahtuu niin myös ihan kokonaan suomalaisillekkin. Et siis ole ainoa,älä sure! :) Jos asiat sinua hirveästi vaivaavat myös tulevaisuudessa,käy juttelemassa psykolgin kanssa. Siinä ei ole mitään pahaa,rttä kaverisi ovat tyttöjä ja et pidä poikamaisista jutuista. On niitä homoja joka maasta ja mitä sitten jos sinusta tulisikin homo?! jokaisella on oikeus olla sellinen kuin on! Ole ylpeä itsestäsi. Toivootavati joskus voisit nähdä isääsi enemmän. Mutta ole onnellinen että sinulla on äiti ja sisko. Jotku ovt kokonaan orpoja :/
Mieti elämäsi positiivisia asioita! Hyvät jatkot sinulle :)
Oot fiksu poika ja sulla on kaikki järki nyt pelissä. Joo oot tehny ihan oikein ku et oo sitä ympärileikkausta ottanut. Yleensä oma isän puute aiheuttaa miehen kaipuuta, ja sinulla voi ilmetä tälläisia homomaisia tuntemuksia. Mutta kyllä ne siitä ajan myötä häipyy. Eikö se olisi vain hyvä jos äitisi löytäisi hyvän toisen miehen? siitä voisi tulla toinen "isäsi" tai mieshenkilö, joka tukisi sinua. Mutta koita pärjätä :)