Päivisin istun toimistossa ja katselen kun tuntemattomat kravattiherrat menevät ohi. Käytävältä ei onneksi näe, että surffailen YouTubessa tai olen aikeissa tulostaa firman kopiokoneella Church of SubGenius logon, jossa on piippua polttava bisnesmiehen naama, Bob.
Kahviautomaatilla keskustellaan automaattikahvista. Se on kelvotonta. Maito on tehty ties mistä kovetetusta valaanrasvasta. Siinä ei ole makua, eikä edes riittävästi kofeiinia. Onneksi saamme usein lahjaksi asiakkailta suklaata, energiajuomia ja jopa bisseä. Kiihottavaa mutta rappiollista. Minun alkaa tehdä mieli lakritsia, jota tiedän voivani varastaa erään työtoverin monitorin takana olevasta kätköstä. Kun ei ole enää muuta tehtävissä, käytän automaattista kengänkiillotuskonetta. Se hurisee mukavasti. Siinä on eri harjakset mustille ja ruskeille kengille. Nyt kun ajattelen sitä, on jotenkin hassua, ettei kenkiä ole muun värisiä kuin mustia tai ruskeita.
Sitten kehityskeskusteluun. Puhun siitä, kuinka haluaisin kehittyä työssäni vieläkin paremmaksi. Sanon pomolle, että ihmisten pitäisi lisäksi keskustella enemmän toistensa kanssa. Lisäksi puhun taukojumpan puolesta ja kerron kuinka tyytyväinen olen kaikkeen muuhun.
Varaamme lounastauoksi pöydän neljälle läheisestä etnisestä ravintolasta. Saan vahingossa kanaa, vaikka tilasin kasvisannoksen. Olkoon menneeksi, paskaako tässä valittamaan. On sentään hyvää ruokaa, mikä ei ole itsestäänselvyys kaikille.
Kotona käyn makuulle keskelle olohuoneen mattoa ja nielaisen silmäni vatsaan. Kielen kiedon sydämen ympärille, sydämen annan laskeutua selkärankaa alas ja lopulta katselen maailmaa häntäluuni kärjestä käsin. Energiani ampuu alas jalkoihin ja tunnen vajoavani maan sisään. Näen valonvälähdyksen suljetuin silmin ja tunnen kuinka aivoissani iso ratas vaihtaa suuremmalla vaihteelle, klonks hurr, ja tulee parempi olo. Sitten kurkkaan ovatko sieni-itiöni kasvaneet yön aikana.
Muistelen huvittuneena sitä, kuinka minulla oli tapana käyttää meksikolaisia hyppiviä papuja herätyskellona. Aina kun ikkunasta aamuauringon säteet osuivat tulitikkulaatikkoon, sisällä makailevat toukkien kotelot (joita kutsutaan hyppiviksi pavuiksi) alkoivat rapista iloisesti. Kerran myöhästyin töistä kun pavut eivät hyppineetkään. Ne olivat kai kuolleet.
Vuosia sitten koin tilapäisen vähäisemmän valaistumisen, ja olin kolmen päivän ajan muuntuneessa korkeammassa tietoisuuden tilassa, jossa inhimillinen persoonani oli lähes täysin hajonnut ja kehossani asusti toisenlainen olento, sellainen joka edusti molempia sukupuolia yhtä aikaa ja sai orgasmeja itsensä kanssa ja ammuskeli lasersäteitä kolmannesta silmästä. Olin vähällä räjäyttää junan niillä, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Kun palauduin takaisin entiselleni, tajusin kuinka paljon tietä vielä on kuljettavana. Olen samanlainen pässi kuin muutkin. Tiedän vain, kuinka pässi. Asian mittasuhteet ovat huimaavat. Ne jotka eivät ole kokeneet korkeampia tietoisuudentiloja, eivät osaa kuvitellakaan.
Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että aivoista suurempi osa tulisi käyttöön. Se on myytti. Aivojen ei missään tapauksessa kuulu olla kokonaan käytössä joka hetki. Sen sijaan, lähes kaikkia aivojen osia tulee käytettyä jossain kohtaa päivää. Ne alueet ovat erikoistuneet eri asioihin. Olennaisempaa on, toimiiko siellä niiden alueiden välinen kommunikaatio, onko synergiaa, rauhaa ja rakkautta.
Kahviautomaatilla keskustellaan automaattikahvista. Se on kelvotonta. Maito on tehty ties mistä kovetetusta valaanrasvasta. Siinä ei ole makua, eikä edes riittävästi kofeiinia. Onneksi saamme usein lahjaksi asiakkailta suklaata, energiajuomia ja jopa bisseä. Kiihottavaa mutta rappiollista. Minun alkaa tehdä mieli lakritsia, jota tiedän voivani varastaa erään työtoverin monitorin takana olevasta kätköstä. Kun ei ole enää muuta tehtävissä, käytän automaattista kengänkiillotuskonetta. Se hurisee mukavasti. Siinä on eri harjakset mustille ja ruskeille kengille. Nyt kun ajattelen sitä, on jotenkin hassua, ettei kenkiä ole muun värisiä kuin mustia tai ruskeita.
Sitten kehityskeskusteluun. Puhun siitä, kuinka haluaisin kehittyä työssäni vieläkin paremmaksi. Sanon pomolle, että ihmisten pitäisi lisäksi keskustella enemmän toistensa kanssa. Lisäksi puhun taukojumpan puolesta ja kerron kuinka tyytyväinen olen kaikkeen muuhun.
Varaamme lounastauoksi pöydän neljälle läheisestä etnisestä ravintolasta. Saan vahingossa kanaa, vaikka tilasin kasvisannoksen. Olkoon menneeksi, paskaako tässä valittamaan. On sentään hyvää ruokaa, mikä ei ole itsestäänselvyys kaikille.
Kotona käyn makuulle keskelle olohuoneen mattoa ja nielaisen silmäni vatsaan. Kielen kiedon sydämen ympärille, sydämen annan laskeutua selkärankaa alas ja lopulta katselen maailmaa häntäluuni kärjestä käsin. Energiani ampuu alas jalkoihin ja tunnen vajoavani maan sisään. Näen valonvälähdyksen suljetuin silmin ja tunnen kuinka aivoissani iso ratas vaihtaa suuremmalla vaihteelle, klonks hurr, ja tulee parempi olo. Sitten kurkkaan ovatko sieni-itiöni kasvaneet yön aikana.
Muistelen huvittuneena sitä, kuinka minulla oli tapana käyttää meksikolaisia hyppiviä papuja herätyskellona. Aina kun ikkunasta aamuauringon säteet osuivat tulitikkulaatikkoon, sisällä makailevat toukkien kotelot (joita kutsutaan hyppiviksi pavuiksi) alkoivat rapista iloisesti. Kerran myöhästyin töistä kun pavut eivät hyppineetkään. Ne olivat kai kuolleet.
Vuosia sitten koin tilapäisen vähäisemmän valaistumisen, ja olin kolmen päivän ajan muuntuneessa korkeammassa tietoisuuden tilassa, jossa inhimillinen persoonani oli lähes täysin hajonnut ja kehossani asusti toisenlainen olento, sellainen joka edusti molempia sukupuolia yhtä aikaa ja sai orgasmeja itsensä kanssa ja ammuskeli lasersäteitä kolmannesta silmästä. Olin vähällä räjäyttää junan niillä, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Kun palauduin takaisin entiselleni, tajusin kuinka paljon tietä vielä on kuljettavana. Olen samanlainen pässi kuin muutkin. Tiedän vain, kuinka pässi. Asian mittasuhteet ovat huimaavat. Ne jotka eivät ole kokeneet korkeampia tietoisuudentiloja, eivät osaa kuvitellakaan.
Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että aivoista suurempi osa tulisi käyttöön. Se on myytti. Aivojen ei missään tapauksessa kuulu olla kokonaan käytössä joka hetki. Sen sijaan, lähes kaikkia aivojen osia tulee käytettyä jossain kohtaa päivää. Ne alueet ovat erikoistuneet eri asioihin. Olennaisempaa on, toimiiko siellä niiden alueiden välinen kommunikaatio, onko synergiaa, rauhaa ja rakkautta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meitä on monia. Nyky-yhteiskunnan turruttamia toimistorottia, jotka haluavat elää.
...on vaan vähän häijy hymyillä...
Entäs se toinen elämä :P
Mua ainakin ikävystyttää tää elämä. Pidän enemmän siitä toisesta. Voi ehkä johtua siitä, etten ole koskaan oikein kunnolla panostanut tähän elämään, vaan olen aina tässä toisessa elämässä elänyt. Tämä no sanotaan sitten ensimmäinen elämä(vaikka ei se välttämättä ensimmäinen ole, enemmän tuntuu, että se toinen on se ensimmäinen, mutta leikitään nyt näin päin), menee vähän huonosti.
En oikeastaan välitä, tavallaan odotan, että tämä ensimmäinen elämä loppuu, eikä enää tarvitse tulla takaisin tänne, kun se toinen elämä kuitenkin on se oikea elämä ja parempi elämä. Tässä ensimmäisessä vaan ihmettelee mitä helvettiä mä taas täällä teen. Ei mun tänne enää pitänyt tulla. Nykyään mä tavallaan leikin täällä vaan.
Kun elää kahta elämää, niin aikakin tuntuu kaksi kertaa pidemmältä. Toisessa elämässä ei kukaan erityisesti aikaa laske, mutta ei se nyt kovin kiinnostavaa edes olekaan. Täällä vaan kaikille päivät ovat niin tärkeitä. Yritän minäkin päiväni parhaimmalla mahdollisella tavalla käyttää. Joskus onnistuu, joskus ei. Toivottavasti ei, kun yrittäminen niin turhaa on, mieluummin vain tekee asioita, niin kuin siinä toisessa(ja paremmassa elämässä).
Täällä päin rapisee aina iloisesti aamulla pora ja leka. Siihen on aina mukava herätä. Milloin se oikeen loppuu. Miksi sen piti edes alkaa. Kyllä tää rakennus kestäis ilman sitä kaikkea meteliäkin. Se on jotenkin tarttuvaa, viereinen rakennus saa myös jotain remonttia. Varokaa vaan.
Välillä kyllä tuntuu samalta kuin Neolta Matrix leffassa, mutta kukaan ei vaan tuu herättää pois tästä paskasta. Pitää vaan itse herätä pois. Kovin vaativaa, mutta toivottavasti joskus sekin kaikki vaiva sitten palkitaan, eikä tarvitse enää tähän maailmaan takaisin tulla.
Toisaalta pidän aika monista asioista täällä, kuten musiikki, pyöräily, juokseminen, katseleminen ja varmaan monia muitakin muita juttuja.. ehkä ei enää pidä pitää mistään mitä täällä on? Ei pidä vihatakaan sitä, ei siis pidä olla mitään tunteita tai ajatuksia tämän maailman asioita kohtaan, jotta täältä pääsee pois.
Toivottavasti onnistun, toivottavasti en enää koskaan tule tänne katsomaan vastasiko joku minulle mihinkään, pitikö joku minun musiikistani, piirroksistani, runoistani, ajatuksistani, ruumistani, mitä vielä keksiikään... Aivan liikaa keksii kaikkea, eikä se sitten onnistukaan.