niin. 10-15 -vuotiaana olin ihan pirun masentunut, ei yhtäkään kaveria, ystävää eikä mitään muutakaan. jaksoin elää vain omien haaveiden ja kuvitelmien kautta. 12 -vuotiaana alkoi ihan mieletön poika- tai tyttöystävän tarve (OLIN silloin bi-seksuaali) ja sitä kesti ihan 16 -vuotiaaseen asti. noh eipä siitä tullut mitään. olin hiljainen, muiden mielestä tylsä, en tullut juuri toimeen ihmisten kanssa jne, joten mitään seurustelukumppania ei vaan onnistunut mitenkään saamaan, eikä edes pelkkiä kavereita. ylä-asteen jälkeen lopetin koulun, en enää jaksanu opeiskella, enkä varmaan olis päässytkään mihinkään lukioon ym, koska arvosanat oli niin huonot.
sit täytettyäni 16 toteutin erään fantasian mikä oli ollut niin kauan kuin muistan. elikkä tuli sit vähän ''hommailtua'' vanhempien miehien kanssa kaikenlaista, hain nettipalveluista seuraa itelleni. olin aina haaveillut, että mulle olis joku poika, joka olis yhtä kokematon kuin minäkin ja jonka voisin tehä onnelliseksi.. mut sit mä en jaksanut olla enää sekunttiakaan yksin, luovuin haaveestani ja siitä se alkoi. seksi auttoi läheisyydenkaipuuseen, ja ne miehet kohteli mua hyvin. 17 v muutin erään 39 -vuotiaan miehen luo, meillä oli ollut seksisuhde puolivuotta ja ei siitä mitään sen vakavempaa kehkeytynytkään, enkä haluunnutkaan. tää mies elätti mut, antoi rahaa vaatteisiin jne, vähän niinkuin hän olis ollut joku isä, paitsi että meillä oli vähän itiimimpi suhde.
18 -vuotiaana muutin hänen luotaan pois, koska hän seurusteli ja se naisystävä muutti sit sen luo. me kyllä nähtiin ja duunailtiinkin vielä sen jälkeen, mutta lopulta pistin kokonaan poikki sen kanssa.
hankin oman asunnon, olin töissä kaupassa ja ajattelin, et nyt mun elämä muuttuu, en enää koskaan jaa itteeni kenellekään. ainoo vaan, et tiesin olevani kaikille ihmisille liian huono, kukaan ei voisi seurustella tällaisen huoran ja lutkan kanssa, ainakaan kukaan hyvä poika/mies. 19 -vuotiaana päädyin hoitoon hypättyäni sillalta, mutta itsemurhayritykseni epäonnistui. heräsin sairaalasta, molemmat jalat paskana. en pysty enää ksoakan kevelemään normaalisti. kävelen kuin kehitysvammainen.
äitini otti minut säälista takaisin kotiin kun pääsin hoidosta. käyn edelleen ammattiauttajalla. mutta ei auta. nyt 23 -vuotiaana näen peilista vain ruman, oman koko elämänsa ja tulevaisuuden tuhonneen nuoren ''aikuisen''. näytän ikäistäni ainakin kymmenen vuotta vanhemmalta. kavereita ei edelleenkään ole, ei ystäviä, ei yhtäkään oikeaa seurustelusuhdetta takana, ei niin mitään. toivoa paremmasta ei kannata edes ajatella. miten mä voisin muka muuttaa itteni, tän elämän runnoman vartaloni ja henkisyyteni.
hyvät nuoret, joilla on vielä tulevaisuus edessä, elkää antako periksi, älkää tehkö mitään sinne päinkään mitä mä tein. alkaa alkako käyttää huumeita tai alkoholia vaan siksi, että seisitte olonne paremmaksi ja masentuneisuuden edes hetkeks pois. alkaa harrastako seksiä vain siksi, että ootte saanu tarpeeksenne kaikesta, ei se tee teidä onnelliseks. mä uskon, et teille loytyy joku, jos vaan jaksatte, mun toivo on jo menetetty.
sit täytettyäni 16 toteutin erään fantasian mikä oli ollut niin kauan kuin muistan. elikkä tuli sit vähän ''hommailtua'' vanhempien miehien kanssa kaikenlaista, hain nettipalveluista seuraa itelleni. olin aina haaveillut, että mulle olis joku poika, joka olis yhtä kokematon kuin minäkin ja jonka voisin tehä onnelliseksi.. mut sit mä en jaksanut olla enää sekunttiakaan yksin, luovuin haaveestani ja siitä se alkoi. seksi auttoi läheisyydenkaipuuseen, ja ne miehet kohteli mua hyvin. 17 v muutin erään 39 -vuotiaan miehen luo, meillä oli ollut seksisuhde puolivuotta ja ei siitä mitään sen vakavempaa kehkeytynytkään, enkä haluunnutkaan. tää mies elätti mut, antoi rahaa vaatteisiin jne, vähän niinkuin hän olis ollut joku isä, paitsi että meillä oli vähän itiimimpi suhde.
18 -vuotiaana muutin hänen luotaan pois, koska hän seurusteli ja se naisystävä muutti sit sen luo. me kyllä nähtiin ja duunailtiinkin vielä sen jälkeen, mutta lopulta pistin kokonaan poikki sen kanssa.
hankin oman asunnon, olin töissä kaupassa ja ajattelin, et nyt mun elämä muuttuu, en enää koskaan jaa itteeni kenellekään. ainoo vaan, et tiesin olevani kaikille ihmisille liian huono, kukaan ei voisi seurustella tällaisen huoran ja lutkan kanssa, ainakaan kukaan hyvä poika/mies. 19 -vuotiaana päädyin hoitoon hypättyäni sillalta, mutta itsemurhayritykseni epäonnistui. heräsin sairaalasta, molemmat jalat paskana. en pysty enää ksoakan kevelemään normaalisti. kävelen kuin kehitysvammainen.
äitini otti minut säälista takaisin kotiin kun pääsin hoidosta. käyn edelleen ammattiauttajalla. mutta ei auta. nyt 23 -vuotiaana näen peilista vain ruman, oman koko elämänsa ja tulevaisuuden tuhonneen nuoren ''aikuisen''. näytän ikäistäni ainakin kymmenen vuotta vanhemmalta. kavereita ei edelleenkään ole, ei ystäviä, ei yhtäkään oikeaa seurustelusuhdetta takana, ei niin mitään. toivoa paremmasta ei kannata edes ajatella. miten mä voisin muka muuttaa itteni, tän elämän runnoman vartaloni ja henkisyyteni.
hyvät nuoret, joilla on vielä tulevaisuus edessä, elkää antako periksi, älkää tehkö mitään sinne päinkään mitä mä tein. alkaa alkako käyttää huumeita tai alkoholia vaan siksi, että seisitte olonne paremmaksi ja masentuneisuuden edes hetkeks pois. alkaa harrastako seksiä vain siksi, että ootte saanu tarpeeksenne kaikesta, ei se tee teidä onnelliseks. mä uskon, et teille loytyy joku, jos vaan jaksatte, mun toivo on jo menetetty.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voimia ja tsemppiä sulle! Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa...
Kamala kun meinasi itku tulla, kun tätä luki. Jaksamista sinulle olen varma, että elämäsi paranee niin se vain menee. Kukaan ei pääse täältä helpolla, toisilla vastoinkäymiset ovat vain rankempia kuin toisilla.
Tuo kävelemis juttu. Onko lääkäri todennut sinulle ettet millään kutoutuksellakaan saisi jalkojasi kuntoon? En tiedä voiko tätä verrata, mutta haluan sanoa tämän, kun synnyin minulla oli jaloissani yksinkertaisesti jotain vikaa. Kun vastasyntyneille tehdään tarkastus jossa tutkitaan mm. onko lapsella kaikki hyvin. Minulla todettii, että jalkani eivät olleet "normaalit" tämä oli onni sillä ihana lääkäri määräsi minulle lonkkalastat. Ilman näitä en olisi koskaan kävellyt normaalisti.
Tarkoitus oli vain sanoa, että jos sinulla on vielä vähänkin toivoa älä menetä uskoasi. Elämä jatkuu löydät vielä "oman tiesi" mieluisen työpaikan jne. Sääli vain että kukaan ei osannut auttaa sinua silloin, kun olit teini.
Tarinasi on todella koskettava. Vaikka olenkin poika, pystyn eläytymään ajatusmaailmaasi ja tilanteeseesi. Minäkin olin (olen osittain edelleen) tuossa 14 - 16 vuoden iässä hiljainen, ulkoapäin tylsä ja niin todella yksinäinen. Erona vaan, että en kaivannut seksiä vaan lähinnä samankaltaista ihmistä vierelleni... Sellaista, jonka kanssa voisi olla luontevasti, jakaa ilot ja surut ja niin edespäin. Toisin sanoen olin valtavan hellyydenkipeä ja ikävöin jatkuvasti olematonta.
Minäkin olisin varmasti sortunut irtosuhteisiin ellen olisi ollut niin kurja ja mitätön ulkonäöltäni. Jatkuva yksinäisyys ja kiusaaminen olivat lisäksi kylmettäneet seksuaalisuuteni. Jotenkin jaksoin kolmen raastavan tuskaisen vuoden läpi pelkästään toivolla paremmasta. Yläasteen loputtua asiat todellakin parantuivat hiukan ja aloin pikku hiljaa elpyä.
En ole nykyäänkään täysin eheä sisältä, mutta omat ongelmani kalpenevat sinun koettelemuksesi rinnalla. Vaikka olet tehnyt elämäsi varrella virheitä ja huonoja valintoja, vaikutat silti sisältä hyvältä ja kauniilta ihmiseltä. Jos olisit vaan kestänyt odottaa pidempään, voisivat asiat olla paljon onnellisemmin. Minäkin olen aina haaveillut samanlaisen ajatusmaailman omaavasta yksinäisestä ja kokemattomasta ihmisestä, jonka elämästä voisin tehdä onnellisen.. Typerää kuitenkin jossitella tässä vaiheessa.
Muista, että kunnes on elämää, on myös toivoa. Uskon, että joku kaltaisesi ihminen tulee vielä näkemään runnoutuneen kuoresi läpi ja ymmärtämään kuinka ihana ihminen oikeasti olet. Voimaa ja jaksamista sinulle.
oompa ajattelematon ku painotan tota fyysistä puolta. sisäisestihän sä oot varmasti eniten runnottu. usko, et kaikki voi muuttua paremmaks. Jumalasta löydät avun
Voi kuulostaa typerältä, mut sulla on viel toivo, ja se on Jeesus. vaik kuka lääkäri sanois et sä et tuu ikinä kävelemään, niii Jumala on suurin lääkäri ja voi tehdä sut täysin terveeks. oon nähny niin monta erilaista tapausta. jos et usko niin kokeile, et menetä mitään, sensijaan saat jotain todella suurta!