Minulla on vajaa 2 vuotias lapsi. Todella vilkas, juuri koskaan ei kävele vaan aina juoksee ja puhua pälpättää. MIeletön uhmakin on. Raivarit saattaa olla todella kamalia jos tahto ei mene periksi. Olen ruukannut tehdä rattailla pitkiä kävelylenkkejä ja tyttö onkin tykännyt niistä. Ne ovat olleet myös minulle hyvä 'henkireikä'. Tarvitsen päivittäin lenkkeilyä, se on eräänlainen ehto sille että jaksan. JA onhan se tytöllekin tärkeää että saa olla ulkona. Tänään tämä reissu osoittautui kuitenkin aivan kamalaksi. Tuntuu etten halua enää ikinä edes pistää nokkaani ulos tästä talosta.
Menimme käymään puutarhalla. Neiti tykästyi olemaan siellä niin ettei meinannut millään lähteä sieltä pois. Kuten yleensä, siellä oli hirveän hiostava ilmakin ja itselläkin alkoi tulla jo tukalan kuuma, aikamme kun olimme siellä olleet. Sitten mieletön huuto päälle, rimpuilusta nyt puhumattakaan. Näytti ettei lakkia tai muuta vaatteita saa enää päälle ja koko kasvihuone raikui kun tyttö treenasi äänihuuliaan. Loppujenlopuksi tilanne raukesi siihen että kasvihuoneen tädilläkin vissiin alkoi jo ottaa hermoon ja se sitten lahjoi tytön lähtemään sieltä antamalla (ilmaiseksi) meille tai siis tytölle tulppaanikimpun matkaan. Täti ei ollut edes mitenkään tuttu meille... Sillä siis päästiin sieltä ulos. No, sitten lähdimme kävelemään kotia kohti. Kaikki meni ihan hyvin, mutta sitten kun olimme parin kilometrin päässä kotoa alkoi kauhea rimpuileminen rattaissa. Huutoa, rimpuilua, potkimista, selkä kaarella olemista, kurottelua maahan jne. Minä yritin painaa sievästi takaisin istumaan -ei tehoa. Hirveä vessahätä tuli siinä itsellekin ja vanha välilevyn pullistuma siinä kumarrellessa muistutti olemassa olostaan. Alkoi olla kiire kotia. Ajattelin että kohta menee bussi kunhan sinne vain keretään. Meillä ei ole rattaissa turvavöitä niin oli siis vaarana että tyttö todellakin voi tipahtaa kyydistä jos huonosti käy. Minä yritän pitää käsillä vaunuissa. Välillä joutuu kiskomaan haalarista tyttöä suoremmaksi istumaan, välillä koettaa kainaloista nostaa mutta haalarista kiskominen onnistuu paremmin. Yritän puhua ja selittää. Olemme suuren tien vieressä ja on neljän ruuhka. Tuntuu etten kuule enää edes omia ajatuksia ja tuntuu että pitää lähinnä huutaa että ääneni kuuluu tytön korviin, sillä hän itsekin höpöttää kävelemisestä ja autot suhahtelevat vain ohi. Vastaantulijat katsovat meitä kummissaan, varmaan myös autoilijat. Lopulta luovutan vaikka kusi on melkeen housussa ja bussi tulee kohta; päästän tytön kävelemään. Ihan hyvin meni aluksi. Sitten alkoi kävyt maassa kiinnostaa ja halusipa neiti tietenkin istumaankin maahan -aika kuluu, bussi menee kohta. Yritin pariin otteeseen saada rattaisiin mutta seurauksena oli vain viiltävä, kovaääninen huuto. Tyttö juoksee vierellä ja yritän pitää hänet vaunun ja itseni vierellä 'ojan puolella' ettei hän säntäisi ajotielle. Välillä kun huomaan hänen haluavan pysähtyä, kädellä selästä ohjaan että eteenpäin mennään. Vaikka sievästi ohjaankin vaikuttaa siltä että hän kompastelee omiin jalkoihinsa. Ei kuitenkaan kaadu sillä en kovasti pukkaa. Mutta mietin että näyttikö se siltä muille liikkeellä olijoille? Sillä nyt ei ole väliä sinänsä mutta ei ole kiva jos jotku on ajatelleet niin. No, kuitenkin bussi tuli jo perästä ja olimme nelikaistaisen tien väärällä puolella. Hirveän vihainen lapsi kainaloon, rattaita toisella kädellä pukaten äkkiä tien yli. Itse siinä jo kyllä mielessäni kirosin ja taisin siinä hiljaa pari ärräpäätä suustani päästääkin, vaikka ei kyllä pitäisi sillä tyttö toistaa kaiken mitä kuulee. Just kerettiin bussiin ja tyttö käyttäytyi taas kuin normaalistikin ; rauhallisesti ja kiltisti punaisista kengistä höpöttäen. Ihmiset katsoo mua bussissa ja hymyilevät. Olin varmaankin tosi stressaantuneen näköinen. Jäätiin bussista pois ja sama peli meinaa jatkua. Sanoin tiukasti tytölle ettei saa sillä tippuu. Onneksi se sitten jäi siihen ettei vastapurnauksia tullut. Sitten rattaista kuuluu että pitäisi jäädä pihalle leikkimään. Kupla oli jo otassa niin minä tokaisin vain että ei todellakaan jäädä pihalle vain mennään sisälle. Sitten alkoi kaduttamaan kun maltti on niin tiukalla ja koetin höpöttää jotain joutavaa. Vaunut saatiin varastoon ja otin tytön taas kainaloon ettei karkaa pihalle keinuihin ym vaan että äkkiä mentäs sisälle. Hirveä huuto jälleen, ja todella katkera sellainen. Ovea kun aukaisin meinasi karata yksin portaikkoon. Väkisillä raahasin sisälle kun tyttö huutaa kuin syötävä. Naapurin ärsyttävä arvostelija jolla on jotain minua vastaan (ei edes koskaan tervehti -katsoo vain ylimielisesti) tuli perässä. Oli varmaankin kuullut tokaisuni että todellakin mennään vain sisälle.. Ajattelin että mitäköhän nuo naapuritkin miettivät kun joka ikinen päivä raahaan huutavaa tyttöä sisälle. Tyttö olisi ulkona vaikka aamusta iltaan. Ei ikinä halua tulla sisälle ja joka kerta kamala riita. Aina vielä huutaa sitä että 'ei saa, äiti ei saa' ja 'aijaiaijai ei saa' on myös vakiota. Tämä siitä että hän rimpuilee itsensä sylistä pois ja hakkaa maata. Sitten kun nostan syliin niin huuto jatkuu/alkaa. Vaikka kovasti sitä rimpuilevaa lasta joutuukin pitämään sylissä ettei se luiskahda otteesta ja tipahda maahan, niin tiedän kyllä etten pidä niin tiukasti kuitenkaan kiinni että häneen se sattuisi. Eikä hän itsellekään mitään vahinkoa ole saanut aikaan 'riehumisella' koskaan ei ole ollut edes ainuttakaan mustelmaa eikä mitään muutakaan jälkeä. Se vaan kuulostaa pahalta -varsinkin vieraitten korviin.
Tunnen olevani niin kamalan väsynyt tälläisten reissujen jälkeen. Tunnen oloni niin surkeaksi kun maltti on ollut tiukalla ja on joutunut kovasti kieltämään ja huutamaan julkisella paikalla lapselle (vaikka syynä olisikin liikenteen melu). Kamalaa kun mieleen tulee ettei ikinä enää halua lähteä oman lapsen kanssa mihinkään. Tuntuu kamalalle olla raivoissaan (vaikkakin 'sisäisesti') omalle, niin pienelle lapselle! Silti sitä ei päivääkään vaihtaisi pois. Itku tulee kun kotiin pääsee, helpottaa. Tunti sitten tultiin ovesta sisään tänne. Tyttö itki lattialla pari minuuttia ja sitten otettiin vaatteet pois. Siitä lähtien on ollut kuin aina ennenkin, kiltisti. Sinä pienenä ihanana lapsena mikä minulla on. Sydämeni sulaa siitä hellyydestä mitä tunnen jälleen lastani kohtaan kun hän tuli vähän aikaa sitten istumaan syliini, otti kaulasta ja sanoi 'rakastaa äitiä'. Jälleen meinaa tulla itku; tunnen itseni niin surkeaksi kun olen hermostunut näin ihanalle, viattomalle lapselle. Mitä minun tulee tehdä tälläisten raivokohtausten aikana? Millä te muut olette selvinneet kovista uhmista? Minä olen kokeillut jos jotakin mutta tuntuu etten osaa käsitellä niitä hetkiä ollenkaan. Puhuminen tuntuu olevan ihan turhaa -vaikuttaa siltä ettei hän mitään kuule eikä varmaan yhtään edes yritä kuunneella pahimpien raivareitten aikaan siis. Kun olemme sisällä otan hänet tiukasti syliin ja odotan rauhoittumista, sitten selitän. Sisällä se onnistuu vaikkakin ne naapurit taas ajattelevat että mitä siellä lasta taas kidutetaan :) Mutta entä ulkona? HAnkala ottaa jossain ruuhkassa syliinkään varsinkin kun on vaunuilla liikenteessä. Seurauksena on vain se että tyttö menee 'makarooniksi' eli sellaiseksi mitä on lähes mahdoton pitää sylissä vielä kun on liukaskankainen haalari päällä. Auttakaa minua ja kertokaa miten minun tulee menetellä. Niin, ulkona kyllä tehdään muutakin kuin kävellään vain. Kiikutaan, lasketaan mäkeä ja muutenkin touhutaan. Mutta kuten edellä jo mainitsin, tyttö tekisi näitä asioita vaikka aamusta iltaan...
Menimme käymään puutarhalla. Neiti tykästyi olemaan siellä niin ettei meinannut millään lähteä sieltä pois. Kuten yleensä, siellä oli hirveän hiostava ilmakin ja itselläkin alkoi tulla jo tukalan kuuma, aikamme kun olimme siellä olleet. Sitten mieletön huuto päälle, rimpuilusta nyt puhumattakaan. Näytti ettei lakkia tai muuta vaatteita saa enää päälle ja koko kasvihuone raikui kun tyttö treenasi äänihuuliaan. Loppujenlopuksi tilanne raukesi siihen että kasvihuoneen tädilläkin vissiin alkoi jo ottaa hermoon ja se sitten lahjoi tytön lähtemään sieltä antamalla (ilmaiseksi) meille tai siis tytölle tulppaanikimpun matkaan. Täti ei ollut edes mitenkään tuttu meille... Sillä siis päästiin sieltä ulos. No, sitten lähdimme kävelemään kotia kohti. Kaikki meni ihan hyvin, mutta sitten kun olimme parin kilometrin päässä kotoa alkoi kauhea rimpuileminen rattaissa. Huutoa, rimpuilua, potkimista, selkä kaarella olemista, kurottelua maahan jne. Minä yritin painaa sievästi takaisin istumaan -ei tehoa. Hirveä vessahätä tuli siinä itsellekin ja vanha välilevyn pullistuma siinä kumarrellessa muistutti olemassa olostaan. Alkoi olla kiire kotia. Ajattelin että kohta menee bussi kunhan sinne vain keretään. Meillä ei ole rattaissa turvavöitä niin oli siis vaarana että tyttö todellakin voi tipahtaa kyydistä jos huonosti käy. Minä yritän pitää käsillä vaunuissa. Välillä joutuu kiskomaan haalarista tyttöä suoremmaksi istumaan, välillä koettaa kainaloista nostaa mutta haalarista kiskominen onnistuu paremmin. Yritän puhua ja selittää. Olemme suuren tien vieressä ja on neljän ruuhka. Tuntuu etten kuule enää edes omia ajatuksia ja tuntuu että pitää lähinnä huutaa että ääneni kuuluu tytön korviin, sillä hän itsekin höpöttää kävelemisestä ja autot suhahtelevat vain ohi. Vastaantulijat katsovat meitä kummissaan, varmaan myös autoilijat. Lopulta luovutan vaikka kusi on melkeen housussa ja bussi tulee kohta; päästän tytön kävelemään. Ihan hyvin meni aluksi. Sitten alkoi kävyt maassa kiinnostaa ja halusipa neiti tietenkin istumaankin maahan -aika kuluu, bussi menee kohta. Yritin pariin otteeseen saada rattaisiin mutta seurauksena oli vain viiltävä, kovaääninen huuto. Tyttö juoksee vierellä ja yritän pitää hänet vaunun ja itseni vierellä 'ojan puolella' ettei hän säntäisi ajotielle. Välillä kun huomaan hänen haluavan pysähtyä, kädellä selästä ohjaan että eteenpäin mennään. Vaikka sievästi ohjaankin vaikuttaa siltä että hän kompastelee omiin jalkoihinsa. Ei kuitenkaan kaadu sillä en kovasti pukkaa. Mutta mietin että näyttikö se siltä muille liikkeellä olijoille? Sillä nyt ei ole väliä sinänsä mutta ei ole kiva jos jotku on ajatelleet niin. No, kuitenkin bussi tuli jo perästä ja olimme nelikaistaisen tien väärällä puolella. Hirveän vihainen lapsi kainaloon, rattaita toisella kädellä pukaten äkkiä tien yli. Itse siinä jo kyllä mielessäni kirosin ja taisin siinä hiljaa pari ärräpäätä suustani päästääkin, vaikka ei kyllä pitäisi sillä tyttö toistaa kaiken mitä kuulee. Just kerettiin bussiin ja tyttö käyttäytyi taas kuin normaalistikin ; rauhallisesti ja kiltisti punaisista kengistä höpöttäen. Ihmiset katsoo mua bussissa ja hymyilevät. Olin varmaankin tosi stressaantuneen näköinen. Jäätiin bussista pois ja sama peli meinaa jatkua. Sanoin tiukasti tytölle ettei saa sillä tippuu. Onneksi se sitten jäi siihen ettei vastapurnauksia tullut. Sitten rattaista kuuluu että pitäisi jäädä pihalle leikkimään. Kupla oli jo otassa niin minä tokaisin vain että ei todellakaan jäädä pihalle vain mennään sisälle. Sitten alkoi kaduttamaan kun maltti on niin tiukalla ja koetin höpöttää jotain joutavaa. Vaunut saatiin varastoon ja otin tytön taas kainaloon ettei karkaa pihalle keinuihin ym vaan että äkkiä mentäs sisälle. Hirveä huuto jälleen, ja todella katkera sellainen. Ovea kun aukaisin meinasi karata yksin portaikkoon. Väkisillä raahasin sisälle kun tyttö huutaa kuin syötävä. Naapurin ärsyttävä arvostelija jolla on jotain minua vastaan (ei edes koskaan tervehti -katsoo vain ylimielisesti) tuli perässä. Oli varmaankin kuullut tokaisuni että todellakin mennään vain sisälle.. Ajattelin että mitäköhän nuo naapuritkin miettivät kun joka ikinen päivä raahaan huutavaa tyttöä sisälle. Tyttö olisi ulkona vaikka aamusta iltaan. Ei ikinä halua tulla sisälle ja joka kerta kamala riita. Aina vielä huutaa sitä että 'ei saa, äiti ei saa' ja 'aijaiaijai ei saa' on myös vakiota. Tämä siitä että hän rimpuilee itsensä sylistä pois ja hakkaa maata. Sitten kun nostan syliin niin huuto jatkuu/alkaa. Vaikka kovasti sitä rimpuilevaa lasta joutuukin pitämään sylissä ettei se luiskahda otteesta ja tipahda maahan, niin tiedän kyllä etten pidä niin tiukasti kuitenkaan kiinni että häneen se sattuisi. Eikä hän itsellekään mitään vahinkoa ole saanut aikaan 'riehumisella' koskaan ei ole ollut edes ainuttakaan mustelmaa eikä mitään muutakaan jälkeä. Se vaan kuulostaa pahalta -varsinkin vieraitten korviin.
Tunnen olevani niin kamalan väsynyt tälläisten reissujen jälkeen. Tunnen oloni niin surkeaksi kun maltti on ollut tiukalla ja on joutunut kovasti kieltämään ja huutamaan julkisella paikalla lapselle (vaikka syynä olisikin liikenteen melu). Kamalaa kun mieleen tulee ettei ikinä enää halua lähteä oman lapsen kanssa mihinkään. Tuntuu kamalalle olla raivoissaan (vaikkakin 'sisäisesti') omalle, niin pienelle lapselle! Silti sitä ei päivääkään vaihtaisi pois. Itku tulee kun kotiin pääsee, helpottaa. Tunti sitten tultiin ovesta sisään tänne. Tyttö itki lattialla pari minuuttia ja sitten otettiin vaatteet pois. Siitä lähtien on ollut kuin aina ennenkin, kiltisti. Sinä pienenä ihanana lapsena mikä minulla on. Sydämeni sulaa siitä hellyydestä mitä tunnen jälleen lastani kohtaan kun hän tuli vähän aikaa sitten istumaan syliini, otti kaulasta ja sanoi 'rakastaa äitiä'. Jälleen meinaa tulla itku; tunnen itseni niin surkeaksi kun olen hermostunut näin ihanalle, viattomalle lapselle. Mitä minun tulee tehdä tälläisten raivokohtausten aikana? Millä te muut olette selvinneet kovista uhmista? Minä olen kokeillut jos jotakin mutta tuntuu etten osaa käsitellä niitä hetkiä ollenkaan. Puhuminen tuntuu olevan ihan turhaa -vaikuttaa siltä ettei hän mitään kuule eikä varmaan yhtään edes yritä kuunneella pahimpien raivareitten aikaan siis. Kun olemme sisällä otan hänet tiukasti syliin ja odotan rauhoittumista, sitten selitän. Sisällä se onnistuu vaikkakin ne naapurit taas ajattelevat että mitä siellä lasta taas kidutetaan :) Mutta entä ulkona? HAnkala ottaa jossain ruuhkassa syliinkään varsinkin kun on vaunuilla liikenteessä. Seurauksena on vain se että tyttö menee 'makarooniksi' eli sellaiseksi mitä on lähes mahdoton pitää sylissä vielä kun on liukaskankainen haalari päällä. Auttakaa minua ja kertokaa miten minun tulee menetellä. Niin, ulkona kyllä tehdään muutakin kuin kävellään vain. Kiikutaan, lasketaan mäkeä ja muutenkin touhutaan. Mutta kuten edellä jo mainitsin, tyttö tekisi näitä asioita vaikka aamusta iltaan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tervet,
Onneks olen lapseton vanha juoppo ja mies. Ei kuulosta kovin herkulta tuo lapsenhoito.
Kerron kuitenkin tarinan omasta menneisyydestäni.
Aikoinaan seurustelin vuosikaudet yksinhuoltajan kanssa jolla oli kaksi lasta. Tulin niiden kanssa hyvin toimeen ja hoidin välillä päiväkausia kun äiti oli matkatöissä. Eräänä loskaisena talviaamuna olin lähdössä töihin ja lapset piti viedä tarhaan sitä ennen. Kaikki kolme oli tosi väsyneitä ja lapset oli 3 ja 5 v. Sit oli hirveetä kiukutteluu ja yritin saada niille ulkovaatteet päälle. Kun puin toista niin toinen riisuu saappaita pois jne. Ei auta selittely eikä mikään. Yritän pysyä rauhallisena ja aika kuluu. Kiirekin alkais olla. Lopulta vartin punnertamisen jälkeen mulla palaa pinna. Haen ison urheilukassin, lyön lasten tarhavaatteet siihen ja kannan kiljuvat kersat väkisin autoon. Molemmat huutaa sikana ja sit päästään tarhalle. Paiskaan kassin edellä ja puolalastomat lapset perässä ja sanon henkilökunnalle et tossa on...
Tulos: Lapset oli kuin enkeleitä pitkään, tajusivat et toikin voi hermostua...
Sulle voimia, uhmaikä menee kuitenkin ohi, ei auta kuin jaksaa, neuvoja en osaa antaa, toivottavasti joku muu äiti antaa niitä sulle.
Kerron tässä oman keinoni, josta on ollut hyvät kokemukset, jospa sitä voisi soveltaa edes joihinkin tilanteisiin. Kun lapset ovat alkaneet kiukutella ja huutaa, olen yrittänyt olla välittämättä niin paljon kuin käytännön puitteissa vaan on ollut mahdollista. Toisin sanoen pysyä itse rauhallisena ja antaa huudon mennä ulos toisesta korvasta. Samalla jämäkästi ja ystävällisesti esim. kantaa lapsi toivottuun paikkaan, tai jos mahdollista niin antaa huutaa omissa oloissaan. Joskus on pitänyt käyttää yhtä huonetta sellaisena, jonne saa mennä huutamaan itsekseen, ovi kiinni. kadulla olen odotellut rauhassa vieressä, kun lapsi on kirkunut aikansa ja sitten lopettanut, muista ihmisistä ei tarvitse välittää, kaikki tuntee nuo tilanteet. Kiukuttelut ovat jääneet vähiin.
hyvinhän sinä tunnut lapsesi kanssa pärjäävän. Ei kukaan ole koskaan väittänytkään, että se olis helppoo.. hiki siinä tulee ja hermo menee ja itkukin on lähellä. Mutta kuitenkin, aikuinen on se, joka suunnan näyttää. Lapsi kantoon vain ja menoksi, jos joku ulkopuolinen "kiltti täti" kauhistelee ronskeja otteita, niin hän on asiantuntematon!! Tyynesti vain (tai ainakin sen näköisesti) läpi uhman, eikä mielenosoitusta lapselle jälkeenpäin. Uhma kestää sitä kauemmin, mitä enemmän lapsi jätetään taistelemaan itsensä kanssa, turvaa lapsi tarvitsee. Mutta muista myös se, että lapsen kävelylläolo on useinkin käpyjen potkiskelua ja kivien kääntelyä, pelkkä kävely on aika tylsää. Mutta jos jonnekin täytyy mennä, sinne siis mennään !
Olen päiväkodissa töissä ja ei ole kerta tai kaksi kun on ollut lihakset maitohapoilla uhmailijaa hillittyäni. Tiedän siis tunteen ja kun meillä on niitä toistakymmentä veijaria ...
Vielä tähdentäisin, että muista, että lapsesi ei ole tahallaan sulle inhottava, vaan testaa omia tahtojaan omaa elämäänsä varten, ei siis sinua vastaan!! Tsemppiä!!!
...ensimmäiseksi ostaa valjaat rattaisiin, se helpottaa kovasti, kun ei tarvitse rattaita työntäessä pidellä lasta toisella kädellä paikallaan.
Sitten vaan toivotan pitkää pinnaa ja määrätietoisuutta, periksi lapselle ei saa antaa (paitsi tietysti joskus, ettei lapsen minää nyt ihan kokonaan muserreta), muuten tytöstä kasvaa aikuisia pompotteleva tyranni.
Muiden ihmisten katseista ja mielipiteistä ei kannata välittää ja muut äidit saattavat katsella ihan vaan myötätunnosta, itsekin saman kokeneena.
Voimia! :)
Raivoavalle ja uhmaiselle lapselle on turha alkaa selittää mitään. Ei hän kuuntele. Kanna vaan se rääkyvä muksu sinne minne pitääkin, ja se on ihan sama mitä naapurit ja muut ajattelee - sinä tiedät totuuden! ja se riittää. Neuvojaan jakavat tädit voi jättää omaan luokkaansa vaikka ne loukkaavatkin ja ärsyttävät.
Turha lässyttäminen ei auta. Napakka komento. Ja menoksi.
Pienen lapsen muisti on hyvä mutta lyhyt :) eli vaikka kerrot säännöt, miten kuuluu käyttäytyä, lapsi ei muista niitä. Itse tein näin: kerroin säännöt, lapsi nyökkäsi. Pyysin häntä toistamaan, mitä olin sanonut. Hän muisti vain jotakin. Ja sääntöjä kerrattiin pihallaolon aikana. No, onnistui tai ei...
Oma itsepäinen tyttöni oli sellainen, että juoksin hänet kiinni leikkipuistosta, kannoin kainalossani ulos, kun ei millään puheella tullut sieltä pois.
Ja miltä joku näyttää... päivähoitajalta hakiessa hän istui eteisessä eikä hievahtanutkaan. Työnsin varpaani/jalkaterän tytön pyllynkannikan alle ja keinutin: alahan nyt nousta ja pukea...
En ajatellutkaan miltä se näytti, kunnes kerran em. tilanteessa hoitajan pikkupoika tuli potkimaan tyttöäni yläreiteen/peffankannikkaan. Hoitaja sanoi: "Ei, SINÄ et saa potkia Tyttöä". Hoitaja siis luuli, että POTKIN lastani!! En sanonut, en korjannut asiaa. Meillä ei yhteistyö toiminut muutenkaan, ja toinen hoitopaikka oli jo luvassa joten ajattelin että luulkoot.
Äidin on lupa uupua, väsyä, suuttua. Karjuakin. Lapsikin näkee, ettei kaikki ole hyväksyttävää. Äidin on myös lupa olla itsekäs, ottaa aikaa itselleen, nähdä muitakin ihmisiä. Eihän sitä muuten jaksa.
myös valjaita!
Vanuihin kiinni ja menoksi, ei siinä muu auta. Välillä säälittää äidit, jotka yrittävät neuvotella ja maanitella uhmakohtauksen saanutta tenavaansa. Eihän sellainen johda yhtään mihinkään!
Juuri niin rauhallista määrätietoisuutta. Ei neuvotella vaan mukula kainaloon ja menoksi. Tai rattaisiin valjaat jolla kirkujan saa kiinni.
Äidin tehtävä on päättää koska mennään sisälle tai minne nyt ollaankin menossa ja sillä sipuli. Ei vastuuta voi sälyttää pikkuisen kontolle.
Tuli mieleen tuosta kommentistasi, että ei vastuuta voi säilyttää pikkuisen harteille... tämmönen tarina, tästä on jo jokunen vuosi aikaa:
Olin kotinurkilla lähikaupassa. Siellä oli myös asioimassa perhe, äiti, isä ja pieni tyttö, alle kouluikäinen. Vanhemmat nostelivat ruoka-altaasta pakkauksia ja miettivät, laitettaisiko me tätä, vai tehtäisikö tätä, mitä me syötäisiin.. ja seuraavalle "ruoka-altaalle" syödäänkö tätä vai tätä, ostettasko tätä... ostoskoriin ei juuri mitään ollut kertynyt.
Lapsi valui perässä ja lopulta hermostui: "Miks mun pitää aina päättää mitä me syödään!"
Vanhemmat siis eivät miettineetkään ääneen, vaan olivat ihan oikeasti neuvottomia ja odottivat että joku muu päättää. Päättäjän olisi pitänyt olla perheen alle kouluikäinen lapsi. Ulkoisesti vanhemmat olivat ihan tavallisia, yli 3-kymppisiä.
Omat lapseni hermostuivat tähän samaan asiaan, kun olivat kesäisin isällään tapaamisella ja olivat kuitenkin jo ihan murrosiän kynnyksellä. Isänsä ei oikein tiennyt mitä ostaa ja mistä tehdä, eivät tienneet lapsenikaan. Isä oli kysynyt että mites te sitten äitinne kanssa... "En minä tiedä, äiti vaan ostaa jotakin ja laittaa siitä ruuan..."
Kyse ei siis ole lempiruuan laittamisesta tai lempileivän ostamisesta, vaan siitä, aikuiset laittavat lapsen harteille liikaa vastuuta ja ikään kuin odottavat että lapsi päättää ruokaostoksistakin ja siis siitä, mitä perhe syö...!!??