Jotkut täällä silloin tällöin perää meikäläisten oikeuksien perään. Itse olen syntynyt sijaisperheeseen tilanteessa, jossa meille oli sijoitettu kaksi lasta. Ennen noiden lasten meille tuloa meillä oli ollut jo viisi "omaa" lasta. Tietysti en pysty vertaamaan, mitä olisi ollut elää ilman sijaissisaruksia, koska en ole sellaista tilannetta kokenut. Vuosia syntymäni jälkeen meille tuli vielä kolme sisarusta sijoitukseen. Joskus ala-asteella koulukaverini epäilivät vanhempieni olevan joko uskovaisia tai seksipetoja, koska lapsia oli niin paljon. Vielä muualle muuttettuani vanhemmistani on leivottu sijaisvanhemmat pienille sisaruksille. Nykyisin käyn mieheni kanssa "lomittamassa" vanhempiani. He ovat hoitaneet lapsia yhtäjaksoisesti jo 40 vuotta, joten mielestämme he ovat joskus parin päivän tauon ansainneet. Kun meille joskus tulee lapsia, mekin ehkä haluamme joskus hoitaa parisuhdettamme ihan vain kahdestaa. En tiedä, onko näin, kun olemme vielä lapsettomia. Mitään en koe menettäneeni vanhempien sijaisvanhemmuuden vuoksi. Sisarukseni ovat keskusteluissamme kertoneet kokeneensa sijaissisarukset rikkaudeksi ja sijaissisarukset ovat sanoneet, ettei meistä biologisista lapsista ainakaan haittaa ole heille ollut. Kahdella vanhimmalla sisaruksellani on molempia. Kaikki me vanhempiempiemme lapset olemme puhuneet myös siitä tilanteesta, jos joutuisi omasta lapsesta luopumaan, niin mihin lapsen haluaisi. Nuorempina kaikille ensimmäinen vaihtoehto oli vanhempamme, mikäli he niin olisivat halunneet. Nyttemmin olemme kallistuneet toisiimme. Seuraava vaihtoehto olisi ehdottomasti sijaisperhe. Sijaisperhe siksi, että adoptio olisi lopullinen ja tilanteethan voivat muuttua. Vanhemmiltammekin on sijoitettu lapsi kotiutunut. Onneksi olemme saaneet säilyttää häneen yhteyden.
Biolapsena
Sijaisperheessä
241412
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
40:n vuoden aikana! Voi taivas!
on jatkunut 40 vuotta, EI sijaisvanhemmuus. Se on kestänyt VAIN 24 vuotta.
Ne huostaanotetut lapset, jotka sijaisperheisiin pääsevät ovat sellaisista bioperheistä, joiden tilanne harvoin muuttuu vuosien myötä parempaan suuntaan l. huostaanoton perusteet eivät poistu.
Tilastoista voidaan lukea esim. se, että huostaanotettujen lasten vanhemmat kuolevat väkivallan seurauksena ja nuorempina kuin niiden lasten vanhemmat, joilta lapsia ei ole huostaanotettu.
Sijaisperheen tehtäviin ei kuulu lapsen bioperheen ja suvun hoito tai kuntoutus.
Voihan se olla niinkin päin, että lasten huostaanotto vie biovanhemman raiteiltaan. Luulisi siinä tulevan hälläväliä tyyli, häpeä, arvottomuuden tunne ja elämän hallinnan menettämisen vuoksi ei sitten ole väliä elääkö vai kuoleeko. Silloin voi hakeakkin kuolemaa. Kylmästi tulkittu tuo tilasto, jos ei nähdä metsää puilta.
huomattavasti huostaanoton jälkeen.
Outoja kommentteja täynnä tämä palsta.
Esim. tuo, että sijareiden tehtäviin ei kuulu SUVUN kuntoutus. Mistä tuollaista saadaan päähän huomautella edes. Ja kaikki niin nokkavaan sävyyn kuin olla voi. Hah!
selvästi havaittavissa, että lasten huost.otto on ikäänkuin se viiminen pisara, että sitten ei ole enää millään mitään väliä ja todella on koko pohja pudonnut. Eipähän ole edes kiire kapakasta kotiin lapsia hoitamaan, kun ei niitä ole. Itsestä ei ole niin väliä.
Siis ymmärrätte kai, että tarkoitan sitä, ettei ole sitäkään vähää väliä, jos ei olla huolehdittu lapsista tähänkään asti, niin että huost.ottoon on jouduttu, niin sen jälkeen ei tarvitse edes yrittää pitää pakkaa kasassa.
Jotkut vanhemmat onneksi kuitenkin aikansa itsesäälissä ryvettyään, pystyvät ottamaan itseään niskasta kiinni ja tekemään täyskäännöksen.
Siksi olisi hyvin tärkeää perheiden ennaltaehkäisevä auttaminen, mutta myös vanhempien välitön "huost.otto" lasten huost.oton yhteydessä. Vanhemmat jätetään ihan yksin nuolemaan haavojaan, eikä edes yritetä tukea heitä. Minusta vanhempien tilanne pitäisi selvittää aivan saman tien ja tehdä jatkosuunnitelma, minkä ainoa tähtäin on saada lapset mahd.pian takaisin. Vanhempien tulisi kokea huost. otto nimenomaan perheelle tarkoitetuksi tilapäisavuksi, joka mahdollistaa asioiden laittamisen uuteen uskoon ja tärkeysjärjestykseen.
Nykysysteemillä tulee väistämättä mieleen, että huost.otto on rangaistus vanhemmille huonosta elämäntavasta. Käytäntöä pitäisi muuttaa niin, että lasten huost.otto voitais kokea enemmänkin mahdollisuudeksi alottaa puhtaalta pöydältä.
Ilmeisesti nykyään ei edes yritetä mitenkään auttaa vanhempia laittamaan asioita kuntoon. Jos heillä ei ole itsellä voimia ja kykyä, niin ei ketään kiinnosta, miten pärjäävät.
asioita, miten MYÖS päihdevanhempia olisi tullut tukea kuntoutumiseen, mutta sitä ei yleensä tehdä. Ymmärtämättömät ihmiset kyllä kuuluttavat, että "kyllä tuetaan liikaakin". Perusteluna vaikeasti alkoholisoituneelle järjestettävä parin tai muutaman viikon katko silloin tällöin. Kyllä on päihdehuolto lapsen kengissä, eikä muutosta ole odotettavissa, vaikka niiden perheiden lapsista on kyse.
Sitten ovat asia erikseen ne perheet, joista tehdään huostaanotto, oli syytä tai ei, eikä vanhemmille järjestetä edes keskusteluapua. Ei varmaan ole kykyä kuvitella, mille tuntuu tulla leimatuksi kelvottomaksi vanhemmuuteen, täysin ilman todellista syytä? Tuskinpa siihen kykyä riittää, ainakaan tällä palstalla.
tapaukset. Tarkoittaa sitä, että lapsen pitää oireilla todella paljon, ennenkuin hänet pelastetaan.
Siitä kertoo tämä vain yksi kotiutus.
Siirsin tekstini tänne tuolta toisen otsikon alta, kun täällä tuntui olevan paremmin tästä aiheesta.
Helinä-keiju3 kirjoitti:"Voi olla aikamoinen taakka sijaisperheen biologisille lapsille kasvaa perheessä, jossa sijaisperheratkaisua ei voi kritisoida, kun äiti ja isä hehkuttavat pyyteettömyyttään auttamis- ja pelastamistyössään."
Aiemmin tässä samassa viesti ketjussa olit myös sitä mieltä, että auttaminen on hyväksyttävä motiivi toimia sijaisvanhempina, mutta perheenjäsenten saaminen ei niinkään.
Minä ajattelen, että on hyvä olla myös itsekkäitä syitä, kuten perheen kasvaminen, auttamisen lisäksi ja nämä itsekkäät syyt olisi myös hyvä tiedostaa. Ainoastaan yhden motiivin varassa tehty sijaisvanhemmuus ei kanna kauas eikä auttamisideaali yksistään ole edes terve motiivi. Sijaisvanhemmuus on kuitenkin pitkälti ihan tavallista perhe-elämää, jossa ei voi koko ajan kokea tekevänsä jotain elämää suurempaa pelastustyötä. Auttamis-ja pelastusajatus yksinään on hyvin lähellä marttyyrimaista jeesustelua, jonka taustalta pilkistää halu näyttää "hyvältä" ja jossa toiminnasta odotetaan tulevan kiitosta ja kunniaa.
Mikäs sen hienompaa kuin se, että sijoitettu lapsi kokee olevansa perheeseen tahdottu eikä auttamistoimenpiteen kohde, toiminnan objekti. Siinä jos missä, kokee olevansa kiitollisuuden velassa, kun tietää, että tässä nyt eritoten minua autetaan ei niinkään pidetä perheenjäsenenä.
Sijaissisarukset tuntevat parhaassa tapauksessa olevansa täysin samanarvoisia perheen sisällä. Jokainen lapsi riitelee sisarustensa kanssa ja olenpa itse sijaisperheessä kasvaneena sekä kuullut myös muiden sijoitettujen ja myös omien biologisten lasteni huutavan toisilleen, että elämä olisi kivempaa jos sinä et olisi täällä. Näin tapahtuu siis sekä biolasten kesken ja niin, että biolapset huutavat näin sijoitetuille ja sijoitetut sijaisperheen biologisille lapsille.
Sijaisperheen ratkaisua voivat lapset kritisoida, jos perheen motiivina on muukin kuin pelkkä hurskahteleva pelastamistyö. Silloin on helppoa perustella se, että omat vanhemmat ovat halunneet paljon lapsia. Ihan tavallisissa perheissäkin lapset joutuvat hyväksymään vanhempiensa ratkaisun hankkia lisää lapsia.
Minä toivon ja uskonkin, etten ole ollut sijaisperheessäni taakka sijaissisaruksilleni ja omat lapseni ovat ottaneet sijaissisaruksensa vastaan ihan normaalisti; pienin on tietysti ärsyttävä kun se sotkee leikit, mutta muulloin pieni sijoitettu on ihana. Yleensähän sijoitus pyritään tekemään niin, että sijoitettu on perheen nuorin, jolloin perheen dynamiikka ei kärsi.
Kai sijaisperheissä kuitenkin kerrotaan omille biologisille lapsille, että pieni, suloinen sijaislapsi ei jää pysyvästi teille vaan hänen on tarkoitus muuttaa mahdollisimman pian takaisin omaan kotiinsa.
on käyty läpi moneen kertaan, niin omien lasten kuin sijoitettujenkin kanssa. Silti tämä minun jo aikuinen tyttäreni juuri minulle kertoi, että hän on vasta vuosia myöhemmin tajunnut kuinka kova paikka hänelle oli, kun meiltä nuorin sijoitettu kotiutui. Siinä oli paljon ristiriitaisia tunteita hänellä, kun ei olisi halunnut tavallaan päästää irti, mutta tiesi, että se on lapselle parhaaksi ja on syytä olla onnellinen häne puolestaan, mutta ikävä lasta kohtaan oli onnellisuuden esteenä.
Kerroin eilen puhelimessa tyttärelleni, että tämä poismuuttanut tuli käymään, niin tyttäreni rupesi itkemään, ilmeisesti osin ikävästä ja osin siitä ilosta, että
tiesi lapsen meitä muistavan ja haluavan tavata.
Mun omat lapset oli jo niin isoja, että heistä oli vaan kivaa, kun tuli pieniä sisaruksia. Ovat ottaneet alusta asti lähinnä suojelevan ja kaitsevan otteen näihin pienempiin.
Yleensä ovat nauraneet lasten aivoituksille ja koheltamisille.
itselläni vähän vaihteli sen mukaan, minkä ikäinen lapsi oli tullessaan ja minkä ikäinen itse olin. Ensimmäisen tullessa olin viisi. Meille tuli pieni vuoden vanha kehitysvammainen lapsi, jonka muutto tuntui aivan samalta kuin samoihin aikoihin tulleen koiranpennun tulokin. Olin onnesta sekaisin. En millään malttanut odottaa hänen heräämistään päiväunilta, tahdoin pitää sylissä jne. Tähän poikaan minulla on edelleen, nytkin, kun molemmat olemme aikuisia kaikkein läheisin suhde. Onhan meillä yhteistä matkaakin eniten takana. Sijaissisaruksia minulla on yhteensä kuusi. Toista ääripäätä edusti tyttö, joka minun ikäisenäni (olimme molemmat 13-v) tuli meille. Tunsin tytön ennestään ja maailmamme olivat aivan erilaiset. Kun keskustelimme tytön tulosta meille, suostuin sillä ehdolla, että minun ei tarvitse jakaa huonettani ainakaan hänen kanssaan. Nyt aikuisina olemme hyvin läheisiä. Usein "paljastamme" toisillemme vielä nytkin tunteitamme ja juoniamme toistemme "pään menoksi". Silloin tuntui, että vanhempani menivät aina hänen puolelleen ja hän on kertonut itsekin huomanneensa sen ja käyttäneensä sitä hyväkseen. Meistä viidestä, minusta ja neljästä sijaissisaruksesta on hitsautunut hyvä tiivis poppoo, joka järjestää välillä yhteisiä tapaamisia, joissa ovat nykyiset perheemme ja vanhempamme kaksine nykyisine sijoitettuine lapsineen mukana. Näihin nuorempiin sijaissisaruksiini minulla on erilainen suhde, emmehän ole asuneetkaan yhtenä perheenä.
tuli. Biopentu vertaa sijaislasta koiraan
kun lehdessä etsittiin sijaisperheitä. Olin niin iso, että havaitsin lauseen: "Perheelle maksetaan kulukorvaus ja hoitopalkkio." Sijaisäiti selvitti rehellisesti, että hekin minusta sellaiset saavat. Olo helpottui heti, kun tajusin, että en ole rahallinen rasite.
ja ihan näky olleen tekstissä
koskaan rahallinen rasite, jos he saisivat oikeanlaista tukea ja apua ajoissa. Myös toimeentuloon apua sen verran, ettei esim. ruuasta tarvitse tinkiä. Tai jotakin kalliimpaa vaatetta varten on säästettävä.
Mutta tiedätkö yhtään sijaria, joka hoitaisi lapsia ilman jumalattoman suuria korvauksia? Minä en tiedä?
Mitä kautta asiaa voisi alkaa kehitellä, että sijareille maksettaisiin sama kuin yksinhuoltajaäidille. Siis vain lapsilisä.
Sen jälkeen katsottaisiin, kuinka moni on valmis vielä ryhtymään (raskaaseen, 24 h/vrk hoitoon)??
Luuletteko, että yh-äiti pääsee vähemmällä. Kyllä hän tinkii yöunesta, jotta työpäivän jälkeen saa pyykit pestyä ja tehtyä kiireellisimmät kotityöt. Siinä sivussa lohdutetaan itkevää lasta, jos hän sattuu heräämään uniltaan.
Kaikki rahat pois sijareilta ja silloin punnitaan, kuka soveltuu sijariksi!!
sijaisvanhemmilta on otettava kaikki lasta varten tarkoitettu raha pois, niin myös kaikilta muiltakin.
Elättäkää tästälähtien lapsenne pelkällä hapella, kai silläkin pärjää.
monta sijoitettuakin lasta ihmisillä on ja on ollut. Haisee vahvasti rahastukselle ja kauas.
elävät sen ovat jo oppineetkin.
Sijareitahan se hapella eläminen ahistaa,
ei muita.
Viestissä kerrottiin, että maksettaisiin vain lapsilisä. Se on tarkoitettu lapsen kuluihin niissä perheissä, joissa on oikea äiti-yh tai äiti ja isä.
Ei tarvitse elää pelkällä hapella, kyllä lapsilisällä saa tarvittavan lapselle, mutta toki tinkimään joutuu ja luopumaan monesta "turhuudesta", mutta se ei tuota ongelmaa vanhemmille, jotka aidosti ja oikeasti rakastavat lapsiaan!
Sijaisvanhemmuudessa ei ole lainkaan kysymys siitä, että pystyykö sijaisperhe elättämään heille sijoitetun lapsen. Sijaisvanhemmuudessa on kyse siitä, että sijaisperhe tarjoaa sen kodin, vanhemmuuden ja huolenpidon heille sijoitetulle lapselle, jota ao. lapsen biologiset vanhemmat eivät ole voineet syystä tai toisesta tarjota. Sijaisperheellä ei synny minkään lain tai asetuksen mukaan elatusvelvollisuutta heille sijoitettuun lapseen, joten on vain oikein ja kohtuullista, että sijaisvanhemmat pitävät meteliä siitä, että huostaanotettuja lapsia sijoittavat kunnat laistavat alatusvelvollisuudestaan sälyttämällä osan lapsesta koituvista kuluista sijaisperheiden maksettaviksi.
pentujen lukumäärään.
Ei synny elatusvelvollisuutta? Miksi ihmeessä sitten pitää haalia mökki täyteen vieraita lapsia?
Koska ette ole elatusvelvollisia, niin silloin on kyse työnteosta, eikä teillä pitäisi olla mitään tunnesuhteita lapseen. Ei myöskään asennevammaa lapsen omaa äitiä ja isää kohtaan.
Lapset kuuluvat tällaisissa tapauksissa joko lastenkotiin tilapäisesti tai adoptioon, jos omat vanhemmat eivät selviä vanhemmuudesta. Tämän kuuluisi olla itsestään selvyys, eikä mikään hoitaja - elättäjä - omistaja-suhde?
Ei sitä moni ymmärräkään, miksi jotkut haluavat käyttää elämänsä vieraiden lasten kasvattamiseen omassa kodissaan - sen voi ymmärtää vain sellainen, jolla on samanlainen arvomaailma.
Elatusvelvollisuusko on se, jonka perusteella tunnesuhde lapseen syntyy ?
Kyllä, sijaisvanhemmuus on myös työtä, mutta paljon muutakin, eihän mitään työtä tehdä vuorokauden ympäri käytännössä ilman vapaapäiviä ja lomia, eikä palkastakaan tässä "työssä" puhuta, ainoastaan hoitopalkkiosta.
Adoptiosta on turha puhua, maassamme ei pakkoadoptiolle ole löytynyt kannatusta - itse kyllä kannattaisin sitä, että biologisille vanhemmille asetetaan jokin määräaika, jona huostaanoton perusteiden on poistuttava tai lapsi on annettava adoptioon.
Lastenkoti ei ainakaan lapsilta itseltä kysyttäessä ole vaihtoehto - jokainen meillä asuva lapsi asuu mieluummin meillä kuin lastenkodissa. Lasten vanhemmat ovat myöskin toivoneet lastensa pääsevän mahdollisimman pian pois lastenkodista ja perhesijoitukseen.
En myönnä mitään asennevammaa biologisia vanhempia kohtaan - asiat nyt ovat niinkuin ne ovat.