En mä tiedä mistä, kai joidenkin kirjoitusten perusteella olen saanut sellaisen kuvan transnaisista, että harvemmilla heillä on ollut ns. hyvä lapsuus ja nuoruus. Perheessä ollut väkivaltaa ja kaikkea muuta paskaa elämässä muutenkin. Kunhan vaan pohdiskelen. Kaipa suurimmalla osalla transnaisista on ollut mahtavat vanhemmat ja hyvä lapsuus/nuoruus.
Mietityttää
KK.
171567
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
että täällä kirjoittelevat enimmäkseen sellaiset TS:t, joilla menee jotenkin huonosti. Eipä kai tuosta lapsuudesta ja nuoruudesta ole tehty tutkimuksia transsukupuolisilla. Kyllähän se ilmeisesti tulee esiin tutkimuksissa, mutta en ainakaan itse yleistä tuota ilmiötä, koska itselläni lapsuus ja nuoruus sujui hyvin. Ehkä osasin piilottaa tämän transsukupuolisuuteni ulkopuolisilta ja vanhempani taas eivät puuttuneet sukupuoliristiriitaani ja sen ilmentymiin mitenkään. Sain kokeilla pukeutumista ym., eikä siihen puututtu remmin voimin tms. Ehkäpä vanhempani olivat suvaitsevaisempia kuin yleensä.
Riki Wilchins on puhunut laajamittaisesta translapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Itse asiassa hän pitää translapsuutta väkivaltana itsessään.
http://www.annelawrence.com/denial.html
Useimmat diagnostiset kriteeristöt lähevät lapsuusajan syrjinnästä. Se on minusta vähän nurinkurista, kuten olen useasti tuonut esille.
APA kertoilee:
"Is being transgender a mental disorder?
A psychological condition is considered a mental disorder only if it causes distress or disability. Many transgender people do not experience their transgender feelings and traits to be distressing or disabling, which implies that being transgender does not constitute a mental disorder per se. For these people, the significant problem is finding the resources, such as hormone treatment, surgery, and the social support they need, in order to express their gender identity and minimize discrimination. However, some transgender people do find their transgender feelings to be distressing or disabling. This is particularly true of transsexuals, who experience their gender identity as incongruent with their birth sex or with the gender role associated with that sex. This distressing feeling of incongruity is called gender dysphoria.
According to the diagnostic standards of American psychiatry, as set forth in the Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, people who experience intense, persistent gender dysphoria can be given the diagnosis of Gender Identity Disorder. This diagnosis is highly controversial among some mental health professionals and transgender people. Some contend that the diagnosis inappropriately pathologizes gender variance and should be eliminated. Others argue that, because the health care system in the United States requires a diagnosis to justify medical or psychological treatment, it is essential to retain the diagnosis to ensure access to care."
http://www.apa.org/topics/transgender.html#isbeing
Tässäpä on se loukku kuvailtuna: transnuori joka ei ahdistu, eikä joudu syrjityksi tms. vaikeuksiin ei saavuta niitä kriteereitä, joilla diagnoosi myönnetään.
Ja jos nuorena eli ahdistavassa ympäristössä niin silloin asia kirjattiin papereihin ylös, jolloin myöhemmin siitä saattoi olla etua hoitojen saamisessa.
Jos taas eli sallivaisessa ympäristössä jolloin eka käynti lanttumaakarilla oli transhoitojen yhteydessä, sinulla ei ole mitään kirjattua transhistoriaa ja saat sekundan paperit.
Onneksi nykyään tämä taidetaan jo tajuta.
Onneksi nykyisessä tutkintatavassa primäärit ja sekundäärit on unohdettu. En ainakaan enää nähnyt merkkiäkään niistä papereissani.
Minulla oli todellakin ensimmäinen kosketus psykiatriin kun menin ensimmäiselle tutkimuskäynnilleni transtutkimuksissa. Eikä kosketusta ollut mihinkään muuhunkaan mielenterveyshoitoihin. Kuitenkin tutkimukset etenivät sujuvasti ja melkeinpä minimiajassakin, eikä transsukupuolisuudesta ollut epäilystä kummallakaan puolella pöytää.
olin hetkenaikaa jopa tavallinen murrosikäinen nuori jolla syttyi seksuaalisuus. Samanikäiset tytöt jopa kiinnosti mutta sukulaismiehen "auliilla avulla" minusta tuli homo joka ei koskaan antanut sitä anteeksi itselleen. Nyt olen ulkoisesti nainen mutta sisäisesti se sama raiskattu hylkiö. Että näin tai kai mä nyt oon sellainen harvinainen sukupuoleton.
Kiitos taas sinulle taneli kun kerrot lapsuudestasi meille ja siitä miksi sinusta tuli sellainen kuin mitä olet.
Ainakin tämä taneliversio on todellakin hyvällä mielikuvituksella varustettu, kun osaa kirjoittaa toisen nikillä draamaa. Kannattaisi hakeutua alan töihin, ellei jo ole tai saanut sieltä potkut vähän liiankin vilkkaasta mielikuvituksesta.
Noinkin voi käydä.
Noin ei käy kuin tanelin mielikuvituksessa.
Tuo oli Taneli, joka trollasi minun nimimerkilläni.
Harvinaisen typerää ja lapsellista jopa häneltä.
Eihän sulla juttujesi perusteella ole ollut mikään ihana lapsuus ja nuoruus. Joten toi voisi olla tottakin.
Sillä, onko ihmisellä ollut väkivaltainen tai muutoin ahdistava lapsuus tai nuoruus, ei ole mitään vaikutusta transsukupuolisuuden kanssa - eikä varsinkaan intersukupuolisuuden.
Synnyon jonkin verran intersukupuolisena ja minut paikattiin synnyttyäni pojaksi. Se operaatio puolestaan meni sikäli pieleen, että tunsin itseni jatkuvasti täysin alieniksi poikaporukassa - riippumatta siitä, että yritin tehdä itsestäni väkisin poikaa vaikka hampaat irvessä.
Transsukupuolisuus on aivorakenteen anomalia eli siis somaattinen anomalia, joka on havaittavissa poikkeavana BSTc:n rakenteena hypotalamuksessa. Kyseessä ei siis ole perversio eikä hankittu ominaisuus, ja 1960-luvulta 1980-luvulle saakka suositut psykiatriset mallit transsukupuolisuudesta ovat täyttä potaskaa. Sanalla sanoen lapsuudella ja nuoruudella ja lapsuusiän kokemuksilla ei ole mitään merkitystä itse transsukupuolisuuden kanssa.
Tästä syystä en kannata myöskään interien hoitamista ennenkuin he itse osaavat sanoa, haluavatko he olla naisia vaiko miehiä.
Katkerat ja ikävät lapsuus- ja nuoruuskokemukset kyllä aikaansaavat muunlaisia psyykkisiä vammoja ja katkeroittavat muulla tavoin, mutta ne eivät tee kenestäkään TS:ää.
Ja toisen nimimerkillä trollaaminen on yksi kaikkein halpamaisimpia ja raukkamaisimpia vetoja mitä on olemassa. Jostakin syystä minun nimimerkkini tuntuu olevan trollien suosiossa.
Taneli trollaa Sarin nimimerkillä. Älkää ruokkiko trollia.
Ei ollut väkivaltaa eikä muutakaan. Meiät kasvatettiin iteasiassa väkvallattomuuteen, vaikka muuten lapsuus olinkin vallaton :)
Eka oireet ilmenivät sitten murrosiän ja nuoruuden aikana. No se on jo toinen juttu.
Lasten diagnosointi ja epäily, että kysymyksessä on trans-lapsi on pääsääntöisesti lähtöisin vanhemmista ja vanhempien pelosta lapsille aiheutuvista ongelmista myöhemmällä iällä, eikä suinkaan lapsista itsestään. Lapsuus on vielä varsin huoletonta aikaa, mikäli vaan perheen puitteet ovat edes kohtalaisessa kunnossa.
En jaksa uskoa, että aiemmat kallonkutistajan luona vierailut vaikuttavat korjauksen onnistumisessa, ehkäpä päinvastoin. Miuta on tutkittu aiempien hommien syystä kerran jos jos toisenkin ja hyväksi havaittu, mutta ei sillä mittään merkitystä ole ollut tukholmankadulla. Ei transseksuaalisuus ole ollut este ihmisille esim pilottina meuhkaamisessa maailmalla. Hassua kyllä, ennen korjausta olisin soveltunut lastentarhanopettajaksikin hyvin, nyt tuskin kelpaisin sinne suurin surminkaan edes luutamummoksi pihaa lakaisemaan :)
mä oon äijä vaa!millos mennään miesten kesken kalaan ;)
on usein vaikeaa mieltää sitä, millaista meillä vanhemmilla on ollut, samalla tavoin kuin meidän on ollut mahdotonta mieltää sitä, miten meidän vanhempamme ovat kasvaneet ja miten heidän isovanhempansa joutuivat herrottelemaan ja teitittelemään omia vanhempiaan - kuin armeijassa.
1960- ja 1970-luvuilla maailma pääsääntöisesti oli paljon väkivaltaisempi kuin tänään. Suomessa on aina ihannoitu sosiaaliseen alaluokkaan liittyvää brutalismia, ja lasten ruumiillinen kuritus ei ollut poikkeus vaan sääntö. Samoin perheväkivalta oli perheen sisäinen asia, ja esimerkiksi kouluuissa tappelut olivat jokapäiväisiä. Joka viikonloppu oli jengitappelu. Fyysisyydellä oli paljon suurempi paino kuin nykyään.
Sellainen lapsuus, jota nykypäivänä pidettäisiin poikkeuksellisen väkivaltaisena tai huostaanoton arvoisena, oli tuolloin täysin normaalia.
Kaikki on suhteellista. Se, että nykypäivänä pahoinvointi on lapsiperheissä lisääntynyt, ei ole merkinnyt väkivaltaisuuden vaan sosiaalisen pahoinvoinnin lisääntymistä - elintasokilpailu, puolisoiden välinen epäluottamus, kilpailun jatkuva kiristyminen, taloudellinen epävarmuus jne avioerojen räjähdysmäinen kasvu ja avioerot täysin mitättömistä syistä - yhteiskunnan kokonaispahuuden määrä on vakio, sen muodot vain muuttuvat.
Mun lapsuudelle oli tyypillistä, että olin paljon yksin. Poikien kanssa ei halunnut olla ja tyttöjen kanssa ei voinut.
Koti oli lähinnä tunneköyhä ja vanhemmat henkisesti poissa.