Saastumisesta...

Ei kirjoitukseni ollut mikään "ryöppy maatalouden niskaan", etkö lukenut alkuosaa ollenkaan?
Hiukan "pistää silmään" seuraava väitteesi;
"jossa ei ole ollut 20 vuoteen yhtään toimivaa järvenrantatilaa ja kaikki lähistölläkin toimivat ovat nyt luomussa".
Mistähän sinulla on varma tieto?
Oletko itse esim. maataloussihteeri, jokaisessa järveäsi ympäröivässä kunnassa vai?
Vai olisiko vain #mutu#?
Lisää väitteitäsi;
"ja saunasaippuoituna hypätään järveen huuhtoutumaan.
Eli siis nämä kaksisataa (200) mökkiläistä ovat saaneet mattopyykillä ja hyppäämällä saippuoituna järveen uimaan, koko järven sinileväongelman aikaiseksi???
HUH huh.
Sinä olet juuri sitä kansan-osaa jota niin monesti on huiputettu.
Huiputtajista ehkä muistat itsekin sellaiset velikullat kuin; Stalin, Pol-pot, MAO, Hitlet, jne.. varmaan loputtomasti.
Mutta vaikka tekisi uskonnon mistä vaan, niin lopulta se aina omaan mahdottomuuteensa kaatuu.

Usein unohdetaan myös haja-asutuksen ja teollisuuden saastuttava vaikutus. Myös soiden ja metsien ojittaminen on tuonut omat rasitteensa sisävesille. Nämä ojitukset tapahtuivat pääosin -60 ja -70-luvuilla.
http://www.metsa.fi/page.asp?Section=1975

Silloin ei vielä kiinnitetty huomiota laskeutusaltaisiin samalla tavalla kuin nyt.
http://www.metla.fi/hanke/3269/index.htm

Misi kirjoitti:

Ei kirjoitukseni ollut mikään "ryöppy maatalouden niskaan", etkö lukenut alkuosaa ollenkaan?
Hiukan "pistää silmään" seuraava väitteesi;
"jossa ei ole ollut 20 vuoteen yhtään toimivaa järvenrantatilaa ja kaikki lähistölläkin toimivat ovat nyt luomussa".
Mistähän sinulla on varma tieto?
Oletko itse esim. maataloussihteeri, jokaisessa järveäsi ympäröivässä kunnassa vai?
Vai olisiko vain #mutu#?
Lisää väitteitäsi;
"ja saunasaippuoituna hypätään järveen huuhtoutumaan.
Eli siis nämä kaksisataa (200) mökkiläistä ovat saaneet mattopyykillä ja hyppäämällä saippuoituna järveen uimaan, koko järven sinileväongelman aikaiseksi???
HUH huh.
Sinä olet juuri sitä kansan-osaa jota niin monesti on huiputettu.
Huiputtajista ehkä muistat itsekin sellaiset velikullat kuin; Stalin, Pol-pot, MAO, Hitlet, jne.. varmaan loputtomasti.
Mutta vaikka tekisi uskonnon mistä vaan, niin lopulta se aina omaan mahdottomuuteensa kaatuu.

Misillä tuntuu olevan kova usko maatalouden pahuuteen. Tuosta aiemmin kuvatusta järvestä voin kertoa, että olen kiertänyt sen kesäisin ja talvisin retkilläni eri kulkuneuvoilla(saastuttavilla tietty) moneen kertaan ja osaan katsoa kartasta ja jopa google-earthista näkee, ettei rannoilla ole juuri muuta kuin metsiä ja mökkejä. Ja sinileväesiintymät on havaittu juuri siellä missä mökkitiheys on suurin eikä esimerkiksi järven lasku-uoman suunnalla, jossa on yksi suuri tila, luomussa sekin. Et edes sinä Misi pysty syöttämään minullekaan puppuasi, jota kritiikittä uskoisin.

imeytyskentillä saostuskaivoilla on siirtymäaika.Eli niitä ei tarvi vielä tehdä kuin uudisrakentamiseen.Elikkä jos mökkiin tulee vesi kantamalla tai käsipumpulla ei saostus/umpisäiliöä tarvita riittää olematon matala kaivo ja siittä muutama salaojaputki muutaman metrin matkalle tai kivistä tehty imeytys.Jos tulee sisävessat suihkut ja juokseva vesi sitten tarvitaan imeytyskentät ym...Epäilen kanssa maataloutta saastuttajaksi tai onhan siittä tutkittua tietoakin.Ei kaupunkilaiset ole vuodessa niin paljon mökeillä että sillä on oikeastaan mitään merkitystä. Eikä ne tilat tarvitse ihan rannassa olla kyllä ne myrkyt sieltä tiensä järviin ja jokiin löytävät.Sit tosta luomusta on niitä luomuviljelijöitä täälläkin ja yöllä painetaan ruiskut perässä pitkin peltoja

"maaseudulle jääneiden oli turvauduttava viheliäisiin kepuli konsteihin, säkkisontaan ja tukiaisiin."

Kanna kortesi kekoon ja jätä syömättä.
Ei sitä ruokaa ilmaiseksi tuoteta, missään päin mailmaa.

on osattu leivästä paskaa tehdä. Vähemmän päinvastoin.

"Rehevöityminen alkoi samaan aikaan kuin maaltamuutto kaupunkeihin." Tästähän voisi vetää toisenlaisenkin johtopäätöksen. Siihen aikaan maalla ei ollut vesi-WC:tä (muistan itsekin ajan kun oli kuivakäymälöitä, jotka silloin tällöin tyhjennettiin ja moska levitettiin pellolle) mutta kaupungeissa vesi-WC oli järjestään joka asunnossa, ja kaupunkien jätevedenpuhdistuskin lienee ollut siihen aikaan vähän niin ja näin. Eli asutuksen ravinnekuormitus vesistöihin kasvoi. Muuten vielä nykyäänkin rehevöityminen on voimakkainta etelän suurten asutuskeskusten lähellä, miten tämä on selitettävissä?

tämän tekstin. Tässä kopio varmuuden vuoksi, jollet ensimmäisellä kerraalla ymmärtänyt luettua tekstiä.

In English
Ympäristöhistoria - SuomiYmpäristöhistoria Helsinki Suomi Itämeri Maailma Navigaatio
Etusivu
Kirjat
Projektit
Muistitieto
Yhteystiedot
Sari Laurila
Simo Laakkonen
Yhteiskuntahistorian laitos
Talous- ja sosiaalihistoria
PL 54
Snellmanninkatu 14 A
00014 Helsingin yliopisto
Vaasan vesiensuojelu
Riikka Suomalainen: Vaasan vesiensuojelu: kaupungistumisen ympäristövaikutukset suunnitteluteorian näkökulmasta. Kirjassa: Harmaat aallot - ympäristönsuojelun tulo Suomeen. Simo Laakkonen, Sari Laurila, Marjatta Rahikainen (toim.), Suomen Historiallinen Seura, Vammala 1999:175-188.



Länsimaisessa kulttuurissamme luontosuhteen vallitseva periaate on jo pitkään ollut välineellisyys. Luonto on ajateltu ulkopuolellamme olevaksi aineelliseksi maailmaksi, jonka lakeja hyväksikäyttäen luonto voidaan alistaa ihmisen tarpeiden tyydyttämisen välikappaleeksi. Luonnon välineellisyysajattelun läpimurto tapahtui uuden ajan kulttuurisessa murroksessa, kun modernit luonnontieteet syntyivät. Luontoa alettiin pitää ihmisen oikeutetun hallinnan ja hyväksikäytön kohteena.1

Luonnonvarojen hyödyntämisellä saavutetun aineellisen hyvinvoinnin kautta välineellinen luontonäkemys yleistyi vähitellen koskemaan kulttuurin koko luontosuhdetta. Nykyään luontosuhteemme on moniarvoistumassa ja usko luonnontieteiden kaikkivoipaisuuteen on väistymässä. Luontosuhteemme keskeiseksi osaksi myönnetään taas epävarmuus.2

Luontosuhteen muutosta pohdittaessa on hyvä tarkastella uudistuvien ajatusten kautta myös kaupunkien ekologista historiaa: ihmisen suhdetta lähiympäristöönsä ja tehtyjä ympäristöratkaisuja. Ympäristöhistoriallisen suunnittelututkimuksen avulla voidaan tarkastella menneiden vuosikymmenien päätöksentekoprosesseja nykyhetken näkökulmasta ja toisaalta suhteessa omaan aikaansa.3 Tarkastelen artikkelissani Vaasan vesiensuojelupolitiikan kehitystä suunnittelu- ja päätöksentekoteorioiden kahden päälinjan, synoptisen ja inkrementalistisen rationalismin, näkökulmasta.4

Synoptista rationalismia toteuttava päätöksentekijä ensiksi määrittelee tavoitteet ja asettaa ne tärkeysjärjestykseen. Tämän jälkeen hän selvittää kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja keinot, joilla nämä tavoitteet voi saavuttaa. Mahdolliset vaihtoehdot kartoitettuaan hän vertailee niitä keskenään ja selvittää kunkin keinon käytöstä johtuvat seuraukset. Keinojen joukosta hän sitten valitsee sen keinon (tai ne keinot), joka parhaiten toteuttaa asetetut tavoitteet.

Inkrementalistit eivät yritä ratkaista suuria ongelmakokonaisuuksia kerralla, vaan ongelmiin paneudutaan sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Päätösongelmia pyritään yksinkertaistamaan rajoittamalla vaihtoehtojen määrä niihin, joista on riittävästi tietoa, ja vaihtoehdoista valitaan mieluiten sellaiset, jotka poikkeavat mahdollisimman vähän olemassaolevasta tilanteesta. Tavoitteenasettelussa pitäydytään vain muutamiin mahdollisimman selviin tavoitteisiin. Päätöksentekoa inkrementalistit pyrkivät hajauttamaan yhteiskunnan eri päätöksentekotasoille.

Millaisia tavoitteita Vaasassa asetettiin suunnittelulle ja mitä vaihtoehtoja esitettiin jätevesien aiheuttaman ympäristöongelman ratkaisemiseksi? Pyrittiinkö suunnittelussa ja päätöksenteossa kokonaisratkaisuun vai osittaisratkaisuihin? Pohdin kaupungistumisen monimutkaisten ympäristövaikutusten asettamia haasteita suunnittelulle myös tulevaisuuden kannalta.

Vaasa - merestä nouseva kaupunki
Pohjanmaan rannikolla, nykyisellä Vaasan seudulla, maan kohoaminen jääkauden jälkeen on tapahtunut nopeammin kuin muualla Suomessa, lähes metrin sadassa vuodessa. Rantaviiva on siirtynyt alavalla tasangolla kymmeniä kilometrejä merelle päin. Maa-ala on kasvanut, mutta samalla vanhat satamat ovat maatuneet ja vesiväylät vähitellen madaltuneet käyttökelvottomiksi.

Vaasan kaupunki perustettiin Mustasaareen 1600-luvun alussa. Kaupungin perustamisesta sen paloon vuonna 1852 ehtivät kauppa ja merenkulku kehittyä ja kukoistaa. Kaupungin tulevaisuutta satama- ja kauppakaupunkina uhkasi maankohoaminen, joka oli kuluneen 250 vuoden aikana ehtinyt nostaa maata merestä yli kaksi metriä. Satamien madaltumisen myötä merenkulku oli vähitellen hiipunut ja sittemmin lamaantunut. Suurpalon jälkeen uudella paikalla alkoi Vaasan elinkeinoelämän uusi kukoistuskausi. Kaupunkiin perustettiin useita eri alojen teollisuuslaitoksia, joista tunnetuimpia olivat Puuvillatehdas, Vaasan Saippua, Höyrymylly, Vaasan Sokeri, Wärtsilä ja Wikströmin moottoritehdas. Teollinen toiminta hakeutui eri puolilla kaupunkia lähelle rantaa. Kaupungille rakennettiin myös ulkosatama vajaan kolmen kilometrin päähän Vaskiluotoon.5

(Kartat Harmaat allot -kirjassa) Rantaviiva ja Vaasan kaupunki ovat siirtyneet maankohoamisen seurauksena. Korsholman linna rakennettiin 1300-luvun lopulla Mustasaaren länsipuolella olevalle pikkusaarelle. Nykyinen Vaasan maalaiskunta on suomeksi Mustasaari ja ruotsiksi Korsholm. Kartassa näkyvä kaupunki on nyky-Vaasa, joka rakennettiin vuonna 1852 tapahtuneen Vanhan Vaasan palon jälkeen Klemetsölle. Vanha Vaasa sijaitsi siitä noin 6 kilometriä itäkaakkoon. Klemetsölle sai venekyydin huutamalla Roparnäsistä eli Huutoniemestä. Klemetsön pohjoispuolelta päästiin Infjärdenille vetämällä vene Dragnäsin eli Vetokannaksen poikki. Luukko, Armas, Vaasan historia I. Vaasan kaupunki, Vaasa 1971, 11–15.

Luonnonhistorialla, kaupungistumisella ja teollistumisella oli vaikutuksensa myös Vaasan ympäristölle. Erityisesti kasvavan kaupungin jätevesien johtaminen madaltuviin merenlahtiin muodostui ongelmaksi. 6 Viemäriverkostoa alettiin rakentaa Vaasaan 1800-luvun lopulla. Sitä rakennettiin samalla tavalla kuin muissakin maamme kaupungeissa: putkea säästäen siten, että viemärivesi johdettiin lyhintä mahdollista tietä lähimpään rantaan. Vaasassa tuo lähin ranta tarkoitti usein varsin keskeisellä paikalla kaupungissa sijaitsevaa Onkilahtea, jonne laskettiin suuri osa Vaasan keskustan jätevesistä. Lahti oli yhteydessä mereen vain hyvin kapean ja matalan aukon kautta, joten veden vaihtuvuus on varsin hidasta. Onkilahti onkin ollut ongelmallisin alue Vaasan jätevesihistoriassa.

Vuoden 1921 ratkaisumalli: meriviemäri
Onkilahden likaantumiseen kiinnitettiin virallisesti ensimmäisen kerran tosissaan huomiota vuoden 1919 lopulla. Tuolloin Vaasan kaupungin terveydenhoitolautakunta pyysi asiantuntijalausuntoa Onkilahden veden tilasta ”terveysnäkökulmasta katsottuna” tukholmalaiselta vesialan asiantuntijalta Klas Sondénilta ja Helsingin vesilaitokselta G.K. Bergmanilta. He eivät tyytyneet ainoastaan toteamaan asiantilaa, vaan esittivät Onkilahden likaantumisongelmaan kolme ratkaisuvaihtoehtoa: viemärin suuaukkojen vetämisen ulommas Palosaaren sillan kupeeseen, viemäriveden pumppaamisen avomerelle ja viemäriveden puhdistamisen ennen sen laskemista Onkilahteen.7

Asiantuntijoiden lausunnon perusteella terveydenhoitolautakunta asetti komitean pohtimaan asiaa. Komiteaan valittiin pormestari Hasselblatt, professori Backman ja kaupungininsinööri Holming. Komitean mielestä asiantuntijoiden ehdottamat keinot Onkilahden saastumisen estämiseksi, erityisesti vaihtoehdot 1 ja 2, tulisivat niin kalliiksi, ettei niitä voinut suositella. Komitea esitti terveydenhoitolautakunnalle, että kaupungininsinööri I.I. Holming antaisi oman ehdotuksensa Onkilahden veden saastumisen torjumiseksi joko puhdistamalla tai muulla tavoin. 8

Holming esitteli lausunnossaan syyskuussa 1921 Onkilahden tilanteen. Onkilahteen laski suuri pääviemäri, yksi vähän pienempi viemäri ja muutama merkityksetön pikkuviemäri. Näiden kautta laskettiin Onkilahteen yhteensä noin tuhannen hehtaarin laajuisella alueella asuvien ihmisten jätevedet.9

Eri vaihtoehtoja tarkasteltuaan Holming kallistui viemäriveden avomerelle pumppaamisen kannalle, mikä maksaisi yli miljoona markkaa. 10 Hän esitti, että tällä keinoin Onkilahden saastuminen lakkaisi tulevaisuudessa tyystin. Holming ei tehnyt kustannusarviota viemärin vetämisestä Palosaaren toiselle puolelle (vaihtoehto 1), koska jätevettä työntyisi sieltä kuitenkin ajoittain Onkilahden puolelle. Jätevesien puhdistamista hän piti kalliina, tilaa vievänä ja hän epäili lisäksi pohjoisessa ilmastossa puhdistamojen puhdistuskykyä. Meriviemäri-vaihtoehto oli Holmingin mukaan edullisin, sekä alku- että ylläpitovaiheissa. Työ voitaisiin myös jakaa useammalle vuodelle, eikä ratkaisu näin ollen rasittaisi liikaa kaupungin taloutta. Hän ehdotti, että komitea puoltaisi viemäriputken vetämistä Pohjoiselle kaupunginselälle rautatiesillan länsipuolelta.11 Käytännön toimenpiteisiin ei kuitenkaan ryhdytty ja jätevedet johdettiin edelleen Onkilahteen.

Vaihtoehdot 1930-luvulla: meriviemäri ja veden vaihdon parantaminen
Onkilahden saastuminen otettiin uudelleen esille vuonna 1936 terveydenhoitolautakunnassa. Tällä kertaa pyydettiin lausunnot Helsingin Kyläsaaren jätevedenpuhdistamon kemistiltä, maisteri Forsmanilta ja kaupungininsinööri Holmingilta toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä Onkilahteen laskevien likaviemärien haittojen vähentämiseksi.12

Forsmanin lausunto nojautui Vaasan maatalous- ja kauppakemiallisen laboratorion vuosina 1934–1935 suorittamiin tutkimuksiin. Hänellä oli käytössään myös aikaisemmat tutkimustulokset vuosilta 1920–1921 ja 1928–1929, insinööri Holmingin ehdotus viemäreiden vetämiseksi avomerelle ja G.K. Bergmanin toukokuussa 1922 antama lausunto Vaasan rantavesien tilasta. Forsman esitti lausuntonsa varauksellisesti, koska hän ei ollut päässyt käymään paikan päällä, vaikka se hänen mielestään varman käsityksen saamiseksi olisi ollut tarpeellista. 13 Tutkimusten mukaan veden saastuneisuus Onkilahdessa oli entisestään lisääntynyt vuoden 1920 jälkeen.

"Avoimen veden ja kohtalaisen tuulen vallitessa tapahtuu niin sopiva sekoittuminen ja laimentuminen meriveden kanssa, että saastuminen on varsin lievää 50–100 metriä viemärinsuulta. Tyynellä voi saastuminen levitä kauemmaksikin. jos sää samanaikaisesti on lämmin, voi viemäristä 1 lähtevä saasteaalto ulottua jopa lahden keskelle. (—) Talvisaikaan kerrostuu viemärin suuaukkojen edustoille lietettä, jota kylmä vesi ei mainittavammin hajoita. Kun veden lämpö nousee, alkaa lieju nopeasti mätänemään ja aiheuttaa pahaa hajua."14
Onkilahden vesi oli Forsmanin lausunnon mukaan uimavedeksi kelpaamatonta, mutta koska kuolleita kaloja ei oltu havaittu, hän ei nähnyt aihetta olettaa, että saastuminen olisi kaloille vahingollista. Forsmanin mukaan viemäriveden siivilöiminen ja viemäriaukkojen edustojen ruoppaaminen pystyisivät parantamaan Onkilahden vettä. Forsmanin mielestä Emscher-kaivoon perustuvaan biologista jäteveden puhdistuslaitoksen vastaan oli esitetty painavia syitä, eikä se tullut lainkaan kysymykseen. Viemärin vetämistä Pohjoiselle kaupunginselälle hän sitä vastoin suositteli.15

Kaupungininsinööri Holming ehdotti puolestaan terveydenhoitolautakunnalle, että Onkilahden veden vaihtuvuuden ja veden oman biologisen puhdistumisen parantamiseksi pohjoisen sillan alla olevaa aukkoa Palosaaren penkereessä tulisi syventää paristakymmennestä senttimetristä kahteen metriin. Hän vastusti terveydenhoitolautakunnan ehdotusta verkko viemärin suulle, koska ei uskonut sen sanottavammin parantavan Onkilahden tilaa. Sitä paitsi verkko olisi kuitenkin jouduttu poistamaan talveksi.16

Terveydenhoitolautakunta palasi Onkilahden kysymykseen vuonna 1939. Kaupungininsinööri Holming laati uuden suunnitelman, jossa Onkilahden pääviemäriä varten rakennettaisiin pumppuhuone saostusaltaineen ja hiekankokoojineen. Ehdotus merkitsi paluuta takaisin Holmingin vuonna 1921 esittämään malliin. Terveydenhoitolautakunta päätti syyskuussa 1939 hyväksyä ehdotuksen, mutta katsoi ”huomioon ottaen Euroopassa vallinneesta sotatilasta johtuneet Suomen kannalta epävarmat olosuhteet ja kaupunginhallituksen säästökehotuksen, että ehdotuksen toteuttaminen lykättäisiin edullisempaan ajankohtaan”.17

Periaatepäätös keskuspuhdistamosta 1943
Onkilahteen menevän viemäriveden puhdistus otettiin uudelleen esille terveydenhoitolautakunnassa heti olojen rauhoituttua toukokuussa 1943, kuten ennen sotia oli päätetty. Terveydenhoitolautakunta kutsui kaupunginhallituksen luvalla asiantuntijaksi insinööri Ruben Granqvistin Helsingistä tutustumaan kaupungin paikallisiin oloihin ja keskustelemaan jäteveden puhdistuslaitoksen sijoittamisesta ja sellaisista jäteveden puhdistusmenetelmistä, jotka soveltuisivat Vaasaan.18

Granqvist vieraili Vaasassa heinäkuussa, ja hänen lausuntoaan käsiteltiin lokakuisessa kaupunginvaltuuston kokouksessa. Granqvistin havaintojen mukaan likaantuminen oli kehittynyt pisimmälle Onkilahdessa, mutta myös Eteläisen kaupunginselän satamassa oli selviä merkkejä pitkälle kehittyneestä likaantumisesta. Lisäksi Hietalahden uimahuone sijaitsi vaarallisen lähellä viemäriä. Oli ilmeistä, että Vaasan kaupunkia ympäröivien vesistöjen palauttaminen ”terveydelliset vaatimukset täyttäviksi” vaati viemäriveden puhdistamista. Onkilahden ja Eteläinen kaupunginselän sataman tilanne vaati kiireellisiä toimenpiteitä.19

Granqvist esitti kaupunginhallitukselle, että Vaasan kaupungin viemäriolot järjestetään siten, että likavesi johdetaan kokoojaputkien välityksellä kolmelle pumppuasemalle, ja näistä jätevedet pumpattaisiin puhdistuslaitokseen, joka rakennettaisiin Påttin matalikolle. Granqvist esitti maa-alueen varaamista puhdistuslaitosta ja sen vastaista laajentamista sekä pumppuasemia varten. Rakennus- ja käyttökustannusten minimoimiseksi pumppu- ja puhdistuslaitosten määrä oli pyrittävä saamaan mahdollisimman pieneksi.

Granqvist laski tarvittavan kolme pumppuasemaa. Yhden suuren puhdistuslaitoksen eduksi Granqvist katsoi myös sen, että laitoksessa muodostuva kaasu voidaan ottaa talteen ja hyödyntää. Rakennussuunnitelma täytyi luoda sellaiseksi, että se voitiin toteuttaa vähitellen sitä mukaa, kun olosuhteet vaativat ja kaupungin talous salli.20 Kyseessä oli laaja hanke ja oli selvää, että työt tuli suunnitella niin, että rakentaminen suoritettaisiin asteittain pitkän ajan kuluessa, niin että kaikki mitä tehdään vie askeleen oikeaan suuntaan, eikä tehdä mitään sellaista, mitä ei myöhemmin voida liittää osaksi kokonaisuutta. Laskelmissaan hän oletti, että puhdistuslaitoksen tulisi varautua noin 40 000 asukkaan jätevesien puhdistamiseen, jolloin laitos olisi vaatinut 1,7 hehtaarin alan.

Kaupunginhallitus ehdotti, että kaupunginvaltuusto päättäisi periaatteellisesti puhdistuslaitoksen rakennuttamisesta Påttin matalikolle. Kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen. Periaatepäätös ei johtanut käytännön toimenpiteisiin.21

1950-luku: maauimala vai jätevedenpuhdistamo?
Kaupungin rantojen paheneva likaantuminen ja jatkuva madaltuminen nousivat 1950-luvun alussa Vaasan kaupungin terveydenhoitolautakunnan huolenaiheiksi. Lautakunta tekikin vuonna 1951 kaupunginhallitukselle esityksen, että jo seuraavana vuonna aloitettaisiin viemärin vetäminen Onkilahden pääviemäristä Påttin matalikolle tai ryhdyttäisiin käytännön toimiin.22 Terveydenhoitolautakunnan pyynnöstä kesällä 1951 tehdyt tutkimukset osoittivat, että kaikkien kaupungin uimarantojen vedessä oli vähintään 10 000 termostabiilista kolibakteeria litrassa. Myös eri järjestöt ja kansalaisryhmät olivat toistuvasti valittaneet rantavesien likaantumisesta. Varsinkin vielä nykyäänkin suosittu Gustavsborgin uimalaitos, jonka lähelle Hietalahden viemäri laski, oli muuttumassa uimakelvottomaksi. Eräänä ratkaisuvaihtoehtona kaupunginhallitus pohti maauimalan rakentamista muiden rannikkokaupunkien mallin mukaisesti.23

(Kartta Harmaat allot -kirjassa) Mahdollisia sijoituspaikkoja keskusjätevedenpuhdistamolle löytyi neljä: Mansikkasaari (I), Kuparisaari (II), alue Wikströmin veljesten moottoritehtaan itäpuolella Vaskiluodossa (III) ja Påttin matalikko Wolffintien päässä (IV). Mansikkasaari osoittautui kuitenkin liian pieneksi biologista puhdistuslaitosta varten. Kuparisaaressa lisätilaa olisi pitänyt hankkia lunastamalla huvila-alueita ja lisäksi saari sijaitsee suhteellisen umpinaisella kaupunginselällä. Vaskiluotoon saakka vedettynä painejohdot olisivat tulleet liian kalliiksi, joten vaihtoehdoista jäi jäljelle Påttin matalikko, jonne puhdistamo valmistuikin vuonna 1971.

Kaupunginhallitus pyysi terveydenhoitolautakunnalta ja liikuntalautakunnalta lausunnot koskien sekä pumppaamoa että maauimalaa. Molemmat lautakunnat ilmoittivat kannattavansa pumppuaseman rakentamista osana lopullista ratkaisua, joka oli jätevedenpuhdistamo, ja kumpikin vastusti maauimalan rakentamista.

Granqvistin suunnitelmaan sisältynyttä Hietalahden pumppaamoa oli käsitelty useaan otteeseen, mutta kalliina ratkaisuna se oli aina hylätty. Kaupunginhallitus oli nyt vakuuttunut, että pumppuaseman rakentaminen oli aloitettava jo seuraavana vuonna. Asia otettiin kaupunginvaltuuston käsiteltäväksi joulukuussa 1951. Nyt haluttiin muuttaa Granqvistin puhdistamosuunnitelman toteutusjärjestystä, koska Hietalahtea pidettiin Onkilahtea kiireellisempänä. Hietalahden pumppuaseman rakentamissuunnitelma aiheutti kuitenkin vastustusta. Hietalahden pumppaamon rakentaminen viivästyttäisi Onkilahden pumppaamon rakentamisen aloittamista, ja lisäksi viemärivedet Hietalahdesta pumpattaisiin juuri Onkilahteen.24

Apulaiskaupunginjohtaja oli tiedustellut Yleisen Insinööritoimiston insinööriltä Osmo Makkoselta mahdollisuuksista rakentaa Hietalahteen oma, väliaikainen puhdistamo. Makkonen suositteli tällaista ratkaisua, koska näin päästäisiin heti puhdistamaan jätevesiä. Makkonen piti toimivana vaihtoehtona biologista suodinta, jossa ilmastukseen käytettäisiin kahden metrin paksuista sepelikerrosta, kuten Helsingin Alppilassa olleessa puhdistamossa. Vaasassa oli jo kaksi yksityistä tällä menetelmällä toimivaa jätevedenpuhdistamoa; Huutoniemen sairaalan (S.Ö.D.) ja Strömbergin sähkötehtaan puhdistuslaitokset.

Kaupunginhallitus muutti aikaisempaa esitystään ja ehdotti, että ”Hietalahteen rakennetaan pumppuaseman asemesta likaveden puhdistusasema, jonka kustannusarvio on n. 55 milj. mk ja että ensi vuoden talousarvioon otetaan edellä mainitun puhdistusaseman rakentamista varten 7 milj. markan määräraha siten, että talousarvioehdotuksessa olevaa pumppuasemaa varten ehdotettu samansuuruinen määräraha käytetään puhdistusasemaa varten.” Kaupunginvaltuusto hyväksyi esityksen joulukuussa 1951.25

Hietalahden puhdistuslaitos valmistui vuonna 1953. Valmiissa puhdistuslaitoksessa oli neljä 630 kuution Emscher-kaivoa, sepelisuodattimet (2 x 1860 m3), jälkisuodattimet (2 x 1000 m3), lietelavat, 470 m2:ä puolen metrin syvyisiä lietealtaita ja pumppaamo. Laitoksen suunnitellut Yleinen Insinööritoimisto toimitti ja asensi kaikki laitoksessa tarvittavat koneet, pumput, putket ja putken osat sekä venttiilit. Muutoin työt suoritettiin kaupungin omalla väellä.26

Välivaiheiden kautta keskuspuhdistamo Påttille
Hietalahden puhdistamo oli ensiapua vesien likaantumista vastaan, sillä päätavoitteena oli edelleen keskuspuhdistamon rakentaminen Påttin matalikolle. Hietalahden jätevedenpuhdistamo toimi ensiaputehtävässään hyvin, mutta kuormituksen lisääntyessä toimintateho heikkeni ja hajuhaittoja alkoi esiintyä. Laitos ylikuormittui raskaasti etenkin sen jälkeen, kun sinne johdettiin keskussairaalan jätevedet.27

Jätevesimäärät kasvoivat ja ongelmaan ratkaisuksi rakennettiin lisää pieniä puhdistamoita. Seuraava välivaihe oli Purolan puhdistamo, jonka suunnitteli ruotsalainen insinööritoimisto Viak Ab 1960-luvun alussa. Purolan puhdistamo tehtiin tulevan Påttin puhdistamon pienoismalliksi ja se toteutettiin parasta senaikaista puhdistustekniikkaa soveltaen. Laitos valmistui vuonna 1963.28 Korkeamäen asuntoalueelle rakennettiin vuonna 1964 lammikkopuhdistamo, joka käsitti kaksi avoallasta. Aiemmin jätevedet oli johdettu ojia pitkin mereen.29 Ennen keskuspuhdistamon valmistumista rakennettiin myös kaksi Metoxytyyppistä pienpuhdistamoa: kauppaoppilaitoksen puhdistamo vuonna 1969 ja Vaskiluodon leirintäalueen ja hotelli Fennon puhdistamo vuonna 1973.30

Påttin biologinen keskusjätevedenpuhdistamo valmistui viimein vuonna 1971, lähes kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kun Granqvist sitä ensimmäisen kerran ehdotti. Puhdistamon suunnitteli Viak Ab. Ensimmäinen kunnallinen jätevedenpuhdistamo poistettiin käytöstä maaliskuussa 1973, kun pumppaamo otettiin käyttöön ja alueen jätevedet johdettiin keskuspuhdistamoon. Korkeamäki suljettiin vuonna 1975 ja Purola vuonna 1981, jolloin pumppaamojen avulla jätevedet siirrettiin Påttin keskuspuhdistamoon.

Kuva 1. Paikallisten ympäristöongelmien korjaaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi ja kalliiksi tehtäväksi. Onkilahden kunnostustyöt aloitettiin 1990-luvun alussa nostamalla noin 160 000 kiintokuutiota pohjalietettä rantoja kiertäviin kuitukangasaltaisiin. Kun kunnostustyöt valmistuvat, saattaa Onkilahti vihdoinkin olla virkistävä keidas alueen asukkaille. Pohjalainen, Timo Uusikylä 1992.




Påttin puhdistamoon lisättiin vuonna 1975 fosforin rinnakkaissaostus ja vuonna 1979 oli vuorossa ferrosulfaattiaseman ja lietteensakeuttamon rakentaminen. Vuosikymmenen vaihteessa vanhaa osaa piti jo saneerata, ja lisäksi ilmastus- ja selkeytysaltaita ja valvomoa laajennettiin. Vuonna 1985 valmistui esikäsittelyosan laajennus ja vuonna 1986 lietteenkäsittely-yksikkö, jossa liete kuivataan koneellisesti lingolla ja kalkkistabiloidaan. Vuonna 1990 Påttin puhdistamolla alettiin hyödyntää tietotekniikkaa laitoksen ohjauksessa ja valvonnassa. Puhdistamon kehittely jatkuu vesioikeuden määräysten mukaisesti.31

Vaasan jätevedenpuhdistushistoria suunnitteluteorioiden valossa
Kaupungistumisen aiheuttamien ympäristöongelmien moninaisuuden vuoksi niiden ratkaisuun tarvitaan monenlaisia keinoja ja eri suunnittelumenetelmiä. Vaasan ympäristön vesien likaantumisen ja puhdistamisen ympäristöhistoria on pitkä ja monivaiheinen prosessi. Prosessin eri vaiheissa on käytetty hyvin erilaisia suunnittelukäytäntöjä, jotka heijastavat paitsi erilaisten ympäristöongelmien erityisluonnetta myös oman aikansa ajattelua, käsityksiä ja suunnittelun ”muotivirtauksia”.

Onkilahden likaantumisesta tuli Vaasan kaupungin ensimmäinen ympäristöongelma, johon etsittiin ratkaisua. Ensimmäiset suunnitelmat toivat esiin vaihtoehtoina jätevesien johtamisen kauas merelle tai niiden puhdistamisen. Tavoitteena oli Onkilahden jätevesiongelman ratkaisu. Koko kaupungin jätevesiongelmaan ei etsitty ratkaisua ennen 1940-lukua.

Vaasan jätevedenpuhdistuksen suunnitteluhistoriassa Ruben Granqvistin vuonna 1943 tekemä ensimmäinen puhdistamosuunnitelma Påttin matalikolla edustaa synoptista rationalismia, erilaisten kokonaissuunnitelmien huolellista vertailua. Granqvistin suunnitelman ensisijaisena tavoitteena oli palauttaa Vaasan kaupunkia ympäröivät vedet terveydelliset vaatimukset täyttäviksi. Tämä tavoite oli saavutettavissa jätevesien puhdistamisen avulla. Kustannussyistä paras ratkaisu oli rakentaa yksi keskuspuhdistamo ja muutama pumppaamo. Keskuspuhdistamon sijoitusehdotuksia oli neljä, joiden oletettavia seurauksia Granqvist vertaili ja eri argumentteja punnittuaan päätyi suosittelemaan Påttin matalikkoa parhaana sijoittamispaikkana.

Jätevesiongelmaa lähdettiin ratkaisemaan synoptisen rationalismin keinoin, mutta päätöksenteko eteni inkrementalistisessa hengessä; ongelmia ratkaistiin sitä mukaan kun niitä ilmeni. Vaasan jätevedenpuhdistusasioissa ei oltu päästy vielä periaatepäätöstä pitemmälle 1950- luvulle tultaessa. Rantojen likaantuminen muutti alkuperäistä kokonaissuunnitelmaa, sillä saastumisongelmat asetettiin uuteen kiireellisyysjärjestykseen. Jätevedenpuhdistusongelmaa käsiteltiin vaiheittain osaongelmina, joita vuorollaan ratkaistiin väliaikaisten puhdistamojen avulla. Kiirellisimpänä pidettiin Onkilahden sijasta Hietalahden rantaa. Alkuperäisessä suunnitelmassa ollut pumppuasema korvattiin väliaikaisella puhdistamolla, koska keskuspuhdistamon rakentamiseen kuitenkin menisi vuosia ja pumppaamo vain siirtäisi jätevedet jo ennestään saastuneeseen Onkilahteen. Toteutusvaiheessa suunnitteluprosessiin osallistuivat eri päätöksentekotasot, kun lausuntoja antoivat eri lautakunnat ja asian alullepanijoina toimivat eri järjestöt ja kansalaisryhmät. Keskuspuhdistamo pysyi Vaasassa kuitenkin lopullisena tavoitteena, jota tosin jouduttiin lähestymään mutkikkaampaa tietä kuin alunperin oli suunniteltu.

Kaupungistumisen yleistyminen ja kaupunkien kasvu aiheuttavat yhä monitahoisempia ympäristöongelmia, jotka vaativat kaupunkisuunnittelulta uudistumista. Suurin haaste ei ole enää Vaasan rantavesien kaltainen suora ympäristövaikutus, vaan kaupunkimainen elämäntapa ja sen välilliset ympäristövaikutukset. Näitä ns. kvartiäärisiä ympäristövaikutuksia ei voida enää hallita keskitetysti ylhäältä käsin, rationalistisen suunnittelun avulla, vaan kaupunkilaiset on otettava huomioon aktiivisina toimijoina myös suunnittelussa.

Nykyisen ja tulevaisuuden kaupunkisuunnittelun tavoitteena on kestävä kehitys, jota ei myöskään voida toteuttaa ylhäältä käsin. Kaupunkisuunnittelu edellyttää ekologisesti kestävämpien kaupunkielämänmuotojen kehittämistä ja osallistuvaa suunnittelua. Esimerkkinä alhaaltapäin ohjautuvasta suunnittelusta on uushumanistinen suunnittelu, joka pyrkii osallistuvaan päätösentekoon aktivoimalla kaupunkilaisia ja korostaa yksinkertaisuutta ja ekologisia periaatteita. Kokemuksia uushumanistisesta suunnittelusta on maaseudulta kylätoiminnasta ja kaupungeista kaupunginosakokeiluista. Kaupunkien asukkaiden saamiseksi mukaan suunnitteluun tarvitaan ennakkoluulotonta innovatiivista toimintatutkimusta ja tutkijoita, jotka ovat innostuneita juuri kaupungista ja kaupunkilaisista.



1 Haila, Yrjö, Ympäristökriisi ja luonnonetiikka. Teoksessa Aura, S. & Siitonen, P. (toim.) Kunta, kuntalainen ja ympäristö: Ympäristön kehittämisen haasteet. Vapk-kustannus. Helsinki. 1992, 16.
2 Haila 1992, 18–19.
3 Pakarinen, Terttu, & Kokko, Kristiina, Kaupunkiekologia – tutkimus ja toteutus. Teoksessa VII 3 Kaupunki- ja aluetutkimuksen konferenssi, Ankara 1992. Kaavoitus-ja rakennusosasto, 76. Ympäristöministeriö. Helsinki 1993, 21.
4 Hautamäki, Lauri, Alueellisen suunnittelun teoriat ja menetelmät. Tampereen yliopisto 181. Tampere 1991, 18–19.
5 Hoving, Victor, Vasa 1852–1952: en kronika om Vasa och vasabor under hundra år. Söderström. Helsingfors 1956, 24–25, 267.
6 Hoving 1956, 140–160.
7 Holming I.I., Till kommitten som för utredande av möjligheterna till avhjälpande av de missförhållanden, som förorsakas av att kloakvattnet orenat inledes i Metviken, 9.9.1921. Vaasan kaupunki, Kaupungininsinööri D: lähetettyjä kirjeitä. Cb 41. Vaasan kaupungin keskusarkisto (VKKA).
8 Ibid.
9 Ibid.
10 Ibid.
11 Ibid.
12 Terveydenhoitolautakunta 1936: 6.
13 Forsman, W.R., Till hälsovårdsnämnden i Vasa, Hangö 29.7.1936. Bordlagde ärendet N:o 498/36, beträffande undersökningen av vattnet i Metviken. Rekisteri N:o 49, Vaasan kaupunki, Kaupunginhallituksen esityslistat 46–120 vuodelta 1937. Cb 41. (VKKA).
14 Ibid.
15 Ibid.
16 Holming, I.I., Brev från Byggnadskontoret, Ingeniören, till Stadstyrelsen i Wasa, 12.11.1936 N:o 174. Vaasan kaupunki, Kaupunginhallituksen esityslistat 46–120 vuodelta 1937. Cb 41. (VKKA).
17 Vaasan kaupungin terveydenhoitolautakunnan kokouspöytäkirja 8.9.1939. Caa 7.(VKKA).
18 Vaasan kaupungin terveydenhoitolautakunnan kokouspöytäkirja 5.5.1943, Caa 7.(VKKA); Vaasan kaupunginhallituksen kirje terveydenhoitolautakunnalle 26.5.1943. Vaasan kaupunki, Terveysvirasto 39–46, Caa 7. (VKKA).
19 Granqvist, Ruben, Kertomus Vaasan kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1943 II osa, Kaupunginvaltuuston päätös N:o 119. Vaasan kaupunki, Vaasa 1943.
20 Granqvist 1943.
21 Kertomus Vaasan kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1943 II osa. Kaupunginvaltuuston päätös N:o 119.
22 Kertomus Vaasan kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1951 II osa, Terveydenhoitolautakunta, 7.
23 Kertomus Vaasan kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1951, Kaupunginvaltuusto, päätös N:o 270.
24 Kertomus Vaasan kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1951, Kaupunginvaltuusto, päätökset N:o 270, 294.
25 Ibid.
26 Kertomus Vaasan kaupungin kunnallishallinnosta vuonna 1952 II osa, 90; vuonna 1953 II osa, 107; Vesi- ja viemärilaitoksen historia 1990, 50.
27 Vesi- ja viemärilaitoksen historia 1990, 50.
28 Ibid, 51.
29 Ibid, 50.
30 Ibid.
31 Mikkola, Ilkka, Puhelinkeskustelu 21.3.1997; Vesi- ja viemärilaitoksen historia 1990, 51.

© 2005 Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitos

Edit

Helsingin kaupunki on vesiensuojelun edelläkävijä. Kun asiat siellä ovat olleet näin huonosti, niin miten katastrofaalisen huono tilanne on muissa Itämeren ympäristön kaupungeissa ?
http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/arviot/simo.html