Vanhemmilta lapsen kuuluu saada viisautta ja ymmärrystä. Lapsi kävelee kuitenkin omin jaloin. Ihan sama keinuttaako vauvaa isä vai äiti. Äiti pystyy viemään lasta harrastuksiin yhdessä isän kanssa ja isällä on aikaa antaa lapselle viisautta ja elämänohjeita. Pitäisi olla jonkinlaiset kriteerit sille ketkä noita adoptiopäätöksiä tekee, kun ne ovat järjen vastaisia. Sivistynyt henkilö tietää että elintapojen lisäksi elinikä riippuu perintötekijöistä. Apukoululaiset päättää asioista ilman järjen häivää, niin tietäähän sen että sanomistahan siitä tulee. Suurimmat eliniän lyhentäjät tänä päivänä ovat tupakointi, alkoholi ja liikalihavuus.
lapsi kävelee omin jaloin
ääliöille
111019
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Apukoululainenkin tietää, että neliraajahalvaantunut perheenjäsen vie perheen voimaravoja aika tavalla. Vaikka kuinka kävisi hoitaja joka päivä huoltamassa halvaantunutta, silti on selvää, että perheen toisen aikuisen "taakka" on tavanomaista perhetilannetta korkeampi, silloin ei välttämättä jää voimavaroja erityislapsen tarpeisiin vastaamiseen. Adoptiolapsi on aina erityislapsi, sillä hän on kokenut merkittävän hylkäämisen ja siten adoptiolapsen identiteetin ja turvallisen kiintymyssuhteen muodostuminen, jotka ovat mielenterveyden perusta, vaativat vanhempien tukea paljon normaalia enemmän. Kuinka äiti jaksaa hoitaa tämän kaiken muun arkielämän tuoman haasteen lisäksi? Adoptiolapsen murrosiän kuohut ovat yleensä paljon kovemmat kuin biolapsen, missähän fyysisessä kunnossa tuolloin 20v pyörätuolissa istunut isä mahtaa olla ja miten hän jaksaa olla lapsensa tukena tuolloin?
Ajtelkaahan asiaa lapsen kannalta, mitä lapsi tarvitsee ja mihin hänellä on oikeus eikä vaan itsekkäitä aikuisten haluja.
Toisaalta pyörätuolissa istuvalla henkilöllä on oikeus tulla lähtökohtaisesti kohdelluksi tasa-arvoisena omilla jaloilla kävelevien kanssa. Vaikka sosiaalitanttojen mielissä miten kytisi epäily alusta lähtien, ettei adoptio-oikeutta tulla myöntämään, niin tapaus tulisi kuitenkin tarkastella ja tutkia yksilöllisesti ja henkilökohtaisesti samalla tavoin kuin se juoksukykyisillä tutkitaan. Olen kuullut, että jollain "terveellä" henkilöllä adoption saaminen on neuvonnan jälkeen kaatunut esim. siihen, että välit aikaisempiin etävanhemman luona eläviin biolapsiin ovat kylmät.
Samalla tavoin tietysti, jos yksilöllisen prosessin aikana selvästi lääkärintarkastusten jne. myötä kävisi ilmi, ettei kyseinen liikuntarajoitteinen henkilö täyttäisi kriteerejä, niin ainakin hän olisi saanut tasa-arvoisen kohtelun kuin muutkin.
Mielestäni häiritsevintä A-talkin esimerkkitapauksessa oli se, että ensinäkin perheen omat 2 lääkäriä olivat puoltaneet adoptioisyyttä, ja haastateltujen psykologien lausunnot erosivat suuresti. Silti päätös oli tehty suoraan yksittäisen lääkärin mielipiteen perusteella, joka ei ollut edes tavannut ko. henkilöä.
Jos esim. jossain laissa selkeästi ilmaistaisiin, että adoptiovanhemman tulee olla fyysisesti täysin liikunta- ja toimintakykyinen, niin asia olisi eri. Mutta niin kauan, kuin tällaisia pelisääntöjä ja yhtenäistä asiantuntijamielipidettä ei ole, niin on mielestäni selkeästi syrjivää todeta hyvin ylimalkaisin perustein, ettei adoption mahdollisuutta liikuntarajoitteisen henkilön kohdalla voi edes tutkia tarkemmin ja yksilöllisesti.
Se yksittäinen psykiatri on Suomessa erikoistunut adoptioihin, muut eivät.
Ko. isä olisi minustakin pitänyt periaatteessa ottaa neuvontaan, koska se on lakisääteinen oikeus, mutta mitä järkeä siellä on jumputtaa, kun tuloksena ei kuitenkaan koskaan ole lasta.
Ei kotimaasta eikä yhdestäkään kohdemaasta. Resurssien tuhlausta ja perheelle pitkittyvä henkinen kärsimys.
Ja ehdottomasti: Jos on omiin lapsiinsa etäiset välit, miten voisi päästä adoptiovanhemmaksi? Minusta todella järkevä epäämisperuste.
"Ko. isä olisi minustakin pitänyt periaatteessa ottaa neuvontaan, koska se on lakisääteinen oikeus, mutta mitä järkeä siellä on jumputtaa, kun tuloksena ei kuitenkaan koskaan ole lasta."
Sitä järkeä, että liikuntavammaiselle henkilölle ja avioparille on henkisesti erittäin nöyryyttävä, traumaattinen ja mahdollisesti masentava kokemus, että oikeus lain mukaan "kaikille kuuluvaan" neuvontaan ja yksilökohtaiseen tarkasteluun evätään liikuntavamman perusteella.
Jos vuoden mittaisen neuvotaprosessin tuloksena päätös olisi negatiivinen, niin mahdollisuutta on ainakin silloin tarkasteltu monelta kantilta, niin kuin sitä tarkastellaan terveidenkin henkilöiden osalta eli kohtelu on ollut tasa-arvoinen.
Voihan sitä kukin mielessään ajatella, että mitä järkeä on antaa liikuntakyvyttömälle tasa-arvoista kohtelua liikuntakykyisten kanssa, mutta kyseiselle henkilölle se on henkisesti hyvin tärkeää.
kaikenlaisille luonnevikaisille ääliöille annetaan lapsia. Älä unohda, että adoptiolapsella on kaksinkertainen riski tehdä itsemurha verrattuna biolapseen, eikä "kasvatusvanhemmat" varmaan aina ole aivan syyttömiä. Tämä on vain jäävuoren huippu, mitä ovat muut? Onko tutkimusta?
Ymmärrän kyllä tuon tasa-arvoisuuspointin ja lakihan sen jo turvaa kaikille.
Mutta tosiasia on myös se, että neuvontaprosessi on hyvin rankka kokemus, enkä ymmärrä mitä järkeä sitä on läpikäydä turhan takia.
Jonkinlaisen keskusteluprosessoinnin perhe minustakin tarvitsisi, jo ihan kuuden vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen, mutta minusta oikea muoto ei välttämättä ole kyllä tulokseton adoptioneuvonta.
Raaka totuus tässä on nyt se, että neliraajahalvaantunut ei saa adoptiolasta. Joskus totuus on julma, eikä siitä miksikään muutu, vaikka sitä kuinka kiertelisi.
Samanlaisia kylmiä suihkuja eri syistä eri prosessin vaiheessa voi tulla - ja tulee - ihan kaikille adoptiohakijoille. Ja adoptiovanhemmaksi pyrkivä joutuu todella kohtaamaan kaikenlaista testausta ja "ronkkimista" ja ulkopuolisten mielipiteitä hyvinkin henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Ja monilla se prosessi katkeaa paljon mitättömämpään syyhyn. Esimerkiksi siihen, että kotikunnassa on ollut kahden vuoden jono neuvontaan ja juuri sillä hetkellä kun on sen kaksi vuotta jonottanut, vuoden istunut neuvonnassa ja viimein saanut luvan, ainoa mahdollinen kohdemaa sulkee ovensa nenän edestä. Näin kävi kymmenille perheille Kiinan kanssa.
Adoptio on aina ja kaikille hakijoille rankkaa. Se olisi hyvä ulkopuolistenkin muistaa.
Eräs kirjanpitäjänä toimiva rouva kasvatti kaksi poikaa ja tyttären. Sekä hoiti pyörätuolossa olevaa miestään parinkymmenen vuoden ajan. Tietysti tässä oli se ero että pienet lapset olivat omia ja mies menetti aivoveritulpan johdosta myös puhekykynsä. Vaimo joutui syöttämään miestään kuin pikkuvauvaa sekä hoitamaan pieniä lapsia. Kyllähän työssäkäyntikin vie voimavaroja. Se miten sen kokee ja kestää riippuu siitä pitääkö siitä mitä tekee.
Ensinnäkin, myös adoptiolapset ovat _omia_ lapsia.
Ja se että jos joku hoitaa olosuhteiden pakosta biolapsiaan noissa oloissa, ei tarkoita sitä, että tilanne olisi optimaalinen. Mikä sen adoptiolapselle pitää olla.
adoptiolapsi tarjolla ja valittavana joko tämä kirjanpitäjä-rouvan tilanne tai sitten sellainen perhe, jossa molemmat vanhemmat olisivat olleet terveitä...niin arvaa kummalla perheelle adoptiolapsi olisi annettu?
Vasta reilun vuoden ikäisenä. Tähän asti hänet on siirrettävä paikasta toiseen kantamalla. Vauvan hoito on myskin hieman muuta kuin keinuttamista.
Onko teillä mitään kokemusta pienten tai isompien lasten kanssa elämisestä? Vaikka yksivuotias kävelisikin itse, ei se tarkoita ,että hänen voi antaa kaikissa tilanteissa kävellä itse. Kyllä meillä ainakin kannetaan vielä lähes kolmevuotiastakin, samoin kaikissa tuttavaperheissä. Sellaisia tilanteita tulee yhtenään vastaan - ainakin jos haluaa taata lapsensa turvallisuuden.