Tiedän että tämä kuulostaa nyt tyhmältä,mutta olen ollut rakastunut erääseen ihanaan ihmiseen jo kolmen vuoden ajan. Välillä olemme olleet yhdessäkin, se on ollut maailman ihaninta aikaa mutta meillä on aina jostain kumman syystä mennyt poikki, mutta aina ollaan yhteen palattu. Nyt olemme olleet jo pitkään erossa, minulla on tunne ettei hän enää rakasta minua. Mutta tiedän että tämä kuulostaa todella typerältä mutta en voi muuta sanoa kuin että rakastan häntä ihan helvetisti, ei tästä tule mitään ilman häntä, en ole kokonainen ilman. Hänellä on nyt uusi tyttöystävä, ja se satuttaa minua, olemme samassa kaveripiirissä enkä kestä yksinkertaisesti enää katsoa heitä yhdessä. Pitäisi olla onnellinen kun sillä on nyt asiat hyvin muutei voi. Sattuu niin hemmetisti, ei pysty tekemään mitään, ei pysty kattomaan silmiin. Joskus mietin, et pitäiskö mun luovuttaa, antaa olla ja unohtaa koko tyyppi. Mut en voi, se on mahdotonta, tulen aina rakastamaan sitä, siitä ei oo epäilystäkään. Oisko kellään mitään keinoa helpottaa rakkauden kipua, tää tuska vie multa kaiken elämänhalun, muttei voi päästää irti, koska rakastan häntä niin paljon! Kuulostaa tyhmält ja onki tyhmää mut näin se vaan on. En halua luovuttaa, koska sitten elämä menettää merkityksensä, eli pitäiskö minun vain yrittää ja toivoa että vielä jokin päivä päädymme yhteen? Koska minä uskon rakkauteen, tapahtui mitä tahansa.
En jaksa enää
lovelovelove
2340
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Useat ihmiset tappelevat saman ongelman kanssa. Voin luvata, et ole yksin. Kaipuuta on kaikkialla, joskus on vaan päästettävä irti. Siihen ei auta kuin aika. On varmasti aika päästää irti. Silloin on vaan parasta ettei edellistä kumppania nää vähään aikaan. Mielipahaa on turha itselleen aiheuttaa. Itse kovan eron kokeneena tiedän, että aika on tappava käsite, mutta kaikesta pääsee yli ja muistojen kanssa oppii elämään.
Onkin hyvä esittää itselleen kysymyksiä? Turvaudunko liikaa muistoihin? Onko yhteenpalaaminen vain helppo keino olla käsittelemättä yksinäisyyttä? Pystynkö palaamaan? Palaammeko aina samaan tilanteeseen? Osaanko jatkaa eläämääni? Osaanko oppia? Olenko jo kasvanut/muuttunut itse?
Ei rakkaus koskaan kuole se muuttaa muotoaan. Kaikesta ihanasta jää aina kauniit muistot, kun annat vaan niiden muuttua sellaisiksi.
Itse eron jälkeen uppouduin asuntooni ja liikuin vai öisin. Eräänä päivänä olin vain valmis. Hankin itselleni kuntosalikortin. Laihutin itseni huippu kuntoon ja aloin liikkua ihmisten seurassa. Itsevamuuteni kasvoi. Yhtäkkiä huomasin, että olin saanut itselleni aivan ihanan ystäväpiirin ja elämä maistui mahtavalta. Olin niin yli! Silloin ei pakon omaisesti enää kaipaa vanhaa tai etsi korviketta vaan elää ilman sitoumuksia. Silloin on antanut sydämessä tilaa rakastua uudelleen. Annatko sinä sydämeesi tilan uudelle ihanalle miehelle? Olisiko jo aika?
Kuten otsikossa sanoit et jaksa enää, silloin voi antaa itselleen luvan elää. Paljon voimia kaikkeen mitä päätätkin tehdä!
kiitos neuvoistasi, mutta kun olemme vielä niin nuoria, rakastan häntä, enkä haluasi edes päästää irti. se tässä on vähän kuin ongelmana. olen vain oppinut elämään sen tuskan kanssa, enkä enää osaa olla päästämättä irti, en ole ikinä ajatellut asiaa niin että jonain päivänä tulee joku ihana mies ja unohdan tämän kyseisen henkilön. mitä ikinä tapahtuukin, kenet ikinä tapaankin, ei se tule olemaan sama kuin tämä henkilö, voin ehkä olla onnellinen, mutten enää koskaan samalla tavalla. jaksan yhä uskoa rakkauteen hänen kanssaan, haluan taistella hänestä vaikka joskus loppuvat voimat. onko olemassa ketään muuta ketä uskoo käsittämättömään rakkauteen, ainutlaatuiseen rakkauteen, vain yhteen rakkauteen. sen vain tuntee sydämessä, tiedän että hän on se oikea minulle, joten tuntuisi niin turhalta luovuttaa, päästää irti kaikesta niin hyvästä. vai onko enää muita vaihtoehtoja, kun hänellä nyt onkin se uusi tyttöystävä ja kaikkea? kun olemme kahdestaan, tunnen taas sen läheisyyden, yhteyden välillämme. ja se on jotain niin sanoinkuvaamattoman kaunista. pitäisikö tällainenn heittää menemään, vai pitäiskö taistella kynsin ja hampain elämän loppuun saakka?