Mä olin pitkällisen pohdinnan tuloksena tullu siihen tulokseen, että mun nimen pitäis olla mattimeikäläinen, vaikka mä oikeesti olinkin Matti Olavi Mäkelä, 15 ja 3/5 vee.
Mä en erottunu millään tavalla meidän koulun muista oppilaista: mä en ollu mistersuomi-ainesta, en uusi jalkapallolupaus jarilitmas-tyyliin, enkä edes älykkötyyppiä.
Mä olin aiemmin ollu elämääni ihan tyytyväinen: mulla oli äiti ja isä ja koti ja sitä rataa kaikki ihan ookoo, mutta viimesen puolen vuoden aikana mua oli vaan alkanu riepoa se, ettei mussa, eikä mun elämässä ollu niin mitään, mihin joku olis voinu kiinnittää huomiota ja ajatella, että ohhoh!
Mattimeikäläisen elämästä puuttui kaikki hohto. Eikä mun oloa ollu ainakaan parantanu ihastuminen ensisilmäyksellä koulun suosituimman kundin tyttöystävään...
Mä en ollu ajatellu kimmoja just milläänlailla, ennen kuin kolme viikkoa takaperin. Me aloteltiin taas uutta syyslukukautta, ja kaikki koulun oppilaat tungeksi juhlasalissa odotellen, että rehtori saa pidettyä puheensa ja me saadaan valua takaisin omaan luokkaan rustaamaan karseeta lukujärjestystä yläasteen vikalle luokalle.
Mä sain tungettua takamukseni penkin päähän ja valmistauduin nukkumaan seuraavan puolituntisen. Mä en kuitenkaan ehtiny saada silmiä kiinni, kun mun vieressä röhnöttävä Ikonen tökkäs mun kolmannen kylkiluun sisään ja sano:
-Kato tota! Uus kimma!
Mä en niinkään innostunu uuden oppilaan näkemisestä, vaan siitä, että sain Ikosen sormen pois kyljestäni, joten esitin kiinnostunutta.
-No missä?
Ikosen lapionkokonen koura siirtyi huitomaan sivuovelle päin, ja siellä tosiaan seisoskeli vaaleisiin farkkuihin ja semmoseen edestä letitettyyn villapaitaan pukeutunu tyttö.
Vaatteet ei kuitenkaan olleet eka asia, mikä siinä keräs katseet vaan vaaleet, kiharaiset hiukset, jotka ulottu lähes lantiolle.
Mä kuulin Ikosen hönkyvän irstaasti mun korvaan, että ton jos sais nähdä pelkkiin hiuksiin verhoutuneena, niin... ja mun sydän muljahti silleen, ettei ikinä aiemmin.
Mä ihastua paukahdin siltä istumalta ja lähes suivaannuin Ikosen törkykommenteista ja olin jo täräyttämässä sitä avokämmenellä, mutta en ehtiny, sillä reksi sai kuin saikin räpellettyä mikin auki ja aloitti puheensa.
Kun mä seuraavan kerran vilkaisin ovelle, oli kimma jo hävinny. Mutta mä olin jo ehtiny rakastua, eka kerran elämässäni.
Meidän koulussa oli ysiluokkia aasta deehen, joten eihän mulla tietenkään käyny niin hyvä tuuri, että mun ihastus olisi tullu meidän luokalle.
Se meni ceelle, ja mä ja Ikonen jatkettiin edelleen aalla. Se ei mulle kuitenkaan selvinny ennen eka päivän ruokavälkkää, jolloin me Ikosen kanssa rojahdettiin tarjottimien kanssa ikkunapöytään ja tarkasteltiin samalla salin muita ruokailijoita.
Mun sydän heitti taas häränpyllyä ja kämmenet hikos, kun enkelinnäkönen kimma ilmestyi ruokajonoon.
-Ei juma, Lajunen! me hönkästiin Ikosen kanssa yhteen ääneen.
Me nähtiin, miten ysi ceen ja samalla koko meidän koulun kruunaamaton kuningasyksilö Teemu Lajunen tarjoili MUN kimmalle näkkäriä ja voita ja pokkuroi niin, ettei ollu jaloillaan pysyä.
-Se siitä sitten, tokas Ikonen ja keskittyi siskonmakkarakeittonsa lusikoimiseen.
Mä en kuitenkaan pystyny antamaan periksi niin helpolla, sillä mä halusin tutustua mun unelmaan ja kertoa sille, että meitä odotti ihana ruusuinen tulevaisuus, punainen tupa ja perunamaa.
Mä ja Ikonen oltiin oltu kavereita ala-asteen ekasta ja jaettu toistemme ilot ja surut, vaikka joskus musta tuntuikin, että me alettiin pikku hiljaa kasvaa erilleen, kun Ikosen kehitys tuntui tyssänneen.
Mä en voinu enää kertoa sille mitään omista tunteistani ilman, että se alkoi kieriskellä maassa ja ulvoa. Toinen vaihtoehto oli, että se nollas mun musta tuntuu -aloituksen tokaisemalla:
-Musta tuntuu, että sä oot puutteessa!
Eli se oli ihan tasan tarkkaan sitä mieltä, että nuoren miehen elämän parantaisi kertaheitolla kunnon pano, ja siitä oli puhe mistä puute.
Mä taas olin ihan eri linjoilla. Mun unelmat mun enkelitukkaisesta, jonka nimeksi selvisi pienellä tiedustelutyöllä Noora, oli enempi semmosia "pidetään kädestä ja kävellään kuunsiltaa pitkin"-tyyppisiä ja se loppu, kun mä pujotan käteni sen selkään sen lettivillapaidan alle. Jäi sitten usvaan. Eli Ikoseen ei kannattanu turvata, kun mä koitin miettiä, millä mä tekisin Nooraan vaikutuksen.
Loppupäivä koulussa meni mulla ohi korvien, sillä mä keskityin miettimään, miks Lajunen oli Lajunen megaisolla ällällä ja mä taas mattimeikäläinen pienellä ja yhteen kirjotettuna.
No joo, pelashan se jääkiekkoa ja aikoi siitä uraa itelleen, ja sillä oli moottoripyörä, ja sen isä omisti meidän kylän ainoon hampurilaispaikan, mutta miten se muuten oli mua parempi?
Mä aloin rustata lukujärjestyksen taakse listaa "mä vastaan Lajunen", mutta se tyssäs siihen, etten mä saanu aikaseks mun puoleiseen sarakkeeseen yhtään mitään.
Ja siitä asti, ekasta koulupäivästä, kohta kolme viikkoa, mä olin tuntenu itteni maailman pahimmaksi mattimeikäläiseksi, ja rakkaus korvensi mun sisuskaluja päivä päivältä kovemmin.
Lajunen ja mun unelmakimma alkoi nääs seurustella.
((ääh, kättä väsyttää.... Kommentteja ja sanokaa jatkanko, vai jätänkö kesken?))
Mä en erottunu millään tavalla meidän koulun muista oppilaista: mä en ollu mistersuomi-ainesta, en uusi jalkapallolupaus jarilitmas-tyyliin, enkä edes älykkötyyppiä.
Mä olin aiemmin ollu elämääni ihan tyytyväinen: mulla oli äiti ja isä ja koti ja sitä rataa kaikki ihan ookoo, mutta viimesen puolen vuoden aikana mua oli vaan alkanu riepoa se, ettei mussa, eikä mun elämässä ollu niin mitään, mihin joku olis voinu kiinnittää huomiota ja ajatella, että ohhoh!
Mattimeikäläisen elämästä puuttui kaikki hohto. Eikä mun oloa ollu ainakaan parantanu ihastuminen ensisilmäyksellä koulun suosituimman kundin tyttöystävään...
Mä en ollu ajatellu kimmoja just milläänlailla, ennen kuin kolme viikkoa takaperin. Me aloteltiin taas uutta syyslukukautta, ja kaikki koulun oppilaat tungeksi juhlasalissa odotellen, että rehtori saa pidettyä puheensa ja me saadaan valua takaisin omaan luokkaan rustaamaan karseeta lukujärjestystä yläasteen vikalle luokalle.
Mä sain tungettua takamukseni penkin päähän ja valmistauduin nukkumaan seuraavan puolituntisen. Mä en kuitenkaan ehtiny saada silmiä kiinni, kun mun vieressä röhnöttävä Ikonen tökkäs mun kolmannen kylkiluun sisään ja sano:
-Kato tota! Uus kimma!
Mä en niinkään innostunu uuden oppilaan näkemisestä, vaan siitä, että sain Ikosen sormen pois kyljestäni, joten esitin kiinnostunutta.
-No missä?
Ikosen lapionkokonen koura siirtyi huitomaan sivuovelle päin, ja siellä tosiaan seisoskeli vaaleisiin farkkuihin ja semmoseen edestä letitettyyn villapaitaan pukeutunu tyttö.
Vaatteet ei kuitenkaan olleet eka asia, mikä siinä keräs katseet vaan vaaleet, kiharaiset hiukset, jotka ulottu lähes lantiolle.
Mä kuulin Ikosen hönkyvän irstaasti mun korvaan, että ton jos sais nähdä pelkkiin hiuksiin verhoutuneena, niin... ja mun sydän muljahti silleen, ettei ikinä aiemmin.
Mä ihastua paukahdin siltä istumalta ja lähes suivaannuin Ikosen törkykommenteista ja olin jo täräyttämässä sitä avokämmenellä, mutta en ehtiny, sillä reksi sai kuin saikin räpellettyä mikin auki ja aloitti puheensa.
Kun mä seuraavan kerran vilkaisin ovelle, oli kimma jo hävinny. Mutta mä olin jo ehtiny rakastua, eka kerran elämässäni.
Meidän koulussa oli ysiluokkia aasta deehen, joten eihän mulla tietenkään käyny niin hyvä tuuri, että mun ihastus olisi tullu meidän luokalle.
Se meni ceelle, ja mä ja Ikonen jatkettiin edelleen aalla. Se ei mulle kuitenkaan selvinny ennen eka päivän ruokavälkkää, jolloin me Ikosen kanssa rojahdettiin tarjottimien kanssa ikkunapöytään ja tarkasteltiin samalla salin muita ruokailijoita.
Mun sydän heitti taas häränpyllyä ja kämmenet hikos, kun enkelinnäkönen kimma ilmestyi ruokajonoon.
-Ei juma, Lajunen! me hönkästiin Ikosen kanssa yhteen ääneen.
Me nähtiin, miten ysi ceen ja samalla koko meidän koulun kruunaamaton kuningasyksilö Teemu Lajunen tarjoili MUN kimmalle näkkäriä ja voita ja pokkuroi niin, ettei ollu jaloillaan pysyä.
-Se siitä sitten, tokas Ikonen ja keskittyi siskonmakkarakeittonsa lusikoimiseen.
Mä en kuitenkaan pystyny antamaan periksi niin helpolla, sillä mä halusin tutustua mun unelmaan ja kertoa sille, että meitä odotti ihana ruusuinen tulevaisuus, punainen tupa ja perunamaa.
Mä ja Ikonen oltiin oltu kavereita ala-asteen ekasta ja jaettu toistemme ilot ja surut, vaikka joskus musta tuntuikin, että me alettiin pikku hiljaa kasvaa erilleen, kun Ikosen kehitys tuntui tyssänneen.
Mä en voinu enää kertoa sille mitään omista tunteistani ilman, että se alkoi kieriskellä maassa ja ulvoa. Toinen vaihtoehto oli, että se nollas mun musta tuntuu -aloituksen tokaisemalla:
-Musta tuntuu, että sä oot puutteessa!
Eli se oli ihan tasan tarkkaan sitä mieltä, että nuoren miehen elämän parantaisi kertaheitolla kunnon pano, ja siitä oli puhe mistä puute.
Mä taas olin ihan eri linjoilla. Mun unelmat mun enkelitukkaisesta, jonka nimeksi selvisi pienellä tiedustelutyöllä Noora, oli enempi semmosia "pidetään kädestä ja kävellään kuunsiltaa pitkin"-tyyppisiä ja se loppu, kun mä pujotan käteni sen selkään sen lettivillapaidan alle. Jäi sitten usvaan. Eli Ikoseen ei kannattanu turvata, kun mä koitin miettiä, millä mä tekisin Nooraan vaikutuksen.
Loppupäivä koulussa meni mulla ohi korvien, sillä mä keskityin miettimään, miks Lajunen oli Lajunen megaisolla ällällä ja mä taas mattimeikäläinen pienellä ja yhteen kirjotettuna.
No joo, pelashan se jääkiekkoa ja aikoi siitä uraa itelleen, ja sillä oli moottoripyörä, ja sen isä omisti meidän kylän ainoon hampurilaispaikan, mutta miten se muuten oli mua parempi?
Mä aloin rustata lukujärjestyksen taakse listaa "mä vastaan Lajunen", mutta se tyssäs siihen, etten mä saanu aikaseks mun puoleiseen sarakkeeseen yhtään mitään.
Ja siitä asti, ekasta koulupäivästä, kohta kolme viikkoa, mä olin tuntenu itteni maailman pahimmaksi mattimeikäläiseksi, ja rakkaus korvensi mun sisuskaluja päivä päivältä kovemmin.
Lajunen ja mun unelmakimma alkoi nääs seurustella.
((ääh, kättä väsyttää.... Kommentteja ja sanokaa jatkanko, vai jätänkö kesken?))
Vastaukset 2
Vanhimmat
Taas yks epätoivonen joka haluaa itselleen kehuja toisen kirjoittamasta novellista tää SAMA novelli oli jonkunaikaa sitten Sinä Minässä ja satuin sen lukemaan musta on tosi idioottimaista esittäytyä täällä novellin kirjoittajana vaikka oikeesti on sen suoraan kopsannu!!!!!!!!!
oikeesti keksit ton kokonaan ite (kopsimatta mistään) ni jatka ihmeessä!!!!! Oli tosi hyvä alku. :)