usko toivo ja rakkaus

on oma elo tällähetkellä.mikään ei kinnosta, millään ei ole sen kummempaa väliä.no lapset pitää senverran vireessä ettei sohvalle näivety.mieli halajaa kosketusta,vartalo treeniä ja aivot uusia haasteita.mutta uskon että kevään myötä saattaisi jostakin ratsastaa se prinssi uljain harrikkansa selässä ja päristelisi mut johonkin iltaaurinkoon nuotion läpöön..ahh..jo pelkkää ajatuskin toi piristystä tähän hetkeen..kaikille suloista kevättä toivoopi ikuinen lettipää =)

Iloa elämään! Kannattaa katsoa täältä: www.nokiamissio.fi On paljon erilaisia ihmisiä, joilla ollut samanlaisia elämäntilanteita. Suoria ohjelmia ja paljon muuta! Myös netissä: www.tv7.fi

Eihän se mitään elämää ole, jos aina on mukavaa ja kivaa. Aikansa kutakin, elämään mahtuu paljon asioita. Silloin kaikki ei voi aina päin mäntyä.
Kukapa sitä ei joskus olisi alavireinen.

Täällä istun, vappuaattona yksin kotosalla g&t lasissa ja surffaan netissä ja youtubessa katselemassa leffanpätkiä. Välillä matkaan Nostalgiaan ja kuuntelen Fairground Attractionia tai Tanita Tikaramia ja tunnen oloni fossiiliksi. Mutta kun sydän ei ole fossiilin sydän. Samalla soittolistalla on kaikkea mahdollista uusimmilta listoilta, kännykkä ulvoo tilattua nykymusaa.

Mutta missä ihmeessä ovat ne sosiaaliset kontaktit? Miten tässä näin kävi? Puoli-sinkkuna tässä istuskelen, kaverit vaihtelevat vaippoja ja mies töissä Norjassa seitsemättä vuotta. Yksinäisyys painaa päälle.

Indican sanoja lainatakseni:
"mun vuodet vähenee
ne ilmaan ohenee
kuin savu taivaaseen
mun jälkeeni ei jää
kai mitään kestävää
pois kaikki häviää
mä hiekkalinnan teen
se vaipuu paikoilleen
ei kestä huomiseen
on turha rakentaa
polkua jatkuvaa
jos kaikki katoaa"

Muutama vuosi sitten vappuaatto oli juhlahetki. Mentiin yo-talolle, kaivariin, syömään.

Voi tätä elämätä. Kun saisi jostain kipinän taas rakentaa sosiaalisia kontakteja ja verkoston itselleen.

Epäilenpä, että aika monella neljänkympin kynnyksellä on sellainen inventaarin hetki.

Itseäni surettaa yhä se, etten koskaan voinut kasvattaa omaa lasta, että minulla ei ole sitä suurperhettä, mistä lapsena ja nuorena haaveilin.

Työssäkäynti tuntuu näin lama-ajan sukupolveen kuuluvalta hiukan turhauttavalta, koska en ole oman alan töissä ja mietinkin uuden (kolmannen) tutkinnon suorittamista. Jos ei enää suorittaisikaan akateemista tutkintoa, vaan hakeutuisi varmasti työllistävään käytännönläheisempään koulutukseen.

Positiivista löyty, toki. Oma kumppani, joka on todella symppis ja jaksanut jo vuosikausia minuakin katsella. Sisarukset ovat varsinaisia helmiä, samoin vanhemmat. Heidät kaikki olen toistaiseksi saanut pitää hengissä ja terveinä.

Mutta: tylsäähän tämä tavallaan on, ja sisällyksetöntä ja tarkoituksetonta. Ehkä tämä on se ikä, kun ei enää ole tavoitteita, kun on jo opiskelunsa opiskellut, maksanut lainat pois ja asuu jo siinä unelmiesi asunnossa. Ei ole sellaisia konkreettisia päämääriä ja tavoitteita.

Ehkä ratkaisu löytyy siitä, että hankkii taas niitä ihan konkreettisia tavoitteita. Alkaa kuntokuurille, laihdutuskuurille. Aloittaa uuden lajin: joogan tai jonkun vaikean teknisen lajin.
Ehkäpä se auttaa, ehkä ei:-)

Läheltä olen seurannut kuinka alkoholi näyttelee
pääosaa perheelämässä.
Kummalliselta tuntuu se kun vaimo kärsii miehensä alkoholin käytöstä ja kuitenkin hän sitä miehelleen kantaa.
Onko se sitten sitä et vaimo ei kelvollinen jos ei niin tee.
Sekö on se naisen huonouden merkki jos et suostu tekemään niinkuin mies haluaa.
Valitettavasti ja ilmeiseti rakkaus on vaan niin sokeaa koska siinä ei ystävänkään puheet auta.Lapsia käy sääliksi.