On huono olo enkä tiedä mitä minun olisi pitänyt/pitäisi tehdä. Tulevaisuus on synkkä ja pelottava.
Opettaja on laskenut numeroani kuviksessa (laski hieman itsetuntoani samalla) ja minulle on ihmiset sanoneet että minusta ei ole kuin harrastelijataiteilijaksi. Taide on ollut yksi vahvimmista puolistani mielestäni mutta nyt yläasteella kun olen katsellut muidenkin töitä vaihteeksi olen huomannut etten ole edes luokan taitavimpia ja taitoni eivät ole olleetkaan niin hyviä kuin ajattelin. En halua enää taidelukioon (eikä ole rahaakaan) enkä ole menossa valinta kokeeseen koska ainoa minkä sieltä saisin olisi paha mieli kun miettisin koko ajan "voi ei mitäköhän tuo yksi tekee, onokohan ideani hyvä..pitääköhän opettaja tästä vai haukkuuko hän työni pystyyn, kannattaako edes piirtää".
Joten menen kiltisti luovuttajana ensi vuonna välivuoden jälkeen amikseen. Lukio oli unelmani, mutta alkoi tuntua että ei minusta siihen kuitenkaan ole. Olen paska luovuttaja ja välivuodne pitäminen on huono juttu, mutta tulevaisuuteni ei ole muiden asioiden vuoksi muutenkaan valoisa joten on ihan sama. Kadun päätöstäni 10 vuoden kuluttua mutta pistän sen nuoruuden paskamaisuuden piikkiin. Olen kuullut niin monta kertaa kun valittavat "voi kun minä olisin mennyt sinne lukioon, mene sinä ja ole viisaampi". Mutta parturi-kampaajan ammatti on myös yksi ihailemistani ammateista (kyllä poikakin voi hiusten laitosta pitää) ja päätin kauan aikaa sitten että jos taide ei liity tulevaisuuteeni niin haluan parturi-kampaaajaksi, onhan sekin taidetta. Ajattelin suorittaa sen kaksoistutkintona, mutta onkohan urakka silti liian kova?
Kun tein päätöksen olin iloinen, saisin ammatin muutaman vuoden päästä ja kuukausien mittainen tuskastelu oli päättynyt. Nyt kuitenkin mietin kun olen kuullut että monet vaihtavat alaa ja haittapuolia on paljon (nin on myös monissa muissakin ammatteissa) niin että teenkö edes oikein?
Olen yrittänyt alkaa vihaamaan taidetta. Olen vain yrittänyt keksiä negatiivista jotta mieleni ei muuttuisi. Lupasin itselleni että en piirrä, maalaa, muotoile tai tee mitään taiteellista muuta kuin pakko tilanteissa ja silloinkin huonosti. Kuvataiteen tunnilla olen kuitenkin kiltisti tehnyt töitä ja työstänyt lopputyötäni jossa tosin on opettajan mielestä vikaa.
Nyt kun olen "lakossa" on vain yhä enemmän tullut inspiraatioita ja sellaisia tunteita että "paperi esille ja piirtämään" mutta olen yleensä tukahduttanut oloni sillä tavalla että olen ajattelut työstäni kuitenkin tulevan huno ja mitä jräkeä on edes tuhlata apperia kun sen voi käyttää vaikka paperilennokkiin? Yleensä silloin tunne menee ohi kun ajattelen olevani surkea. Mutta nyt on tullut sellaisia ahdistavia oloja joisssa tekisi mieli purkaa tunteet kuviksi paperille, mutta en salli sitä ja heräsin yöllä kun vapisin ja ajattelin vain Akseli Gallen-Kallelan Aino-maalausta ja että minunkin pitäisi maalata jotain kaunista Suomen luonnosta. EN ymmärrä miksi hitossa minuun tulee tunteita että pitäisi tehdä jotain ja maalata ja piirtää kaikkea, vaikka inhoan tällä hetkellä piirtämistä ja maalaamista yms.
Kadun suuresti sitä että otin kuvataiteen valinnaiseksi. Mitään muuta en ole tunneilta saanut kuin pahan olon, joka ainut kerta. Kunpa en olisi koskaan osannut piirtää tai luoda mitään. Olisi helmpompi vain ajatella että menisin tavalliseen lukioon ja tekisin jotain mitä muutkin tekevät. Voiko jokin taito tai kyky kadota ihmisestä kokonaan? Entä jos en ajattele tai tee mitään taiteellista moneen vuoteen?
Mua pelottaa, voimat on vähissä ja koulu loppuu kohta, itkettää ja harmittaa surkea elämä johon on muutaman vuoden varrella sattunut yhtä jos toista vakavaa ja sellaista joka ei siihen kuuluisi. Nyt pitäisi miettiä tulevaisuutta oikein kunnolla. Menenko kesällä kesätöihin? yritänkö pyytää kuntani ainoaa lukiota päästämään minua sinne vuodeksi jonka jälkeen voisin mennä amikseen, mutta suuri riski että haluan jäädä lukioon. Mitä teen ensi vuodne kotona? Toivon että löydän rauhan vielä, mutta entä jos teen nyt tulevaisuuden kannalta suuria virheitä? Mitä jos kaikki menee myttyyn ja olen 50-vuotiaana työtön yksinäinen paska vailla mitään elämän iloa?
Jos ketään kiinnostaa katsella (pakko ei ole) söherrykisäni vuosien varrelta niin tässä on sinne linkki:
http://tinoshomeworld.spaces.live.com/photos/cns!FC2AFBEDCCA5D087!121/?_c02_owner=1&ViewType=4
Opettaja on laskenut numeroani kuviksessa (laski hieman itsetuntoani samalla) ja minulle on ihmiset sanoneet että minusta ei ole kuin harrastelijataiteilijaksi. Taide on ollut yksi vahvimmista puolistani mielestäni mutta nyt yläasteella kun olen katsellut muidenkin töitä vaihteeksi olen huomannut etten ole edes luokan taitavimpia ja taitoni eivät ole olleetkaan niin hyviä kuin ajattelin. En halua enää taidelukioon (eikä ole rahaakaan) enkä ole menossa valinta kokeeseen koska ainoa minkä sieltä saisin olisi paha mieli kun miettisin koko ajan "voi ei mitäköhän tuo yksi tekee, onokohan ideani hyvä..pitääköhän opettaja tästä vai haukkuuko hän työni pystyyn, kannattaako edes piirtää".
Joten menen kiltisti luovuttajana ensi vuonna välivuoden jälkeen amikseen. Lukio oli unelmani, mutta alkoi tuntua että ei minusta siihen kuitenkaan ole. Olen paska luovuttaja ja välivuodne pitäminen on huono juttu, mutta tulevaisuuteni ei ole muiden asioiden vuoksi muutenkaan valoisa joten on ihan sama. Kadun päätöstäni 10 vuoden kuluttua mutta pistän sen nuoruuden paskamaisuuden piikkiin. Olen kuullut niin monta kertaa kun valittavat "voi kun minä olisin mennyt sinne lukioon, mene sinä ja ole viisaampi". Mutta parturi-kampaajan ammatti on myös yksi ihailemistani ammateista (kyllä poikakin voi hiusten laitosta pitää) ja päätin kauan aikaa sitten että jos taide ei liity tulevaisuuteeni niin haluan parturi-kampaaajaksi, onhan sekin taidetta. Ajattelin suorittaa sen kaksoistutkintona, mutta onkohan urakka silti liian kova?
Kun tein päätöksen olin iloinen, saisin ammatin muutaman vuoden päästä ja kuukausien mittainen tuskastelu oli päättynyt. Nyt kuitenkin mietin kun olen kuullut että monet vaihtavat alaa ja haittapuolia on paljon (nin on myös monissa muissakin ammatteissa) niin että teenkö edes oikein?
Olen yrittänyt alkaa vihaamaan taidetta. Olen vain yrittänyt keksiä negatiivista jotta mieleni ei muuttuisi. Lupasin itselleni että en piirrä, maalaa, muotoile tai tee mitään taiteellista muuta kuin pakko tilanteissa ja silloinkin huonosti. Kuvataiteen tunnilla olen kuitenkin kiltisti tehnyt töitä ja työstänyt lopputyötäni jossa tosin on opettajan mielestä vikaa.
Nyt kun olen "lakossa" on vain yhä enemmän tullut inspiraatioita ja sellaisia tunteita että "paperi esille ja piirtämään" mutta olen yleensä tukahduttanut oloni sillä tavalla että olen ajattelut työstäni kuitenkin tulevan huno ja mitä jräkeä on edes tuhlata apperia kun sen voi käyttää vaikka paperilennokkiin? Yleensä silloin tunne menee ohi kun ajattelen olevani surkea. Mutta nyt on tullut sellaisia ahdistavia oloja joisssa tekisi mieli purkaa tunteet kuviksi paperille, mutta en salli sitä ja heräsin yöllä kun vapisin ja ajattelin vain Akseli Gallen-Kallelan Aino-maalausta ja että minunkin pitäisi maalata jotain kaunista Suomen luonnosta. EN ymmärrä miksi hitossa minuun tulee tunteita että pitäisi tehdä jotain ja maalata ja piirtää kaikkea, vaikka inhoan tällä hetkellä piirtämistä ja maalaamista yms.
Kadun suuresti sitä että otin kuvataiteen valinnaiseksi. Mitään muuta en ole tunneilta saanut kuin pahan olon, joka ainut kerta. Kunpa en olisi koskaan osannut piirtää tai luoda mitään. Olisi helmpompi vain ajatella että menisin tavalliseen lukioon ja tekisin jotain mitä muutkin tekevät. Voiko jokin taito tai kyky kadota ihmisestä kokonaan? Entä jos en ajattele tai tee mitään taiteellista moneen vuoteen?
Mua pelottaa, voimat on vähissä ja koulu loppuu kohta, itkettää ja harmittaa surkea elämä johon on muutaman vuoden varrella sattunut yhtä jos toista vakavaa ja sellaista joka ei siihen kuuluisi. Nyt pitäisi miettiä tulevaisuutta oikein kunnolla. Menenko kesällä kesätöihin? yritänkö pyytää kuntani ainoaa lukiota päästämään minua sinne vuodeksi jonka jälkeen voisin mennä amikseen, mutta suuri riski että haluan jäädä lukioon. Mitä teen ensi vuodne kotona? Toivon että löydän rauhan vielä, mutta entä jos teen nyt tulevaisuuden kannalta suuria virheitä? Mitä jos kaikki menee myttyyn ja olen 50-vuotiaana työtön yksinäinen paska vailla mitään elämän iloa?
Jos ketään kiinnostaa katsella (pakko ei ole) söherrykisäni vuosien varrelta niin tässä on sinne linkki:
http://tinoshomeworld.spaces.live.com/photos/cns!FC2AFBEDCCA5D087!121/?_c02_owner=1&ViewType=4
Vastaukset 5
Vanhimmat
en usko et sun tulevaisuus on pilalla, vaikka nyt tekisitkin "vääriä" valintoja. Sun pitää vaan ottaa itteäs niskasta kiinni ja lopettaa toi itsesäälissä rypeminen.
Aikuisenakin voit kouluttautua muuhun ammattiin yms. ja ns. tavallisen lukionkin jälkeen voit vielä hakeutua opiskelemaan jotaa kuvataide juttuu, jos se silloin vielä innostaa.. :D
Kuules, jätkä. Tiedätkö, että olet siinä iässä, missä kuvaamistaito vasta kehittyy? Mitä sinä teet? Yrität tukahduttaa itsessäsi olevan lahjakkuuden väkisin? Siitä ei kyllä pitemmän päälle seuraa mitään hyvää, paremminkin vaan lisää pahaa oloa. =(
En tiedä, miten paljon opettaja on sitä numeroasi laskenut... mutta eihän yhden open heiveröinen arvointi saa vaikuttaa siihen, jos sinut on luotu taiteelliseksi ihmiseksi, jolle taide on yksi keskeinen osa elämää. Piirtämättömyydestä seuraava ahdistava olo on aika selvä merkki siitä. Opettaja näkee vaan muutaman työn, jotka oppilaan täytyy väsätä hänen ohjeidensa mukaan. Se ei ole mikään hyvä lahjakkuuden mittari.
No joo, kävinpä katsomassa kuvasi, ja täytyy sanoa, että omaat taiteellista silmää. Parin vuoden päästä olisit mielettämön hyvä piirtäjä, jos vain jatkaisit piirtämistä. Tekisit kaikkea omaksi iloksesi... välittämättä jonkun opettajan mielipiteistä tai vertailematta itseäsi muihin.
Piirrä niin paljon kun vain voit. Ehei, paperi ei ainakaan kulu hukkaan, koska jokainen tekemäsi kuva (olipa sitten vain pelkkä lyijärisuttu)kasvattaa kykyäsi ilmaista asioita kuvallisesti.
Käsi ja kädentaidot kehittyvät jatkuvasti, jos niille antaa mahdollisuuden.
Vaikka et piirtäisi kymmeneen vuoteen, ei se taito siitä katoa mihinkään (uskon nimittäin, että se on synnynnäistä), mutta sinä et vaan ikinä kehity. Teet valtavan vääryyden itsellesi, jos lopetat piirtämisen. Se on kuitenkin taiteellisen ihmisen keino ilmaista tunteita, ja jos kiellät ne tunteet, siitä ei tule mitään muuta kuin pahaa oloa.
Älä välitä siitä, tuleeko kuvasta hyvä vai huono - piirrä vain se, mitä mielessäsi on. Uskon, että se helpottaa oloasi huomattavasti.
Niin. Välivuosi voi olla ihan hyväkin juttu. Nimim. kokemusta löytyy. Paitsi siinä tapauksessa, että jäät kotiin suremaan ja murehtimaan sitä, kuinka sinusta ei ole mihinkään, ja kuinka olisit voinut tehdä reilummankin ratkaisun itseäsi kohtaan, mutta et vain viitsinyt.
Mutta jos uhraat sen vuoden itsellesi, annat itsellesi aikaa, annat asioiden elämässäsi hoitua kuntoon, mietit tulevaisuutta kunnolla ja PIIRRÄT PALJON, se on hyvä ratkaisu. ;) Ehdit kypsyä ja tuumia monta asiaa kuntoon, ja seuraavana syksynä olet täydessä terässä, mitä sitten ikinä haluatkaan alkaa tekemään.
Täällä myös yksi töhertelijä. Tosin itse en ikinä halunnut piirtämisestä ammattia, koska pelkäsin/pelkään, että siitä lähtee silloin ilo.
Olin lukion alussa vakuuttunut siitä, että olen hyvä piirtämään. Kuvismaikat eivät ikinä töitäni haukkuneet, mutta kamalin palaute tuli omalta isältä, joka totesi, etten ollut lahjakas. Hyvä piirtämään, mutta en lahjakas.
Piirtäminen on aina ollut mulle vasta se toinen juttu, ei se tärkein. Vaikka luovalla alueella pysytäänkin, tärkeintä on aina ollut kirjoittaminen. Lukion loputtua innostuin kuitenkin piirtämisestä lisää ja vasta silloin aloin kehittyä. Käden ja silmän yhteistyö kehittyi, aloin saada sellaista jälkeä aikaan kuin halusin. Matkaahan mullakin vielä on, enkä piirrä edes usein, muutaman kerran kuukaudessa korkeintaan. Jokaisen tauon jälkeen uskon kuitenkin aina kehittyneeni. En kehity silloin, kun piirrän jatkuvalla syötöllä vaan silloin, kun pidän taukoja ja "mietin" asiaa. Sama pätee kirjoittamiseen.
Katselin kuviasi läpi ja tottahan se on, että tarvitset vielä paljon harjoitusta. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Mitä väliä sillä on, jos olet huono? Munkin kirjoituksille naurettiin yhdessä vaiheessa, ensimmäisinä nauroivat omat vanhemmat. En silloinkaan aikonut luovuttaa tai lopettaa, ajattelin vain, että tästä lähtien kirjoitan ainoastaan itselleni. Ihan sama, mitä muut ajattelevat.
Meni vuosia ja synkkä salaisuuteni paljastui (en ikinä kertonut kellekään kirjoittavani) ja ystäväni halusivat lukea tekstejäni. Vaati paljon voimaa ja itsetuntoa antaa niitä nähtäväksi ja silloinkin kovetin itseni valmiiksi ottamaan haukkuja vastaan. Enhän niitä ollut kavereille tarkoittanut luettavaksi, vain itselleni. Ei niiden niistä tarvitse pitää, riittää, että minä pidän.
Yllätys silti, he pitivät ja pitivät paljon. Julkaistua en ole vielä saanut mitään, mutta olen kustantamoilta saanut erittäin hyvää palautetta (lahjakas, mielikuvitusta, yms.), eikä niistä paikoista palautetta anneta, ellei sitä todella ole ansainnut. Olen muutaman millin päässä siitä, että kirjani julkaistaan, enkä olisi näin pitkällä, jos olisin lopettanut niihin ensimmäisiin nauruihin. Luotan omaan arviooni, omaan kriittisyyteeni ja siihen, että jos itse pidän tekstistäni, silloin todennäköisesti muutkin pitävät, eivät kaikki, mutta ainakin osa.
Laitan vielä linkin omiin kuviini, aion kuvittaa itse kirjani ;)
http://nunia.harhakuva.org/
Roomaa ei rakennettu päivässä. Harmi, etten ole nettiin (ehkä syystäkin...) laittanut niitä varhaisempia kuvia, jotta olisi vertailun varaa. Nuo kuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä mielestäni surkeita (vaikka myönnettäköön, että on ne ihan ok), ja se, jos mikä, kertoo kehityksestä. Ensin on hyväksyttävä se, että on surkea, ja sitten pitää asialle alkaa tehdä jotain.
Ammatikseni en enää taiteeseen liittyvää roskaa halua, en ole kehittynyt parissa vuodessa yhtään ja tasoni on edelleen jossain perseessä. JOs nyt minua nuoremmat ja vähän vanhemmat ovat paremmalla tasolla kuin minä niin en saa heitä missään vaiheessa kiinni ja töistäni puuttuu se jokin, jota en löydä enkä haluakkaan löytää. Tänäänkin oli kuvistunti, sekin meni siinä kädet nyrkissä ja raivoa pidelleen. Katselin taas muiden töitä ja tottahan se on, minulla on paljon opittavaa jota en opi. Kolmessa vuodessa piirtämistasoni ei ole parantunut ollenkaan kun katselen vanhoja töitäni. Jos en voi kehittyä, jos olen paska aina ja ikuisesti ei minun kannata mennä taidelukioon tai mihinkään muuhun paskaan koska minulle tulisi vain paha mieli kun katson muiden parempia töitä. Opettaja harvoin minua kehuu ja työni ovat paskoja tiedän sen.
En koskaan tule pääsemään sille tasolle jolle haluan. Mitä hyötyä on ruveta kuvataiteilijaksi jos kukaan ei arvosta töitäni loppujen lopuksi? Minua haukutaan jo nyt töitteni takia joten en enää nöyryytettäväksi lähde. Aion unohtaa kaiken, antaa asian olla. Tuhoan viimeisetkin työni jotta ei tarvitse niitä katsella ja miettiä että "silloinkun tein tuota työtä jollain mulla oli parempi idea ja hän sai kehut". En ole ylpeä töistäni, (eihän niissä ole edes ihailtavaa tai ylpeilemistä) Olen saanut nyt kynsin ja hampain tuhottua osan töistäni mutta mietin säästänkö muutaman ihan vaan sen takia että välineisiin on mennyt rahaa ja tekemiseen aikaan. Mutta en usko että jää yhtään työtä jäljelle vaan kaikki menee silppuriin tai poltettavaksi.
Minäkin krijoitan paljon. Olen saanut aina kiitettäviä ja erinomaisia tuloksia, mutta en arvosta omia tarinoitani enkä siksi ole iloinen saavutuksistani. Nyt kun joudun jäämään kotiin mamman helmaan yhdeksi vuodeksi minulla on paljon aikaa kirjoittaa. Piirtämistä en aio harrastaa. Taide on minun osaltani ohi, lopullisesti. Enää en vaivaa päätäni piirtämisillä tai maalaamisilla.
Tunnen itseni nyt vahvemmaksi ku nvoin myöntää että luovutin surkeiden taitojeni takia ja voin tehdä nyt jotain muuta. Ehkä taide ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan tulevaisuuden kuviani. Vihdoinkin iso taakka on poistettu ja enää yksi vamammainen kuviskurssi suorittamatta.
Sinun valintasihan se on. Mikä muuten on palkintona? Kun kyseessä selvästikin on kilpailu. Mitä se sinulta on pois, jos joku nuorempi osaa piirtää? Viekö se lahjoja sinulta?
Tuohon luultavasti itseluottamuksesi kaatuu ja sen takia haluat luovuttaa. Luulet, että tämä on kilpailu, josta voi jäädä pois. Myönnän sortuvani tuohon aika paljon itsekin silloin tällöin, varsinkin, kun on kyse piirtämisestä. Kun näen kuvan, joka on tuhat kertaa hienompi kuin yksikään omani, raivostun ja suutun ja olen ylettömän kateellinen. En kuitenkaan luovuta vaan otan kynän ja paperia ja aion pistää paremmaksi. En ikinä voita sitä vihaamaani kuvaa, mutta joka kerta olen voittanut itseni ja tehnyt jotain parempaa kuin koskaan ennen.
Ehkä kehittymisesi on pysähtynyt sen vuoksi, ettet tiedä, miten pitäisi jatkaa. Valitettavasti piirtäminen niin kuin kirjoittaminenkin ovat asioita, joita toinen ei voi sinulle opettaa, ne on opittava itse. Älä tuhoa kuviasi (niitä on hauska katsella vuosien jälkeen) vaan opiskele niistä. Etsi virheitä, etsi se kohta, missä meni pieleen. Aluksi riittää, että löydät yhden virheen, yhden selvän virheet ja tiedät, miten se pitäisi korjata.
Kuvistani varmasti tajusit, että piirrän ihmisiä. Piirrän aina ihmisiä. Usko huviuksesi, että olen piirtänyt miljoona ihmistä. Aika paljon kehityin sinä aikana, kun aloin koulussa piirtää jokaisella tunnilla. Mulla oli aina piirrustuslehtiö ja kynä mukana ja aina piirsin. Sain yhden kuvan valmiiksi 8h koulupäivänä. Yhden kuvan. Mutta viikossa se oli seitsemän kuvaa. Seuraavalla viikolla edellisen viikon parhain oli tuhat kertaa huonompi kuin uusin kuva.
Jos et aio hankkia piirtämisestä ikinä itsellesi ammattia, mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelevat kuvistasi? Mitä väliä sillä on, onko ne hyviä vai huonoja? Piirrä, koska se on kivaa. Piirrä, koska se on rauhoittavaa. Älä ota turhia paineita, niiden avulla ei synny mitään, päinvastoin. Mutta sinun valintasihan se on.
Olen itse surkea kokki. Osaan piirtää, osaan kirjoittaa, mutta en osaa tehdä ruokaa. Nytkin liedellä on valmistumassa nakkikastike. Nakkikastike, maailman helpoin ruoka. Mies tulee kohta kotiin, maistaa ja toteaa, ettei ole syönyt mitään hirveämpää. Totta kai siitä suuttuu ja raivostuu, kun on nähnyt vaivaa ja oikeasti yrittänyt. Mutta en silti voi lopettaa ruoanlaittamista. Kostoksi aion vain ensikerralla tehdä parempaa ruokaa. Että mites sitten suu pannaan :)