Mielipide muuttunut!!!!

No, meillä kävi niin, että olen aina ollut kovin lastenhankintaa vastaan, ja tästä pidettiin avioliittomme alkuvuodet kiinni. Mieskin oli samoilla linjoilla. No, sitten huomasin haluavanikin lapsia, ja otin tämän kerran sitten miehen kanssa puheeksi. Että missä mennään. Keskusteltiin pitkään ja hartaasti ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että jos se on mitä haluan niin hänkin haluaa sitä. Hän ei ole lähtenyt ehdottamaan itse, koska olin aina ollut avoimesti lastenhankintaa vastaan. Eli kannattaa alkaa vain keskustelemaan.

Olemme nyt 32 vuotiaita molemmat. Ennen naimisiin menoa asiasta puhuttiin ja silloin kumpikin oli sitä mieltä, ettei vauva ole mikään kynnyskysymys, mutta jos toinen joskus sellaisen haluaa, ei se myöskään ole pois suljettu ajatus. Kumpikaan ei siis silloin halunnut lapsia. Viime syksynä alkoi mieleni kuitenkin muuttumaan ja olin samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Kun otin asian puheeksi, kävi ilmi, että mieheni oli myös ajatellut saman suuntaisia ajatuksia. Asiasta oli ilmeisesti muodostunut jonkinlainen tabu meidän perheessä, mutta onhan se kuitenkin niin iso asia, että varmasti jokainen tässä elämässä asiaa jossakin vaiheessa miettii. Kyllä teidänkin kannattaisi ainakin yksi vakava keskustelu siitä vielä käydä. Ihmismieli muuttuu iän myötä. Niinhän sinullekin näyttää käyneen.

Itse otin asian puheeksi yhteisellä lomamatkalla, jolloin molemmilla oli aikaa puhua rauhassa. Keskustelimme kävelyllä kauniissa vanhassa syksyisessä puistossa. Nyt olemme sattumoisin lähdössä kahden viikon päästä samaan kaupunkiin uudestaan ja arvaatko minkälaista salaisuutta yritän siihen asti säilyttää? :-) Pitäähän tällaiselle uutiselle olla arvoisensa puitteet.

me ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä reilut 4 vuotta.lapsien saanti on vasta viime kuukausina tullut puheenaiheeksi koska mieheni sisko sai viikko sitten esikoisensa.mulla ei ole koskaan ollu varsinaista vauvakuumetta eivätkä vauvat ole muutenkaan saaneet koskaan mussa aikaseks minkäänlaisia tunteita.meillä muutenkin(tai paremminkin mun miehellä)on tälläset asiat ollu aina vähän hankalia keskustelun aiheita ja tossa kerran vaan puhuttiin siitä et jos ois oma lapi.aina välillä se asia tuntuu ihan luontevalta mutta suurimman osan ajasta mua ahistaa.olen vieläpä sellaisessa työssä mistä joutuisin heti raskauden alettua jäämään pois koska työpaikallani käytetään terveydelle vaarallisia kemikaaleja.eli joutuisin pahimmassa tapauksessa olemaan melkein 2 vuotta pois töistä-aluksi erityiäitiysvapaalla ja sitten äitiyslomalla.en tiedä kestäisikö pääkoppani sitä.mitä ihmettä tekisin kotona niin pitkän ajan.sitten se raskausaika,oma tämänhetkinen fyysinen kunto on aika kuralla ja haluaisin laihtua n.10kg ja saada kroppa muutenkin "vastaanottavaisempaan"kuntoon terveyteni mene kokonaan pilalle.

ja sitten kun äitiysloma olisi ohi mihin ihmeeseen saan lapsen hoitoon?ollaan molemmat 3-vuorotöissä ja meillä on samat vuorot,mihin pistää lapsi kun ollaan molemmat esim.yö töissä?

ja mitä parisuhteelle siinä sivussa tapahtuisi?mies kävisi töissä ja minä nyhjöttäisin kotona kaiket päivät,voi luoja.kertokaa ihmeessä jos jollain on samanlaisia tuntemuksia.

Olen jo 28-v eli loputtomiin en kai voi odottaa mikäli tervettä lasta toivon

Kiitos teille vastauksistanne. No, otin sitten eilen asian reippaaksi puheeksi ja mieheni kertoi että on ajatellut itse lasten hankintaa jo useamman vuoden ajan, mutta oli luullut minun kantani olevan ehdottomasti ei. Eli tästä ne asiat selkeytyy ja lähtee eteenpäin. Kylläpä kannattaa puhua suoraan asioista. Nyt tuntuu ihan hölmöltä etten ole aiemmin maininnut asiaa. Jännä juttu miten sitä mieli muuttuu asioissa. Nyt reilu kolmekymppisenä sitä ajattelee ihan eri tavalla.

KIITOS VASTAUKSISTANNE!