Päiväntasaajapolitikka

ilmastonmuutoskysymys on tällä hetkellä eräänlainen muoti-ilmiö, jonka avulla osa ihmisistä haluaa kohottaa itsetuntoaan, jotta voivat tuntea taas pätevänsä tärkeän asian puolesta. lähinnä tämä rajoittuu jälleen SDP-vihreät akselille.

ilmastonmuutoksia on tapahtunut niin kauan kuin maapallo on ollut olemassa. muistaakseni (en ole ihan varma meneekö vuodet pahastikkin pieleen) noin 10 000 vuotta sitten tapahtunut ilmastonmuutos sai aikaan sen, että ihmiset eivät kulkeneet enää riistan perässä ympäri maapalloa kuin päättömät kanat vaan jäivät paikalleen viljelemään ja hoitamaan karjaa. tämä on mahdollistanut tekniikan kehittymisen, koska ihmisille on jäänyt enemmän aikaa ajatella muutakin kuin ruokaa.

tällä hetkellä ilmastonmuutoksen oletetaan tapahtuvan ihmisten päästöjen aiheuttamana. se on tietysti erilainen tilanne kuin luonnostaan tapahtuva ilmastonmuutos, mutta muutaman asteen heilahdukset eivät vielä muuta oleellisesti ihmiskunnan asemaa suuntaan tai toiseen. sademetsien tuhoamiaminen on asia mitä pitäisi ensimmäiseksi karsia. sitten vasta ruvetaan miettiä näitä itsetunnonkohotuskampanjoita, joissa halutaan ihmisten ilot supistaa. fossiiliset polttoaineet kuitenkin loppuvat jossain vaiheessa, ja jotain uutta on keksittävä, jos aiotaan autoilla jatkossakin ajella. näin ihmiset joutuvat jälleen käyttämään järkeä, joka estää taantumista. kiintiöillä ei asiaa auteta yhtään.

Päiväntasaajan politiikan ja vasemmistokytköksien taustaa:

Köyhyys, sodat ja aids synkentävät Afrikan tulevaisuutta. Tästä syytetään tietysti eurooppaa, täältähän sitä rahaa saa!


itsenäistyminen ei ole poistanut Afrikan ongelmia.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Afrikan itsenäistyminen siirtomaavallasta alkoi. Puoli vuosisataa itsenäistä päätöksentekoa ei kuitenkaan ole tuonut ratkaisua mantereen ongelmiin, vaan päinvastoin Afrikan tilanteen on sanottu olevan jopa huonompi kuin koskaan. Afrikka edustaa tätä nykyä vain 1,3 prosenttia maailmantaloudesta, kaksi viidesosaa väestöstä on yhä lukutaidottomia, kolme miljoonaa uutta HIV-tartuntaa lisää vuosittain köyhyyttä, hallitsematon väestönkasvu lisää nälkää, sisällissodat jatkuvat muun muassa Sudanissa ja Somaliassa.
Samaan aikaan on Suomen ja koko EU:n antama kehitysapu jatkuva puheenaihe. YK:ssa julistettuna tavoitteena on ollut lahjoittaa 0,7 prosenttia kunkin maan bruttokansantuotteesta vuosittain erilaisiin avustusprojekteihin, mutta Suomi, kuten useimmat muutkin maat, ovat jääneet tästä määrästä. Erinäiset avustusjärjestöt ovat osoittaneet asiasta voimakasta tyytymättömyyttä ja pitäneet aihetta tapetilla.
Kehitysavun lisäksi länsimailta toivotaan monenlaista muutakin tukea. Lainoja, edellisten lainojen anteeksiantoa, kriisiapua, pakolaisten vastaanottamista ja niin edelleen. Afrikkaa on kyllä autettu ennenkin. Muu maailma on antanut Afrikalle siirtomaa-ajan jälkeen yli 300 miljardia dollaria yksinomaan erilaisia avustuksia. Monien Afrikan maiden bruttokansantuotteesta on jatkuvasti lähes 10 prosenttia ulkomaista tukea.
Euroopan on usein sanottu olevan kaiken tämän "velkaa" Afrikalle siirtomaa-ajan ja muiden historiallisten vääryyksien takia. Siirtomaa-ajan on väitetty olevan myös useimpien Afrikan itsenäisyyden ajan ongelmien alkusyynä. Pitääkö tämä paikkansa; ovatko rikkaat eurooppalaiset aiheuttaneet Afrikan suuret ongelmat, vai onko niihin löydettävissä muitakin selityksiä?



Kolonialismista imperialismiin

Eurooppalaisten "ryntäys" Afrikkaan tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin lähes koko manner liitettiin nopeasti siirtomaaimperiumeihin. Kolonialismin synnyssä on kuitenkin hyvä muistaa, että afrikkalaiset itse osallistuivat alistamiseensa aivan yhtä aktiivisesti kuin eurooppalaiset. Valtava Afrikka ei koskaan ole ollut yhtenäinen kokonaisuus, vaan eri heimot toimivat auliisti eurooppalaisten puolella toisiaan vastaan, usein jopa houkutellen eurooppalaisia sekaantumaan riitoihinsa.
Kun Afrikka sitten oli eripuraisuutensa ja eurooppalaisten sotilaallisen ylivoiman johdosta ajautunut imperialististen valtioiden haltuun, vähensivät eurooppalaiset nopeasti "pakkovaltansa" paperin ohueksi. Esimerkiksi koko brittien hallinnoimassa trooppisessa Afrikassa, jossa laskettiin olevan 43 miljoonaa asukasta, oli vielä 1930-luvun puolimaissa vain 1 200 valkoista virkamiestä. Sotilaallinen läsnäolo ei tavallisesti ollut juuri sen suurempaa.
Imperialistiset vallat saivat myös hyvin nopeasti huomata, ettei laajalla mantereella itse asiassa ollutkaan kovin paljoa välittömiä taloudellisia mahdollisuuksia. Tavoitteeksi tuli lähinnä saada alueet omavaraisiksi, eli tuottamaan edes sen verran kuin kuluttivat. Tämäkään ei aina onnistunut, vaan usein siirtomaihin upposi enemmän rahaa kuin ne tuottivat.
Poikkeuksiakin tosin oli, kuten Belgian Kongo, jossa norsunluu ja kumituotanto keräsivät omaisuuksia, eikä paikallisten kärsimyksistä välitetty tuotannon rinnalla vähääkään. Toisaalta eurooppalaiset toivat hyviäkin asioita mukanaan.
Kolonialismin myönteisiä vaikutuksia voidaan laskea olleen ainakin koulutuksen ja lukutaidon lisääntyminen, infrastruktuurin kehitys, kaupunkikulttuurin kasvu sekä uuden teknologian ja modernin maanviljelyn leviäminen. Usein unohdettu tosiasia kolonialismista on sekin, että nimenomaan eurooppalaiset siirtomaavallat lakkauttivat orjuuden Afrikassa.



Afrikan vapautuminen

Kun Afrikka 1950-luvulle tultaessa oli saanut oman (joskin eurooppalaisesti sivistyneen) eliitin, joka alkoi äänekkäästi vaatia itsenäisyyttä, eivät länsimaat pääosin käyneet vastahankaan. Ainoastaan Portugalin siirtomaissa sekä niillä harvoilla alueilla, jonne oli aikojen kuluessa muuttanut paljon eurooppalaisia siirtolaisia, prosessi muuttui veriseksi. Tämä pätee erityisesti Algerian suhteen, jota Ranska piti kiinteänä osana emämaata ja jossa asui yli miljoona siirtolaista.
Suurimmalle osalle Afrikan maista kuitenkin annettiin vapaus rauhanomaisesti. Täysin eri asia oli, millaiset valmiudet Afrikan kansoilla toivomaansa itsenäisyyteen oli. Useimmissa maissa oli vain joitakin satoja korkeakoulutettuja ihmisiä, eikä hallinnollista kokemusta välttämättä nimeksikään. Itsenäisyydellä koettiin kuitenkin olevan niin kiire, että muun muassa brittien ehdottamat siirtymäajat itsenäisyyteen valmentautumiseksi torjuttiin.
Kokemattomalta ja kouluttamattomalta pohjalta aloittaneet valtiot sortuivat helposti hallinnollisiin virheisiin. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Afrikan siirtomaiden talouskehitys oli ollut hyvää, noin 4-6 prosenttia vuodessa, mutta jo itsenäisyyden alkutaipaleella alettiin tehdä ratkaisevia virheitä tulevaisuutta ajatellen. Vanhakantaiseksi koettu maanviljelys laiminlyötiin, ja panostettiin vahvaan teollistumiseen valtiojohtoisten yritysten kautta. Kun nämä keinotekoisesti luodut tehottomat yritykset sitten alkoivat kaatua, sekä taloudellinen että yhteiskunnallinen kehitys pysähtyi.
Ongelmia kohdatessaan maa toisensa jälkeen päätyi "vahvojen miesten", tai oikeammin raakalaismaisten tyrannien käsiin. Demokraattisissa valmiuksissa paljastui olevan vielä huomattavia puutteita. Afrikan itsenäistymisestä 1980-luvun lopulle saakka ehti mantereella vaikuttaa noin 150 valtiojohtajaa, joiden joukosta vain kuusi luopui vapaaehtoisesti vallasta - eikä ainutkaan vaaleilla. Valta päätyi vuosikymmeniksi diktaattoreille, jotka puhuivat Afrikan suuruudesta, mutta olivat todella kiinnostuneita vain omasta asemastaan.
Kriisistä kriisiin
Maailman siihen saakka suurin avustusprojekti tehtiin 1984-1985 Etiopian nälänhädän auttamiseksi, jossa kuoli arviolta miljoona ihmistä. Nälänhädän ilmoitettiin tuolloin johtuvan ennätysmäisestä kuivuudesta. Kuitenkin nykyään tiedämme, että vähintään yhtä merkittäviä tekijöitä katastrofin laajuudelle olivat maan johtajan, eversti Mengistun sosialismikokeilut, joissa jo vuosien ajan oli panostettu 60 prosenttia maanviljelyksen varoista valtion maatiloille, jotka tuottivat alle neljä prosenttia maan viljasta.
Kun Etiopian katastrofi sitten alkoi, Mengistu Haile Mariam pyrki mahdollisimman pitkään vähättelemään ja peittelemään hätää, keskittyen mieluummin järjestelemään maan sosialistivallankumouksen kymmenvuotisjuhlia, joihin käytettiin 150 miljoonaa dollaria samaan aikaan, kun maaseudulla kansa kuoli nälkään.
Tänä päivänä Afrikan eniten huomiota saava kriisi on aids. Aids-katastrofin todelliset juuret ovat 1980-luvulla, jolloin tieto taudista ensi kertaa levisi, mutta asialle ei vain yksinkertaisesti tehty mitään. Monet Afrikan johtajat eivät edes tunnustaneet, että HIV ja aids olivat yhteydessä toisiinsa, ja koska HIV:n itämisaika on pitkä, ei sen leviämisen heti nähty aiheuttavan mitään merkittävää ongelmaa. Sittemmin aikapommi on räjähtänyt tunnetuin seurauksin.
Ironista kyllä, Etelä-Afrikan Apartheid-hallinto oli harvoja hallituksia, joka pyrki ryhtymään aids:ia ehkäiseviin toimiin, mutta mustien kansalaisoikeusjärjestöt tyrmäsivät hankkeen vain yrityksenä rajoittaa tummaihoisten lisääntymistä. Myöskään Nelson Mandela ei valtaan päästyään tehnyt asialle paljoakaan, ja hänen jälkeisensä johto on jopa kiistänyt koko ongelman. Nykyään Etelä-Afrikka on maailman eniten aids:sta kärsivä maa.
Auttamisen ja kehittymisen esteet
Afrikan auttamisen ja kehittymisen keskeisin ongelma on loputon korruptio yhteiskunnan kaikilla tasoilla presidenteistä postivirkamiehiin, sotapäälliköistä yksittäisiin asemiehiin. Mikään ei tapahdu ilman lahjuksia ja voitelua, ei edes ilmaisen ruoka-avun toimitus nälkään kuoleville paikallisille. Tämän kaltaiset olosuhteet eivät houkuttele investoijia, vaikka Afrikan luonnonvarojen potentiaali onkin suunnaton.
Masentavaa kyllä, avunantaminenkin näyttää usein valuvan hukkaan. Eräs todellisimpia länsimaiden aiheuttamia ongelmia Afrikan taloudelle on se, että myymme ja lahjoitamme Afrikkaan edullista viljaa omasta ylijäämästämme, mikä haittaa paikallista tuotantoa. Samoin omien elintarvikemarkkinoittemme suojelu tietysti ehkäisee vientiyrittäjien ja viljelijöiden vaurastumista.
Kokonaisuutena voidaan kuitenkin sanoa, että yksin länsimaita Afrikan tilasta syyllistävä asenne pohjautuu enemmän 1970-luvun eurooppalaisen vasemmistoeliitin retoriikkaan, kuin todellisuuteen. Tuolloin länsimaat leimattiin imperialistisiksi ja kommunistivaltiot solidaarisiksi, eikä asenneilmapiiri ole vieläkään tuulettunut. Tämä on sitäkin nurinkurisempaa, kun nimenomaan erilaiset menneisyyden marxistiset kokeilut, tehottomat valtionyritykset ja haluttomuus markkinavetoiseen talouteen ovat monien Afrikan köyhimpien valtioiden ongelmien taustalla.
Olisi oivallettava, ettei sokea Euroopan historian tai nykyisyyden tuomitseminen todellisuudessa hyödytä ketään. Se ei ole vääryyksien oikomista tai kenenkään auttamista, vaan lietsoo vain väärää länsimaista itseinhoa ja afrikkalaista katkeruutta. On uskallettava luopua vanhasta sosialistisesta maailmankuvasta, jonka mukaan Euroopan ja länsimaiden täytyy välttämättä olla syypäitä kaikkeen. Realistinen asioiden tarkkailu olisi varmasti paras tie Afrikan todelliseen kehittämiseen.

täällä palstalla tulisi ensisijaisesti käyttää venäjän kieltä.

Afrikkaan pitäisi lähettää lisää avustuksia ja suomen pitäisi ottaa lisää maahanmuuttajia varsinkin Afrikasta. Näiden parannusten lisäksi vielä veroprosenttia voisi hieman nostaa jotta saataisiin rahaa lisää valtiolle. Se sitten käytettäisiin joihinkin tarpeellisiin kohteisiin.