Valveilla

Runosi on niin ristiriitainen, että pakottaa minut kommentoimaan ikään kuin haasteena. En tiedä pitävätkö kirjoittajat yleensä tai, tässä tapauksessa, pidätkö sinä tulkitsevista kommenteista. Mitä kukin tahtoo kuulla? Onko runo vain hyvä tai huono, vaiko sen, miten se lukijaan vaikuttaa? Kirjoittajana minä itse ehkä kallistun jälkimmäiseen ja siis pidän kovasti kommenteista, joissa runojani pureksitaan lukukokemuksena. Tämän takia uskallan siis häiritä sinua. Ja mikäli haluat tietää, pidänkö runostasi, voin huojentaa mieltäsi: ”Kyllä”. En viitsisi muuten esittää siitä mitään omia erittelyjäni tai tulkintojani. Tunnelman, johon jään kiinni, tuovat mm. hiljaiset sanat (uni, joki, yksin, kuiskaukset, hiljaa, hiipiä jne.), kitsaasti ripotellut säkeet (pakottavat pysähtymään yksityiskohtiin) ja jännitettä luovat vastakkainasettelut (aurinko - varjo, uni - herääminen, kohtaaminen - yksinäisyys). Nämä seikat aiheuttavat positiivisen reaktion, jonka seurauksena kirjoitan tätä vastausta.

En enää kuuntele
sanojasi
kuiskauksiasi
hiivit uniini, kuin salaa
ja näen unia aurinoisista paikoista
vailla elämän tuomaa varjoa
ja silti
herään usein yksin
poissa,
on niin poissa
ja tyynenä käy elämnän joki

Runon puhuja ei enää kuuntele (oletettavasti?) rakastettuaan. Jostain syystä minun ensimielikuvani on, että runon puhuja ei halua kuunnella. Alkuoletuksen takia rakastetun salakavala uniinhiivintä on runon puhujalle epämieluisaa. Ketjureaktiona näen siis aurinkoiset paikat tukahduttaviksi ja elämän tuoman varjon, josta runon puhuja jää rakastettunsa takertuvan käytöksen tähden paitsi, helpottavana suojana.

”Minä en halua enää kuulla sinua. Etkö näe, että yritän nukkua, saada sinulta edes hieman rauhaa? En kuitenkaan saa sinua mielestäni. Uniini tulet kysymättä ja leponi on kuumien painajaismaisemien halki tarpomista. Sinun kuumat huulesi, sinun lämmin ihosi minua vasten. En halua enää. Yritän jatkaa elämääni, levähtää hetken varjossa ja paeta unieni kuumuutta arjen suvantoihin.”

Tämän jälkeen (seitsemännestä säkeestä alkaen) seuraa mielenkiintoinen osuus, ristiriita, jonka kaltaiset tekevät elostamme täällä niin katkeransuloista. Huolimatta siitä, että runon puhuja on sulkenut korvansa rakastetultaan ja toivoo tämän häipyvän unistaan, hän on pahoillaan herätessään yksin. Pelkkä uni on tuntunut ahdistavalta, mutta sen lisäksi runon puhuja toivoisi rakkaansa olevan vielä todellisestikin läsnä. Puhuja kaipaa itseään aikoina, jolloin rakastettu oli kiinteä osa hänen omaa elämäänsä. Puhuja kuitenkin huojentuu jälleen runon viimeisessä säkeessä ja tyytyy tilanteeseensa.

”Jollain omituisella tavalla tunnen itseni petetyksi, kun et enää herätessäni olekaan luonani, et oikeasti. Sinä olet poissa ja minusta tuntuu kuin osa itsestäni olisi liuennut virtaan sinun mukanasi. Liian ison palasen veit. Joka tapauksessa virta on tyyni. Näen sen nyt. Elämä jatkaa ja niin jatkan minäkin. Näin on hyvä. Suloista ja katkeraa.”

Kaikkein hauskinta runossasi on, että sen voi halutessaan tulkita totaalisesti eri tavalla: Runon puhujalle eivät ole enää merkityksellisiä rakastetun sanat, tärkeintä on läsnäolo. Helpotuksen hetkiä tuovat unet, joissa runon puhuja saa nauttia ikuisesta auringonpaisteesta rakastettunsa seurassa. Unien rauhaa eivät rumenna valveen/arkielämän surut ja varjokohdat. Onni ei kuitenkaan ole täysi niin kauan kuin runon puhuja joutuu heräämään yksinäisenä. Hän kaipaa rakastettuaan luoksensa ja tuntee itsensä vajavaiseksi ilman ikävöimäänsä seuraa. Loppukaneettina todetaan elämän nyt vain olevan sellaista. Ehkä runon puhuja vielä saa haluamansa, ehkä ei.

Kiitos tästä aamunavauksesta. Oli todella mukava hypätä kiinnostavan runon syvyyksiin näin päivän alkajaisiksi. Aurinkoista huhtikuun jatkoa sulle!

Pidin kovasti tästä runosta.
Se herättää tunteita, mikä on ehdottomasti hyvä asia runossa.