Olen siis pian 20v. täyttävä nuori mies, ja on äskettäin alkanut huolettaa oma aikuistuminen ja kotoa muuttaminen, joka häämöttää muutaman vuoden päässä(?).
Ensiksi, itselläni ei ole mitään oikeaa kokemusta yli viikkoa kestäneestä yksinolemisesta. Tilannettani hankaloittaa se, että olen erittäin huono tutstumaan ihmisiin. Tästä syystä mulla nykyään ei ole kuin yksi hyvä ystävä, jonka olen tuntenut jo erittäin kauan (olen jäänyt roikkumaan, kun ei ole enää ketään muutakaan). Tyttöystäviäkään ei ole koskaan ollut, eikä mun taidoilla varmaan tule koskaan olemaankaan, kun miehen pitäis olla sitä, tätä ja tuota. Hiljaiset ne varmaan vasta karkoittavia onkin!
Julmaa peliä tuntuu muutenkin koko parisuhde/seksi/rakkaus-teatteri olevan. :(
Olis kiva kuulla, jos jollain muulla on ollut vastaavaa. Oletteko selvitynyt eteenpäin elämässä ja miten ootte pärjänneet? Kiitos.
Ensiksi, itselläni ei ole mitään oikeaa kokemusta yli viikkoa kestäneestä yksinolemisesta. Tilannettani hankaloittaa se, että olen erittäin huono tutstumaan ihmisiin. Tästä syystä mulla nykyään ei ole kuin yksi hyvä ystävä, jonka olen tuntenut jo erittäin kauan (olen jäänyt roikkumaan, kun ei ole enää ketään muutakaan). Tyttöystäviäkään ei ole koskaan ollut, eikä mun taidoilla varmaan tule koskaan olemaankaan, kun miehen pitäis olla sitä, tätä ja tuota. Hiljaiset ne varmaan vasta karkoittavia onkin!
Julmaa peliä tuntuu muutenkin koko parisuhde/seksi/rakkaus-teatteri olevan. :(
Olis kiva kuulla, jos jollain muulla on ollut vastaavaa. Oletteko selvitynyt eteenpäin elämässä ja miten ootte pärjänneet? Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samoilla urilla mennään myös täälläkin. Aikuistuminen ei oikeastaan edes kiinnosta ja en pahemmin ole sitä jaksanut edes miettiä. Kotoa muutetaan pois tammikuussa ja oikein innolla odottelen sitä. Saapahan olla omassa kämpässä omilla ehdoillaan.
Elämällähän ne taidot oppii ja virheistään oppii vielä paremmin.
Itsellänikään ei ole mitään seurustelusuhteita ollut ja en jaksa ottaa paineita niistäkään. Enemmän paineita ottaisin jos olisi tyttöystävä. Ystäviä on jonkin verran, mutta ei ainuttakaan sellaista jolle voisin vuodattaa joskus jotain omia ajatuksiani. Tästä johtuen vanne kiristyy päivä päivältä kun stressiä kertyy. En jaksa tehdä asian eteen mitään. Joku päivä voi pää räjähtää, mutta se on täysin oma asiani.
Muiden ihmisten mielipiteet ovat minulle se ja sama, koska he eivät elä minun elämääni.
Tulipas kummaa tekstiä.
Moih, älä pelkää :) Ajattele itsenäistymistä raikkaana tuulena, joka kääntää tuuliviirin osoittamaan uuteen suuntaan. Älä stressaa ja ahdistu miettiessäsi miten paljon sun pitäis osata ja muistaa ja oppia kun muutat omillesi. Eihän sitä sitten jaksa edes ajatella hyvänä asiana.
Ja mitä tulee ihmissuhteisiin - niissä on jokaisella ongelmia jossain vaiheessa. Joskus se ongelma on, että on koulunnut monet kumppanit ja kukaan ei tunnu omanlaiselta, ja usein taas ei edes tutustu kehenkään joka vaikuttaisi kiinnostuneelta. Olen kuitenkin täysin varma, ettei tässä maailmassa ole olemassa yhtään ihmistä jolle ei olisi jonkinsorttista paria.
Itse olen 2-kymppinen tyttö, ja muuttanut omilleni viime syksynä. Pelottihan se aluksi, mutta aloin etsiä pieniä hyviä juttuja elämästä. Tykkään siitä että kaikki tavarat on aina juuri niillä paikoilla minne olen jättänyt ne, ja kukaan ei syö ruokiani jääkaapista. Tykkään pestä hampaat parvekkeella ja koota ananastölkit lavuaarin reunalle. Eikä kukaan huomauttele! Niin ja nyt voin käyttää avokaulaisia paitoja, mistä äiti ei tykkäisi :))