Hei.
Olen menossa psykiatrille pitkään jatkuneen masentuneisuuden takia. Sain sinne lähetteen joku aika sitten. Nyt pelottaa aivan kamalasti, että mitä he kyselevät, mitä sanovat, kuinka aloittavat ja muutenkin se mitä siellä tapahtuu.
Voisitteko kertoa omia kokemuksianne, mitenkä on ensimmäinen kerta (ja muutkin kerrat) menneet? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja ajatuksia, kun itsekin tuonne nyt olen menossa...
Olen menossa psykiatrille pitkään jatkuneen masentuneisuuden takia. Sain sinne lähetteen joku aika sitten. Nyt pelottaa aivan kamalasti, että mitä he kyselevät, mitä sanovat, kuinka aloittavat ja muutenkin se mitä siellä tapahtuu.
Voisitteko kertoa omia kokemuksianne, mitenkä on ensimmäinen kerta (ja muutkin kerrat) menneet? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja ajatuksia, kun itsekin tuonne nyt olen menossa...
Vastaukset 4
Vanhimmat
oon ite ollu just yhen kerran ja psykiatri oli mukava. se koittaa auttaa sinua siellä joten ei syytä pelätä
Ensin menin terveydenhoitajan juttusille ja hän ohjasi minut psykologille tai psykiatrille (en muista kumpi se oli). Se oli ihan ok. nainen ja kysyi miksi olin hakenut apua ja sitten kyseli kaikenlaista mun elämästä, nukkumisesta, vapaa-ajasta, mielialasta, kavereista, kodista, ruokahalusta jne. Minusta tuntui, että se arvioi koko ajan minua ja niin varmasti tietenkin tekikin. Kirjoitteli jotain juttuja sellaiseen muistivihkoon aina välillä. Istuttiin pöydän edessä vastapäätä toisiamme.
Kyllähän mua jännitti ja pelkäsin samalla, että jos se ajatteleekin, ettei mulla ole edes mitään ongelmia... Ehkä jopa yritin suurennella jotain asioita siinä toivossa, että se ymmärtäisi, että oikeasti tarvin nyt jotain apua, enkä todellakaan jaksa enää elää yksin sellaista elämää. Eikä varmaankaan olisi tarvinnut yhtään suurennella niitä asioita...
Tämän luona kävin sitten kahdesti ja oli paljon helppottuneempi olo. Tässä vaiheessa mun vanhemmat eivät tienneet vielä mitään.
Sitten sovittiin, että pääsisin terapiaan juttelemaan yhden terapeutin luokse. Samalla tultiin siihen päätökseen, että kertoisin siitä vanhemmille, ettei tarvitse kaikkea alkaa vaivalla salassa pitämään. Sielä sitten olenkin käynyt säännöllisesti puhumassa vähän kaikesta sen terapeutin luona ja käyn sielä niin kauan kuin tarvetta on, mutta ehkäpä sitä tarvetta ei enää kovin kauaa ole...:) Se terapeutti on mielestäni tosi mukava ihminen, eikä mikään liian virallisen oloinen.
Että kyllä sinä siitä selviät:) Varmasti jokaista jännittäisi (ja ehkä pelottaisi) sinun tilanteessasi. Mutta ne psykiatrit varmaan ovat saaneet työnsä aloittamisesta asti huomata sen, miten ihmisistä on niin vaikeaa puhua omista asioista ja kuinka kovasti se voi jännittää. Eikä siinä tarvitse edes pyrkiä käyttäytymään niin hallitusti ja fiksusti ja miettiä kaikkia sanomisia etukäteen, koska siinä tilanteessa ei se välttämättä onnistuisikaan. Tärkeintähän on se, että tarvitset apua ja saat sitä:)
itse käyn myös erään psykologin luona juttusilla. kerta kerralta tutustut ammattiauttajaasi paremmin, ja ehkä pystyt olemaan avoimempi. kyllä se hyvin menee, ei tarvitse pelätä. tsemppiä :)
Ne kysyy suoraan hulluja juttuja.. "tapatko ittes???" "vedäx huumeit" "viilteletkö" "runkkaatko" lol