Olen nyt pian kaksi vuotta uusperheessä elänyt 25-vuotias nainen. Itselläni ei ole lapsia, mutta miehelläni (34v) yksi edellisen edellisestä suhteestaan. Tyttö on 10 vee ja objektiivisesti katsottuna mahtava penska!
Ongelmana on kuitenkin mun suhtautumisongelmat, mustasukkaisuus ja katkeruus. Tyttö on meillä joka toinen viikonloppu ja aina paria päivää aikaisemmin ennenkö hän tulee, mun mielialat ailahtelee rajusti, välillä tuntuu et ohan OK et tulee ja välillä mietin et miks sen helvetin kakaran on pitänyt syntyä tähän maailmaan. Olen usein hirveän mustis jos mieheni halaa tytärtään ja aina en oikein osaa/halua peitelläkkään ärtymyksen tunteitani. Tyttö pitää musta valtavasti (vaikka syytä ei kyllä olis).
Tulen työn kanssa hyvin juttuun kun oon sen kanssa kahestaan, ja meillä on joskus jopa oikein kivaa! Mutta sitten kun meidän kolmen pitäs tehdä jotain, olen tosi nyrpeä ja ahdistunut.
Mun mieheni on ikävässä välitilassa. Hän kärsii valtavasti kun yrittää miellyttää meitä molempia. Sanoin hälle vähän aikaa sitten, että musta tuntuu et tyttö tulee aina meidän väliin kun se tulee meille. Mieheni sit taas sano et hänen mielestään sen lapsen pitäis olla mua ja miestäkin yhdistävä tekijä. Mut miten helvetissä se voi yhdistää meitä, eihän se ole mun lapsi millinkään vertaa. Musta vaan tuntuu et se sotkee aina meidän kuviot, vaikka ei liiaksi hänen mukaansa mennäkkään. En kestä kuulla jos mieheni kertoo mun kuulleen ikävöineensä tyttöä tai sanoo rakastavansa häntä. Olen kuin toinen pikkutyttö joka vertaa itseään mieheni tyttöö. Tiedän et mun pitäis oppia erottamaan mikä on tytär ja mikä tyttöystävä. Ne eivät ole sama asia.
Nää on varmaan aika yleisiä ongelmia uusperhekuviossa ja tarvisinkin teidän apua!
Kertokaa, sanokaa, ihan mitä vaan, mitä mun pitäs tehdä. Prosessoin näitä asioita jatkuvasti ja yritän kehittää itseäni mut muutokset tapahtuu liian hitaasti (kehitystä kuitenkin siis tapahtuu)
Välillä mietin et olen vain liian itsekäs lapsellinen pikkuprinsessa tähän kuvioon ja siks pitäs erota! Musta ei vaan ole tähän! APUA KAIPAAN.
Ongelmana on kuitenkin mun suhtautumisongelmat, mustasukkaisuus ja katkeruus. Tyttö on meillä joka toinen viikonloppu ja aina paria päivää aikaisemmin ennenkö hän tulee, mun mielialat ailahtelee rajusti, välillä tuntuu et ohan OK et tulee ja välillä mietin et miks sen helvetin kakaran on pitänyt syntyä tähän maailmaan. Olen usein hirveän mustis jos mieheni halaa tytärtään ja aina en oikein osaa/halua peitelläkkään ärtymyksen tunteitani. Tyttö pitää musta valtavasti (vaikka syytä ei kyllä olis).
Tulen työn kanssa hyvin juttuun kun oon sen kanssa kahestaan, ja meillä on joskus jopa oikein kivaa! Mutta sitten kun meidän kolmen pitäs tehdä jotain, olen tosi nyrpeä ja ahdistunut.
Mun mieheni on ikävässä välitilassa. Hän kärsii valtavasti kun yrittää miellyttää meitä molempia. Sanoin hälle vähän aikaa sitten, että musta tuntuu et tyttö tulee aina meidän väliin kun se tulee meille. Mieheni sit taas sano et hänen mielestään sen lapsen pitäis olla mua ja miestäkin yhdistävä tekijä. Mut miten helvetissä se voi yhdistää meitä, eihän se ole mun lapsi millinkään vertaa. Musta vaan tuntuu et se sotkee aina meidän kuviot, vaikka ei liiaksi hänen mukaansa mennäkkään. En kestä kuulla jos mieheni kertoo mun kuulleen ikävöineensä tyttöä tai sanoo rakastavansa häntä. Olen kuin toinen pikkutyttö joka vertaa itseään mieheni tyttöö. Tiedän et mun pitäis oppia erottamaan mikä on tytär ja mikä tyttöystävä. Ne eivät ole sama asia.
Nää on varmaan aika yleisiä ongelmia uusperhekuviossa ja tarvisinkin teidän apua!
Kertokaa, sanokaa, ihan mitä vaan, mitä mun pitäs tehdä. Prosessoin näitä asioita jatkuvasti ja yritän kehittää itseäni mut muutokset tapahtuu liian hitaasti (kehitystä kuitenkin siis tapahtuu)
Välillä mietin et olen vain liian itsekäs lapsellinen pikkuprinsessa tähän kuvioon ja siks pitäs erota! Musta ei vaan ole tähän! APUA KAIPAAN.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuo on varmasti hyvin yleinenkin tunne, siitä ei vain puhuta ääneen. Oletko sä epävarma miehesi suhteen? Miehesi rakastaa tytärtään ja myös sinua, eri tavalla vain. Tytärtään kuten vanhempi rakastaa lastaan ja sinua, kuten mies naista. Tuntuuko, että joudut kilpailemaan miehen huomiosta kun tytär on paikalla? Niin varmasti onkin, mutta se on ihan luonnollista.
Älä nyt tytön takia eroa, sinä tarvitset aikaa sopeutuaksesi tilanteeseen.
antaa ajan kulua jonkin aikaa. Totutte tilanteeseen ja toisiinne, ja varmati löydätte ajan kanssa myös kukin oman paikkanne. Olet siinä mielessä onnellisessa asemassa, että tyttö on jo sen verran iso, että ei mene montaakaan vuotta, kun oma isi ei enää kiinnosta samalla tavalla kuin vielä nyt. Kaverit ym. astuu kuvioihin voimakkaammin.
Mulla ihan samanlaiset fiilikset vaikka olen ollut yhdessä mieheni kanssa jo nelisen vuotta ja yhteinen lapsi on tulossa alku syksystä. Miehen poika on tällä hetkellä esikoululainen ja häntä lellitään kuin mitäkin pikkuvauvaa (elää täysin riippuvaisessa symbioosissa isänsä kanssa kun tulee käymään meillä, lässyttää jne).
Harva pystyisi noin objektiivisesti itseään arvostelemaan. Kyllä useimmat löytäisivät tytöstä yhtä sun toista vikaa.
Sanot, että tyttö pitää sinusta valtavasti. Luulisi, että tällainen käyttäytyminen sulattaisi mustasukkaisenkin ihmisen.
Koittaisit ajatella, että koska teillä on tytön puolelta niin hyvät lähtökohdat, voit saada hänestä tosiystävän vaikka lopuksi elämääsi, mikäli suhteesi myös mieheesi kestää.
Ei se tyttö kuule siinä iänkaiken kiehnää. Muutama vuosi ja hänellä on omia menoja niin, ettei edes välttämättä teille jatkuvasti tule. Poikasytävätkin astuvat jossain vaiheessa kuvioihin, jolloin teidän kolmen yhteiset tekemiset jäävät automaattisesti vähemmälle. Voi olla, että siinä vaiheessa jopa kaipaat häntä.
Jos tunnet tilanteen mahdottomaksi, niin olisi mielestäni kuitenkin syytä miettiä, onko suhteellanne miehesi kanssa pysyvyyttä, vai tuleeko siitä lopulta vain kärsimystä teille kaikille.
Kyllähän tytönkin sisimmässään täytyy aavistaa sinun todelliset tunteesi, joten häntäkin tulee sääli, koska hän itse tuntuu yrittävän mahdollisuuksiensa mukaan. Hän on vain lapsi, joka ei saisi joutua tällaisten ristiriitojen keskelle.
Toivottavasti pystyt ajattelemaan asioita vakavasti myös tytön kannalta ja vaikka sinuakin ymmärrän, kuitenkin ottamaan itseäsi niskasta kiinni ja tekemään päätöksen mihin suuntaan elämänne jatkuu.
ihan isän ja tytön keskenään tekemääs asioita yhdessä.:) ja yrittäsit nauttia siitä että isä on tytönkin kanssa. koska lapsi kun lapsi myös tarvitsee isäänsä. JA muista jos teillä menee hyvin ole onnellinen siitä!!!
kun tätä palstaa lukee ei kovin hyvältä näytä!! millon mustamaalaamista ex-än puolelta millon lapset on kamalia kakaroita millon puoliso tekee sitä tai tätä..
JA!! itse olet uusperheellisen elämän halunnut.. itsekkin olen uusikko ja meni hetki myöskin tottua miehen lapsiin mutta nyt menee loistavasti:) vaikka kokoajan pitää totutella lisää. mieti teillä tenava on jokatoinen vkl täällä viikottain 3lasta melki joka päivä ja lisää tulossa;D oma nimittäin mieheni kanssa:D
ehkä näkökantasi muuttuu jos jossainvaiheessa omia haluatte hankitte jne. MUTTA!! älä suotta ole lapselle mustasukkainen lapsi aina tärkeä omaltaval ja sinä omal:) joten älä aseta miestäsi ns "valintatilanteeseen" koska 2jäät kumminkin;) usko pois!! jokaiselle vanhemmalle "melkein ainankin" lapsi on aina etusijalla:)
Hei kohtalotoveri!
Olen myös samanikäinen tyttö kuin sinä. Miehellä edellistä suhteesta 4v lapsi. Samanlaisia tunteita käyn läpi mitä säkin jatkuvasti, ihan kuin itse olisin ton sepustuksen kirjottanut :) Tuntuu todella pahalta nämä mustasukkaisuus-ajatukset ja ahdistaa. Eroa olen miettinyt jo monta kertaa, koska tiedän ettei tämän ikäisenä kannata jäädä roikkumaan suhteeseen mikä ei toimi. Haluaisin niin oppia tykkäämään miehen lapsesta aidosti. Ei ole todellakaan kiva kun alkaa ahdistamaan etukäteen, kun tietää että lapsi tulee taas tulevana viikonloppuna. Huoh. Tämä tilanne on sikäli vielä aika vähän aikaa kestänyt, joten toivon että aika auttaa! Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että miehen lapsi tuntuu olevan tavallista vilkkaampi tapaus..
Sun tilanteesi on sikäli hyvä juttu, että tyttö on todellakin jo 10-vuotias. Ei kulu kuin 2-3 vuotta niin tilanne on muuttunut ihan täysin. Kaverit kiinnostaa silloin paljon enemmän kuin iskän luo tulo. Itse toivoisin ainakin enemmän, että mieheni lapsi olisi 10v tyttö jonka kanssa jutella ja tehdä kaikkia "tyttöjen" juttuja :)
Mut koitetaanhan jaksaa... ehkä se tästä vielä joskus, tai sitten ei.. :)
Miesystäväni tytär on 13 v. eikä minkäänlaisia itsenäistymisen merkkejä näkyvissä. Tyttö viettää enemmän aikaa kotona kuin kavereiden kanssa ja haluaa kiehnätä isin kainalossa. Epäilen, josko sillä kavereita onkaan, koska tyttö on melkoisen hemmoteltu ja ainakin kotioloissa epäkohtelias, laiska, itsekäs ja jopa ilkeä. En tiedä, onko hän samanlainen kodin ulkopuolella. Joka tapauksessa viettää melkein kaikki illat ja viikonloput kotona ja poikaystävistäkään tuskin on pelkoa, sillä tyttö on mielestäni ruma ja todella ylipainoinen. Läskimaha pursuaa ja ruoka ja varsinkin herkut maistuu.
Kuten varmaan arvaat, itselläni on myös hankalaa hyväksyä miesystäväni lapsia. Johtuneeko siitä, että lapset eivät ole isänsä näköisiä eivätkä oloisia. Miesystäväni on hoikka ja hyväkuntoinen, maailman kiltein mies ja hänen lapsensa läskejä, yököttäviä löllyköitä ja tytär vielä sen lisäksí ilkeä ja huonokäytöksinen. He ovat myös minun näkemykseni mukaan outoja, sillä itse vietin 13 vuotiaana aikani ihan jossain muualla kuin vanhempien riesana. Soimaan itseäni siitä, että en osaa hyväksyä lapsia ja ajattelen heistä pääasiassa pahaa. Järjellä ymmärrän kyllä, että ei ole lasten vika, että heille on tarjottu huonoa ravintoa, joka on tehnyt heistä lihavia eikä ole lasten vika, että heitä ei ole kannustettu itsenäistymään, vaan he ovat jämähtäneet 6-vuotiaan tasolle kehityksessä. Kuitenkaan en pysty näkemään heissä mitään hyvää, vaikka kuinka yritän.