Kissani kuoli viime torstaina..hänellä oli todettu reilu kuukausi sitten munuaisten vajaatoiminta..neidillä oli ikää 13 vuotta.Tila olikin pahentunut lääkekuurista huolimatta..vein kissani lääkäriin siis uudelleen kun hän lopetti syömisen yks kaks kokonaan..ei syönyt mitään, ei kelvannut mitkään herkut yrityksistä huolimatta ja vetäytyi kokonaan omiin oloihinsa( ei koskaan ennen tehnyt näin vaan oli seurallinen neiti..loppuaikana ei tullut edes eteiseen vastaan kun töistä kotiuduin)Lääkäri sitten totesi että ei ole mitään tehtävissä, munuaiset olivat lakanneet verikokeiden perusteella toimimasta kokonaan. Liian äkkiä jouduimme eroamaan toisistamme...onko kenellekkään tapahtunut vastaavaa..Koti on niin tyhjä ja hiljainen =( Lapseni on kuollut..itkettää,,koskakohan suru hellittää?!
Surun murtama
Kuinka selviän??!
141071
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ikävää kuulla! Oma koirani kuoli tapaturmaisesti (sairaskohtaus) useita vuosia sitten, mutta vieläkin silloin tällöin ikävä valtaa ja kaipaan koiraani ihan kamalasti. Ajan myötä ikävä helpottaa, usko pois.
Nyt minulla on kissa, jolla on myös pientä vaivaa ja juuri ollaan menossa eläinlääkäriin tarkistamaan, että kaikki on kunnossa.
Eläimet lähtevät, kun niiden aika tulee. Ei sille oikein mitään mahda.
Ehkä voit antaa hyvän kodin jollekulle toiselle kissalle. Esimerkiksi löytöeläinkodista otettu kissa osaa varmasti arvostaa turvallista ja hyvää kotia. Oma kissani sopeutui uuteen kotiinsa välittömästi.
Jaksamista!
Lämpimät osanotot.
Kissasi on ollut jo ilmeisen kipeä, koska on vetäytynyt omiin oloihinsa ja lopettanut syömisen. Silloin on kissalle parasta päästä pois. Munuaisten vajaatoimintaan kun ei parannuskeinoa ole, vaan sairaus etenee ruokavalio- ja lääkehoidoista huolimatta.
Suurinta rakkautta on osata päästää irti, kun on sen aika. Olet tehnyt kissallesi viimeisen palveluksen, nyt sen on hyvä olla. Kyllä se suru ajan kanssa helpottaa, vaikka se ei vielä siltä tunnukaan. Suru lähtee suremalla ja itkemällä, kissaasi muistelemalla. Aika parantaa, vaikka kissan muisto ei koskaan sydämestäsi häviä.
Minulta kuoli kissa kuukausi sitten munuaisten vajaatoimintaan. Kissa oli kuollessaan vasta 10-vuotias ja sairaus todettiin yli vuosi sitten. Vointi romahti aivan yllättäen ja kissasta näki, että se on aika päästää pois. Se onkin minua suuresti lohduttanut, kun tiedän, ettei mitään muuta vaihtoehtoa enää olisi ollut. Minulla oli kauemmin aikaa sulatella asiaa etukäteen, kuin sinulla, mutta se ei tehnyt luopumista yhtään helpommaksi.
Otan osaa :(
Luopuminen on vaikeaa, mutta teit juuri sen mitä pitikin. Kissallasi on nyt hyvä olla.
Oma rakas lemmikkini jouduttiin lopettamaan äkillisesti kymmenen vuotta sitten, ja suru oli aluksi valtava. Nyt on jäljellä haikeus ja paljon mukavia muistoja. Voimia!
http://www.indigo.org/rainbowbridge_ver2.html
Olipa kaunis esitys. Kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä, kun ajattelin kahta kissaani. Ne ovat vielä melko nuoria, mutta aikanaan on luopuminenkin edessä.
Lemmikkinsä menettäneille paljon jaksamista.
Minulla on mennyt kolme kissaa saman vaivan myötä! Ihan ensimmäinen kuoli 14-vuotiaana monta vuotta sitten kouristukseen kotona! Se oli kamalaa. Olin juuri käyttänyt sitä lääkärissä ja saanut lääkkeitä, mutta ne ei pysynyt sen sisällä. En tiennyt tuolloin miten kohtalokkaita kissan sairaudet voi olla. Ihmisellähän flunssa voi jatkua viikkoja jne. mutta kissat on syytä viedä aika pikaisesti tutkimuksiin, jos ne ei syö, oksentelee tms. Ja näin siis teinkin, mutta sen tila oli jo mennyt niin huonoksi.
Toinen oli myös 13-vuotias ja kuoli 5 vuotta sitten samaan vaivaan, munaisvikaan. Sen tila välillä parani, mutta summa summarum se laihtui ja silmät muuttuivat sairaiksi ja joi koko ajan. Pyysin eläinlääkärin kotkäynnille lopettamaan sen, ettei käy niinkuin edeltäjällensä.
Seuraava kissa tuli eläinsuojeluyhdistyksen kautta ja sillä oli alusta asti ripuli. Eli jo varhain se oksensi ja ripuloi jatkuvasti. Sai ainoastaan erikoisruokaa, mutta sekään ei aina pysynyt sisällä. Se eli vain 3-vuotiaaksi ja kuoli myös munaisvaivaan! Lienee aika harvinaista noin nuorelle kissalle, mutta tämän alkuasetelma oli jo niin huono...Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena, olen antanut vain hyviä naksuja kissoille, en kaupan whiskasseja sun muita. Mutta eihän ihmisetkään loputtomiin elä, 13-vuotias on jo kissan iässä vanhus.
Ja lapsuudessakin meni yksi miisu ):
Se oli tippunut ikkunasta 5. kerroksesta ja oli pakko lopettaa. Olin itse tuolloin mökillä, ja kun palasin kotiin, vanhempani kertoivat tämän. Voi sitä itkun määrää!
Miten näistä suruista selvisin? Aluksi huonosti, mutta kummasti uuden kissan ottaminen auttaa. Eihän se sen vanhan muistoa pois vie, eikä se ole Se sama, mutta kyllä siihen uuteen ihastuu ihan samalla tavalla. Muistan silti kaikki vanhat kissani ja niiden luonteet; en ole unohtanut niitä. En osaa sanoa sulle muuta, kuin että itke ja sure rauhassa, kaikella on aikansa ja pikkuhiljaa suru alkaa hellittää.
Voimia Sinulle!
Itse menetin rakkaan poikani tammikuussa.Ilman mitään oireita,äkisti ja nopeasti.Sydänvika "ilmeni" sunnuntai iltana 23 aikaan ja tiistai aamuna poika kipusi sateenkaarisillalle..suru ei helpotu kun ajan kanssa,anna itsellesi aikaa surra.Muistoja kukaan ei voi sinulta pois viedä,niiden ja valokuvien avulla helpotan ikävääni,itkien ja kaivaten..
"niin hiljeni ääni tassujen,sammui liekki suuren sydämen,poissa on ystävä kultainen,lähdit luo pilvien valkoisten"
voimia...
Otan osaa. Toivottavasti olosi helpottaa pikkuhiljaa. Olet varmasti tehnyt kaiken kissasi hyväksi niin hyvin kuin mahdollista, ja se ehkä sinua surussasi lohduttaa, vaikka ikävä onkin normaalia.
Minulta kuoli kissa jo yli 2 vuotta sitten, mutta suru ei meinaa helpottaa vieläkään. Asun yksin ja tyhjä asunto tuntuu pahalta. Muistan elävästi miten kisuni tuli vastaan minua kun menin kotiin, ja miten hänestä oli seuraa minulle ja miten hyvältä tuntui kun oli joku josta pitää huolta. Astmariskin takia en voi ottaa uutta kissaa, ja se varmaankin lisää ja pitkittää ikävääni. Pystyn olemaan kissojen kanssa lyhyitä jaksoja, mutta pieneen kaupunkiasuntooni en uskalla uutta kisua ottaa sillä on olemassa riski että astman oireet palaavat, vaikkakin lievinä, mutta niissä oireissa on se vaara että pahenevat ajan mukaan.
Suruani lisää, ehkä turhakin ? syyllisyyden tunne, sillä oma kissani kärsi liian pitkään ennen pois pääsyään. Hänellä oli sairaus josta minulla ei ollut ennestään kokemusta, ja lääkärikään ei osannut sitä aluksi oikein diagnosoida. Jos olisin tajunnut kuinka vakavasta asiasta oli kyse, olisin päästänyt hänet pois jo aiemmin. Tuntuu pahalle ajatella sitä kärsimystä mitä kissani joutui kokemaan useamman viikon ajan. Lääkitys oli väärä, ja minulla oli "vaaleanpunaiset lasit päässäni", en osannut nähdä tilanteen vakavuutta vaikka kissaa toki hoidin ja lääkärillä käytin. Minun kissani vetäytyi myös omiin oloihinsa ja söi tuskin lainkaan, mutta luotin lääkäriin ja lääkekuuriin sokeasti, kuvittelin että se ottaa vain oman aikansa kun toipuminen käynnistyy ja kaikki palaa normaaliksi.
Jälkiviisaus on todella kuluttavaa sillä menneille ei mitään enää jälestä päin voi, ja silti ikäväni keskellä siihen sorrun.
Toivon sinulle hyvää jatkoa!
Minulla on samantapainen kokemus ja jatkuvasti mietin jälkiviisaasti vaihtoehtoja, joita en silloin kokeillut. Siksi en yleensä pysty lukemaan tätä palstaakaan. Tulee niin kurjia muistoja kissan lähdöstä. Tietysti voi ajatella, että on oppinut tärkeitä asioita ja ehkä se vähitellen helpottaakin. Mutta ne viimeiset ajat olivat vain niin hirveän raskaita. Vain se, joka on käynyt läpi tämän kaiken, tietää mitä tarkoitan. Kiitos siis edelliselle, että jaoit kokemuksesi. Ollaan joka tapauksessa onnellisia, että meillä on ollut ihana lemmikki!
Muillekin toivotan hyvää kesän alkua :)
Kiitos sinullekin kun kirjoitit! Olen ollut jotenkin hukassa oman jälkiviisauteni kanssa. Välillä tuntuu että "kaikki" muut ovat osanneet toimia omien lemmikkiensä kanssa niin viisaasti ja tietävästi, itsekin olisin halunnut olla viisaampi ja osaavampi. Eteenpäin pitäisi osata elää, mutta ihmeen kauan tämä suru ottaa aikaa. Kuten kirjoitin, uutta kissaa en voi terveydellisistä syistä ottaa, joten teen tässä kai samalla surutyötä myös siitä asiasta. Uusi lemmikki saattaisi saattaisi viedä ajatukset helpommin eteenpäin.
Minullakin oli ensimmäinen kerta tällaisessa tilanteessa. Olin toivonut, että kissani olisi elänyt vielä muutaman vuoden. Sairaus eteni nopeasti ja vasta silloin aloin ottaa selvää kaikista näistä kissan elämän varjopuolista etenkin siellä loppupäässä. Mutta avutonhan siinä silti oli. Ihmiseltä voi kysellä, mutta kissaa voi vain tarkkailla. Tosin kissa tuntui muuttuvan loppua kohden 'ihmismäisemmäksi'. Ehkä se oli omaa kuvitelmaani, mutta jotenkin kaikki kommunikointi mielestäni terästyi puolin ja toisin. En ollut aiemmin kai ymmärtänytkään miten tärkeä kissa minulle oli ja miten paljon se tajusi juttuja kun sille puhui.
Sinulle toivotan edelleen voimia ja sitä että vähitellen hyvät muistot tulevat päälimmäisiksi!
Moi!
Hätkähdyin kun luin viestisi, mulla samanlainen tilanne, melkein. Huomenna kissavanhukseni lähtee viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Sillä todettiin helmikuussa sekä munuaisten vajaatoiminta ja kilpirauhasen liikatoiminta. Olisin voinut aloitaa lääkityksen joka olisi "vain" lieventänyt oireita muttei pidentäisi elinikää joka kuulema on noin vuosi. Nyt sitten kulunut 3kk ja kissa alkaa jo olla aika väsyneen oloinen. Ikääkin tulisi ensi maanantaina 14 vuotta. Kissa on ollut viimeviikkoina väsyneempi kun yleensä. Syö kuitenkin tavallisesti mutta huomaa selvästi ettei ole oma itsensä. Huomenna kello 11 kuitenkin koittaa helpotus omalle rakkaalle kullalleni =( Surettaa jo etukäteen mutta asia on nähtävä nyt positiivisena. Ei sairasta eläintä voi pitää. Eläimet kun ei näytä tuskaansa ulospäin.... Tiedän että suru on iso ja tulen kaipaamaan kovasti rakastani. Onhan 14 vuotta pitkä aika. Onneksi jää paljon kauniita muistoja ja kuvia =)
Elikkäs otan osaa suruusi ja suren itsekin kissaani pitkään...
Sellaista se on eläinten kanssa, niihin kiintyy ja niitä rakastaa niin kovin, ei sitä tunnetta ymmärrä ennen kun sen saa ja sen menettää...
Olin kans aina ajatellu, et jos ja kun Sinistä aika jättää,en tiedä miten jatkan siitä eteenpäin. Yhteistä taivalta olisi tullu tänä keväänä 10 vuotta.Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Pitkään kärsittiin pissailusta kaikkialle, oli psyykelääkkeet ja ties mitkä...Väistämätön oli edessä ja aavistin sen koko ajan. Ei ole varmaan raskaampaa asiaa ollu kun viedä oma eläin viimiselle piikille.Munuaiset petti silläkin.En voinu enää tehdä mitään muuta sen hyväksi,kun tarjota levon.Suru laantuu ajan kanssa...Tsemppiä kevääseen.
Olette aivan ihania ihmisiä kaikki täällä...vaikka toisistamme emme muuta tiedä kuin sen että kaikilla meillä on sama suru läpikäytynä NIIN tuntuu lohduttavalta saada vaihtaa ajatuksia samassa tilanteessa olevien kanssa. Tänään on kulunut 1 viikko ja 5 päivää rakkaani pois menosta. Ei meinaa edellenkään uskoa todeksi sitä että kissa-neitini ei tule koskaan enää kotia..tyhjää on täällä! Toivon että ajan kanssa todella oloni alkaa tuntumaan paremmalta..tällä hetkellä suruni/kaipaukseni on edelleen hirveän suuri! Manta on joka heti minun mielessä.. Kaikille mukavaa kesän odotusta..HeiHei
Hei!
Sinulla oli sitten vuotta vanhempi tyttökisu, kun meillä taas Iipopoiku joka oli 9 vuotias. Iipo kuoli 30.04 ja siitä on nyt 10 päivää, Iipo oli semmonen 6,5 kiloinen iso poika,terve ja hyvä syömään,kunnes sitten kaksi viikkoa sitten alkoi käyttäytyä oudosti ja etsi piilopaikkoja,että sai olla rauhassa. 25.04 mentiin sit eläinklinikalle ja todettiin ientulehdusta ja poistettiin neljä huonoa hammasta ja sai pistoksena 14 vrk vaikuttavan antibiotin, sen jälkeen jo vähän piristyi, mut sitten lauantaina taas päivystävälle eläinlääkärille, kun oli noussut korkea kuume, mikään ei tuntunut auttavan kissa ei syönyt ei juonut ja yritin antaa ruiskulla vettä, tilanne meni aina vaan huonommaksi ja sitten 30.04 aamulla taas klinikalle, mut mitään ei enää ollut tehtävissä Iipo meni koomaan ja kuoli siellä ja eläinlääkäri epäili jotain kasvainta aivoissa? kun näin hyväkuntoinen kisuli meni viikossa. Nyt on vain suru ja hirveä ikävä poikua. Vaikka meillä kyllä on viel kaksi 13 vuotiasta tyttökissaa, jotka on nyt mammaa sit lohduttaneet, MUTTA! yksi on joukosta poissa ja nämä tytötkin kaipaa.Mut lohtua tuo huomata, että kohtalotovereita on näillä sivuilla. Hyvää kesänodotusta kaikesta huolimatta kaikille teille.