Clara WAB

( 30.4.07 )

Syksyllä.
Jokainen pudonnut lehti on suudelma,
makaan lehtivuoteella ja
hymyilen, taivaalla pilvenhattara purjehtii
yli auringon,
aurinko nikkaa silmää, ajattelen.

Vaikka en saisi sinulta suudelmaa juuri tällä hetkellä
maailmassa tuhannet, tuhannet
herkkinä toisiaan suutelevat,
ja hymyillen makaan lehtivuoteella
kun aurinko nikkaa silmää ja onnelliset ihmiset
suutelevat.

Keväällä.
Jokainen puhkeava silmu on kosketus,
käden kosketus, katseen kosketus.
Kiertelen hentoa koivua, sen tuulessa taipuvaa runkoa
ihmetellen katson, silmujen vihreyttä.
Tuolla käsi nousee
ystävän poskipäälle, tuolla sormet hiljaa
hyväilevät toisen tukkaa, ja katse
yli kasvojen purjehtii, aurinko nikkaa silmää
sormien taipuessa sormien lomaan.

Kevään ja syksyn välissä kävelen,
kävelemme,
jokainen meistä,
ajatuksineen, muistoineen.
Vaikka joskus tekisi mieli ajatella
pudonneiden lehtien keskellä

että rakkaus on vain itsepetosta ja manipuloinnin väline,
korkeintaan kirosanaksi kelpaava,
ja tekisi mieleni vielä sanoa
näitä tuoreita silmuja katsellessa
jokainen kosketus kuihtuu, rakkaus katoaa ja jäljelle jää
vain tyhjyys.
Pois sellaiset ajatukset,

kevään ja syksyn välissä kun kuljemme.

Kuka missäkin kohdassa elämänsä matkaa,
olleita ja olevia, muistettavia ja tulevia.
Pudonneiden ja puihin puhkeavien silmujen keskellä
kohtaamme ihmisten maailman,
todet mahdollisuudet avautuvat,
ja kaikissa ihmiskasvoissa elämän laulu.

- 01 05 07 -


Kesä ei ole kuollut
vaikka tunteemme viilenivät,
linnut laulavat vielä, tuikkivat tähdet.

Ja rakkaus ei ole kuollut
vaikka sormemme
irtosivat toisistaan, läpättävät sydämet
siirtyivät etäisyyksien päähän.
Kun annamme toisillemme luvan jatkaa, luvan
taas rakastua, jos keneen rakastutkin,
linnun laulua kuunnella saat -
hänen kanssaan, alla tuikkivan tähtisateen,
hyvää matkaa.

Se on rakkautta.

Sen lähtökohta ei ole tunteissa.
Sen lähtökohta on siinä
itsessään.

Niille jotka rakastavat
kesä ei ole koskaan kuollut.

- -

Niille jotka suostuvat antautumaan
jollekin jota ei voi hallita
mutta joka kykenee hallitsemaan
ihmisen, ja asettamaan hänen kiihkeimmätkin tunteensa
elämänmukaisiin uomiin - vahingoittamatta -
vaikka joskus sattuu ja
kipeästi.

Koska olemme ihmisiä, ajan kohisevassa virrassa, koskettavia lapsia.
Suostummeko? Suostummeko siihen?

Ja niille, jotka suostuvat antautumaan rakkaudelle -
kesä ei ole kuollut, aina on vihreää, terälehdistä taittuu
hehkuvaa valoa, synkimmilläkin pilvillä
on reunoissaan kultaa.

Ja sinä et ole kuollut,
vaikka välillämme on etäisyys,
etäisyys on hyvää matkaa.

??

Emmekä enää kuulu toisillemme
sen enempää
kuin kaikki ihmiset kuuluvat toisilleen
rakkaudessa,
siis toivotan sinulle - - .

Kun läpi sydänten
laulavat linnut, ja tähdet tuikkivat
pilvien reunoissa sädehtivää kultaa,
kesä ei ole kuollut.

Minä suostun,
vaikka tekee kipeää, suostun.
Katkeruuden vanne sydämen ympäriltä räsähtää rikki,
laulu tulvahtaa sydämeen, on kesä:
Katselet eteesi avautuvaa puistotietä, se kutsuu
juuri sinua.

Ihmeellinen rakkaus!

Niinkö? Rakkauden virtaan antautuneena
en enää antaudu tunteideni
vietäväksi.

Viimeinkin saan rakastaa, kiitos
elämälle.

- -

Kaikki - mitä rakkaudeksi sanotaan -
vain rakkauden virtaan
antautuen
saa merkityksensä,
siiville nostaa, myrskytuulessa kantaa,
muuten orjuuttaa ja kääntyy
irvikuvakseen:

Askel askeleelta soran rahina kenkien alla,
lintujen viserrys.
Kuristuspannasta vapautuneen sielun
pulppuava kiitoslaulu.

Vaikka luopuminen teki kipeää, kannatti sittenkin, antautua rakkaudelle.

Viheliäistä. Sanoja.
Sanoja joissa rakkaudesta ja luovuttamisesta puhutaan,
vain pelivälineinä
käytetään silloin kun ei olla
antauduttu rakkaudelle.

Kuinka monin tavoin voidaan sanoa ja kuulla:
samat sanat.

Kesä ei ole kuollut
vaikka tunteemme viilenivät,
linnut laulavat vielä, tuikkivat tähdet.

- -

Ja minä kävelen tätä puistotietä.
Luoja, auta
antautumaan rakkaudelle.
Ajatukset ovat ajatuksiani,
eikä minun tarvitse
puhua niitä todistaakseni
jollekin jotain.

??

Luoja, auta minua niin löytämään Rakkautesi
että sydämeni voisi todistaa
etten tahdo pitää mitään itselläni, en
omistaa itsekkäästi sellaista mikä kuuluu vain
Sinulle.

Luojani... auta minua...
ottamaan kaikki vastaan lahjoinasi,
kunnioittaen
elämän ihmettä
jokaisessa lähimmäisessäni.

Voidakseni
löytää tämän
antamasi
ihmeellisen kesän.

Niin! Ihmeellisen kesän.

Herkkyys siveltimessäs?
Ei painavalla kädellä,
ei isolla pensselillä.

Kaikkeus rannaton,
siinä kämmenellä,
rajaton rakkaus.

Väkevää,syvää,
syviä värejä.

Tunne meri suunnaton,
aaltoilee,siivin uljain
elämä tuo leikki kaartelee.

Syliin,ei muuta
on ikävä ihmisen.

Huokaan,koskettavaa,
hiljaa jään miettimään.

Lämmin kiitos,tein retken
suunnattomaan näytelmään . Liisa

Sinä vapiset henkäyksieni alla
sinä sulaton lintu.

Tiedätkö mitä.

Nyt on niin lohdullista suudella sinua,
tanssittaa sormenpäitä
ihosi suloisessa viidakossa.

Avoinna elämälle
kivutta kokea tämä kaikki,
mitä sydän on huutanut kauan.

Kuin sokeudessa
etsien valon pilkahdusta.

Tämä on niin helppoa nyt
kun voimme olla rehellisiä toisillemme.
Kertoa siitä
mitä rakkaus on,
silloin kun on.

Riisuisitko jo siipesi pois
ja käpertyisit syliini alastomana kaikesta.
Kaikesta siitä
joka on sinua kalvanut, ehkä ?

Minä olen tässä rakas,
ja poreilen elämää.

Niin.

Olemmehan me rakkaita toisillemme.

Mutta rakkaustarina meistä
on vielä kirjoittamatta.
Ehkä sitä ei koskaan edes kirjoiteta
ehkä me koemme sen

- joskus.

Loistava runo !