Olen nuoruusiän ohittanut, mutta silti jaksaa ihmetyttää monen vanhemman suhtautuminen omaan lapseen: viimeistään silloin kun nuori tulee murrosikään, kiinnostus tämän juttuja kohtaan lopahtaa. Ei kysytä kuinka meni koulussa, kaverit eivät kiinnosta- vahditaan ettei nuori "löysäile" liikaa ja valitetaan lähipiirille miten kamala tapaus murrosikäinen on. Oma lapsi!! Kyse ei ole siitä etteikö saisi valittaa, mutta kun osaa vanhemmista ei näytä kiinnostavan tippaakaan mikään nuoreen kohdistuva paitsi negatiiviset asiat. Todella surullista.
Itse kasvoin kodissa, jossa ikäero muihin sisaruksiin oli huima. En juuri ollut huomion kohteena eikä se minua haitannutkaan- kunnes avioeron myötä jäin asumaan äitini kanssa eikä tätä kiinnostanut enää mikään minuun liittyvä. Jokainen keskustelu alkoi sillä että tulin innoissani kertomaan jotain ja äiti lopetti sen joko puhumalla päälle tai äkäisesti huomauttamalla jostain aivan muusta. Esimerkiksi näin:
Minä: Äiti arvaa mitä, saan huomenna lainaan--
Äiti: Joojust, huolehdihan edes ne pyykkis koriin
Kuulostaa typerältä, eikö? Kun tuollaista kuuntelee 15 vuotta putkeen, "typerä" muuttuu "raivostuttavaksi" ja sitä kautta huoleksi vastaavien perheiden lapsia kohtaan. Kaveripiirissäni oli monta kaltaistani lasta, joiden oletettiin pärjäävän ilman keskustelua tai mitään kannustusta- vanhempainilloista naristiin että onko sinne pakko mennä ja kehujen sijasta tuli jatkuvasti kritiikkiä. Tuntui todella pahalta.
Nykyinen poikaystäväni on kokenut samaa ja olemme asiasta paljon puhuneetkin; kuinka välttää tuollainen käytös kun itse on joskus sitten vanhempi? Siitä olemme varmoja, että tahdomme pysyä kiinnostuneina lastemme elämästä senkin jälkeen kun nämä lakkaavat olemasta enkeleitä.
Onkohan monessa perheessä tuollainen välinpitämättömyys vieläkin yleistä? Jos on, niin miksi? Mitä luulette? Kokemuksia?
Itse kasvoin kodissa, jossa ikäero muihin sisaruksiin oli huima. En juuri ollut huomion kohteena eikä se minua haitannutkaan- kunnes avioeron myötä jäin asumaan äitini kanssa eikä tätä kiinnostanut enää mikään minuun liittyvä. Jokainen keskustelu alkoi sillä että tulin innoissani kertomaan jotain ja äiti lopetti sen joko puhumalla päälle tai äkäisesti huomauttamalla jostain aivan muusta. Esimerkiksi näin:
Minä: Äiti arvaa mitä, saan huomenna lainaan--
Äiti: Joojust, huolehdihan edes ne pyykkis koriin
Kuulostaa typerältä, eikö? Kun tuollaista kuuntelee 15 vuotta putkeen, "typerä" muuttuu "raivostuttavaksi" ja sitä kautta huoleksi vastaavien perheiden lapsia kohtaan. Kaveripiirissäni oli monta kaltaistani lasta, joiden oletettiin pärjäävän ilman keskustelua tai mitään kannustusta- vanhempainilloista naristiin että onko sinne pakko mennä ja kehujen sijasta tuli jatkuvasti kritiikkiä. Tuntui todella pahalta.
Nykyinen poikaystäväni on kokenut samaa ja olemme asiasta paljon puhuneetkin; kuinka välttää tuollainen käytös kun itse on joskus sitten vanhempi? Siitä olemme varmoja, että tahdomme pysyä kiinnostuneina lastemme elämästä senkin jälkeen kun nämä lakkaavat olemasta enkeleitä.
Onkohan monessa perheessä tuollainen välinpitämättömyys vieläkin yleistä? Jos on, niin miksi? Mitä luulette? Kokemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuo teksti voisi olla täysin minun kirjoittamaani. Olen niin täysin samaa mieltä kanssani ja olen kokenut valitettavasti saman kohtalon kotonani. Asun äidilläni ja äitini ei ole kiinnostunut mistään minuun liittyvästä. Jos kerron hänelle, että sain hyvän numeron kokeesta, niin hän kumoaa sen negatiivisella lauseella aina. Ja ensisijaista on ainoastaan onko kotityöt tehty. Ja äitini mielestä olenkin kauhukakara, enkä osaa mitään tehdä. En ehkä nyt kirjottaisi tässä tätä jos en tietäisi jostain paremmasta...
Nimittäin isäni luona asiat ovat niin päinvastoin kuin olla ja osaavat. Isäni on aina kiinnostunut tekemisistäni ja haluaa olla aina läsnä kanssani ja sen takia ihailenkin sellaisia ihmisiä kuten isäni, jotka pystyvät olemaan oikeasti läsnä siinä lapsensa kanssa, eivätkä tee sitä vain koska on pakko. Jokaisen kuitenkin tulisi kokea tuo tunne mikä siitä tulee, kun vanhemmat/vanhempi on aidosti kiinnostunut, harmi vain, että kaikilla ei ole näin.
Omassa kaveripiirissäni en ole huomannut asiaa, koska suurimmalla osalla ystävistäni on tukeva,kannustava ja mukava perhe ja hyvä niin.
Ja itse olen myös miettinyt, että sitten kun joskus saan lapsia, niin haluaisin pystyä olemaan mahdollisimman läsnä heidän kanssaan. Mutta tärkeintä varmasti on hoitaa oma henkinen puoli kuntoon ja sitten pystyy kuunnellakin sitä lasta ihan eri tavalla, kun ei päässä jyskytä miljoona muuta asiaa.
ihan oikeesti itellä on ihan sama homma.
"Ja itse olen myös miettinyt, että sitten kun joskus saan lapsia, niin haluaisin pystyä olemaan mahdollisimman läsnä heidän kanssaan. Mutta tärkeintä varmasti on hoitaa oma henkinen puoli kuntoon ja sitten pystyy kuunnellakin sitä lasta ihan eri tavalla, kun ei päässä jyskytä miljoona muuta asiaa."
Tostakin olen samaa mieltä, mutta muista että et voi hoitaa sitä kuntoon ilman apua, vaan siitä pitää mennä puhumaan jollekin. Itelläni ei ollu oikeen ketään muuta kuin terapeutti ja ite epäilin sitä ihan turhaan. Muista kuitenkin etteivät ne miljoona asiaa lähde sieltä päästä muuten kuin puhumalla.
Jotkut vanhemmat on semmosia. Niinkun omani olivat.
Toisaalta kiitän onneani siitä että olivat koska opein tulemaan toimeen omillani. Ei pahemmin voinut kysyä neuvoa mihinkään eikä mitään muutakaan.
Ja kyllä olen tyytyväinen siitä että eivät olleet semmosia kun toinen ääripää on että nuuskivat joka asian ja kyselevät joka asiasta ja koskaan ei olis saanut olla rauhassa (kaverin perhe oli tällänen)
Ehkä et välittänyt äidin ajatuksista, ehkä ne pyykit olisi pitänyt laittaa ajallaan sinne koriin ja ehkä pestä ne.
Koko tekstistäni poimit juuri tuon pyykinpesu-kohdan kuin muilla kokemuksillani ei olisi merkitystä. Vähän niinkuin äitini olisi tehnyt. En kai nyt tuollaista litaniaa olisi kirjoittanut, jos tarve olisi ollut valittaa kotitöiden tekemisestä! Kyse oli siitä, että tein mitä hyvänsä niin sitä ei huomattu muuten kuin pahassa; pääsin edustamaan kouluani vaikka minne ja esiinnyin juhlissa, koskaan ei mitään positiivista vaan aina pelkkää kritiikkiä.