Onko täällä onnellisia ihmisiä joilla on oikeasti kestävä parisuhde?
Alkaa tuntua että se on enemmän ja enemmän katoava luonnonvara.
Vika numero yksi: Minä.
Vika numero kaksi: Kumppani
Vika numero kolme: Puhumattomuus
Vika numero neljä: Rikotut lupaukset
Vika numero viisi: Haavoitetut sielut
Eli tarkoitan sitä, että suurin syy löytyy varmastikin minusta, en ole osannut toimia oikein, olen ollut liian pelokas, hätäillyt, en ole osannut olla tarpeeksi kärsivällinen.
Kumppani ei ole jaksanut ymmärtää tapojani vaikka olen ne selittänyt. Ei ole jaksanut tai välittänyt keskustella kanssani ja ottaa selvää miksi toimin niin kuin toimin.
Puhumattomuus on suurin syyllinen niin moneen eroon ja väärinkäsitykseen. VAIKKA olisi oikein sovittu että AINA pitää puhua, niin ei. Se ei toteudu silti. Kun ei puhuta, jää väärinkäsityksiä, turhia haavoja, pahaa mieltä, selvittämättömiä asioita joista puhumattomuus on tehnyt suurempia kuin ne ovatkaan.
Lupauksiaan ei kukaan pysty aina pitämään, emme sentään ole mitään yli-ihmisiä. Mutta jotkut lupaukset on syytä pitää, AINA. Ne pelisäännöt ja toimintatavat jotka on yhdessä sovittu suhteen hoitamiseksi.
Haavoitetut sielut. Jos olisimme täysin ehjiä ja itsevarmoja, ilman rumia sielun haavoja ja arpia, olisi kaikki niin paljon helpompaa. Juuri satutetut ihmiset olettavat toisen haluavan satuttaa eivätkä uskalla/osaa/tahdo katsoa toista syvemmälle, pohtia hänen motiiveitaan. Muistaa että toinen on kuitenkin se rakas ja läheisin ihminen, myös silloin kun hän on peloissaan ja reagoi väärin.
"Rakasta minua eniten silloin kun ansaitsen sitä vähiten"
Minä luulen että menetin Elämäni Rakkauden juuri näistä syistä. Suurin syy on minussa. En osannut reagoida muuttuneeseen tilanteeseen rauhallisesti ja pelottomasti, vaan hätäilin, aloin kaluta jalkaani irti pelossa että rakkaani sen tekisi kuitenkin.
Emme puhuneet, kuunnelleet toisiamme, selvittäneet syitä omaan ja toisen käytökseen. Olen varma että kaikki olisi saatu selvitettyä, pahaa oloa purettua. Opittu taas uutta toisistamme ja ihmisenä olemisesta. Selvitetty kriisi ja jatkettu tietoisina suhteen sudenkuopista. Olisimme varmaan huomanneet että kumpikin rakastaa valtavasti, eikä ole tarkoittanut käytöksellään pahaa. Kun kunnolla puhutaan niin asiat kyllä järjestyvät.
Parissa viikossa rakkaani taisi löytää jo uuden. Se loukkaa ja satuttaa.
Mutta koska hän on ihana ihminen toivon pysyväni edes tuttavana hänen kanssaan.
Onko kestävää parisuhdetta olemassakaan, vai päättyykö kaikki aina sydänsuruihin ja toteamukseen että ei olisi sittenkään pitänyt uskoa että tämä kestää ainiaan.
Olemmeko kykenemättömiä todella kohtaamaan toisemme ja puhumaan?
Alkaa tuntua että se on enemmän ja enemmän katoava luonnonvara.
Vika numero yksi: Minä.
Vika numero kaksi: Kumppani
Vika numero kolme: Puhumattomuus
Vika numero neljä: Rikotut lupaukset
Vika numero viisi: Haavoitetut sielut
Eli tarkoitan sitä, että suurin syy löytyy varmastikin minusta, en ole osannut toimia oikein, olen ollut liian pelokas, hätäillyt, en ole osannut olla tarpeeksi kärsivällinen.
Kumppani ei ole jaksanut ymmärtää tapojani vaikka olen ne selittänyt. Ei ole jaksanut tai välittänyt keskustella kanssani ja ottaa selvää miksi toimin niin kuin toimin.
Puhumattomuus on suurin syyllinen niin moneen eroon ja väärinkäsitykseen. VAIKKA olisi oikein sovittu että AINA pitää puhua, niin ei. Se ei toteudu silti. Kun ei puhuta, jää väärinkäsityksiä, turhia haavoja, pahaa mieltä, selvittämättömiä asioita joista puhumattomuus on tehnyt suurempia kuin ne ovatkaan.
Lupauksiaan ei kukaan pysty aina pitämään, emme sentään ole mitään yli-ihmisiä. Mutta jotkut lupaukset on syytä pitää, AINA. Ne pelisäännöt ja toimintatavat jotka on yhdessä sovittu suhteen hoitamiseksi.
Haavoitetut sielut. Jos olisimme täysin ehjiä ja itsevarmoja, ilman rumia sielun haavoja ja arpia, olisi kaikki niin paljon helpompaa. Juuri satutetut ihmiset olettavat toisen haluavan satuttaa eivätkä uskalla/osaa/tahdo katsoa toista syvemmälle, pohtia hänen motiiveitaan. Muistaa että toinen on kuitenkin se rakas ja läheisin ihminen, myös silloin kun hän on peloissaan ja reagoi väärin.
"Rakasta minua eniten silloin kun ansaitsen sitä vähiten"
Minä luulen että menetin Elämäni Rakkauden juuri näistä syistä. Suurin syy on minussa. En osannut reagoida muuttuneeseen tilanteeseen rauhallisesti ja pelottomasti, vaan hätäilin, aloin kaluta jalkaani irti pelossa että rakkaani sen tekisi kuitenkin.
Emme puhuneet, kuunnelleet toisiamme, selvittäneet syitä omaan ja toisen käytökseen. Olen varma että kaikki olisi saatu selvitettyä, pahaa oloa purettua. Opittu taas uutta toisistamme ja ihmisenä olemisesta. Selvitetty kriisi ja jatkettu tietoisina suhteen sudenkuopista. Olisimme varmaan huomanneet että kumpikin rakastaa valtavasti, eikä ole tarkoittanut käytöksellään pahaa. Kun kunnolla puhutaan niin asiat kyllä järjestyvät.
Parissa viikossa rakkaani taisi löytää jo uuden. Se loukkaa ja satuttaa.
Mutta koska hän on ihana ihminen toivon pysyväni edes tuttavana hänen kanssaan.
Onko kestävää parisuhdetta olemassakaan, vai päättyykö kaikki aina sydänsuruihin ja toteamukseen että ei olisi sittenkään pitänyt uskoa että tämä kestää ainiaan.
Olemmeko kykenemättömiä todella kohtaamaan toisemme ja puhumaan?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Pitkiä parisuhteita ja nissä on koulut käyty, on opeteltu ja opittu.
Se on vähän niin että kun suhde loppuu sitä ajattelee että olisi voinut tehdä kaiken toisin ja kaikki olisi nyt toisin.
Mutta ei se mene niin. Vaikka palaisitte nyt yhteen, ja saisit mahdollisuuden ja vannoisit että nyt teet asiat niin kuin ajattelit syynä eroon olevan, juuri päin vastoin. Rakastaisit ihan toisin, olisit ihan toisenlainen jne. Mutta ei se mene niin, se mikä ei ole rikki sitä ei voi korjata.
Te ette sopineet toisillenne, te käyttäydyitte rakastuneesti mutta teillä ei riittänyt rakkaus rakastumisen jälkeen.
Jos hän on jo löytänyt toisenkin, se kertonee kuinka paljon hän oli kiinni suhteessanne.
Sä et menettänyt elämäsi rakkautta, vaan sä sait mahdollisuuden löytää sellaisen.
Sä et menettänyt yhtään mitään, sä sait vain yhden kokemusen lisää. Sulla on se oikea löytämättä ja usko siihen auttaa sen löytämiseen.
Hyvää kesää!
Kirjoitat viisaasti. Me ihmiset olemme keskenämme sekoitus erilaisuutta ja samanlaisuutta, ja kumppanuutta yrittävien on usein vaikea selvittää edes itselleen, saati toiselle, miksi jonkun kanssa tuntuisi luistavan mutkattomasti ja toisen kanssa ei. Vaikka se toinen olisi kuinka hieno ihminen ja vaikka molemmilla olisi aitoa yrittämisen halua. Näin vain on.
Syyttäminen ei kannata, itsesyytökset kaikkein vähiten. Harhaanjohtaminen, valehtelu ja pettäminen olisivat eri juttu, mutta yrittäminen ja erehtyminen lienevät sallittuja kaikille tasapuolisesti. Yrittäminen omana itsenämme. Jos se ei kelpaa, on tarpeetonta kenenkään ruoskia itseään siitä, että on perusluonteeltaan sellainen kuin on.
Murheen kantaminen siitä, että jos olisin toisenlainen ihminen, jos reagoisin aina - tai usemmiten - toisella tavalla, jos ja jos, ei vie minnekään. Millaista olisi yhteiselämä, jossa yksi osapuoli (tai kumpikin) pinnistelee näytelläkseen epäluontevaa roolia, vaikenee, vaikka pitäisi voida puhua, pelkää oman luonteen, omien ajatusten paljastumista? Se ei yksinkertaisesti kanna.
Jonkin verran ja joissakin asioissa voi jokainen tinkiä itsenäisestä reviiristään, ja ihmisillä on näistä reviirirajoista kovinkin vaihtelevia käsityksiä. Osa ei anna periksi juuri missään, ei koskaan, ei pinnallisissakaan jutuissa (nekin mielletään osaksi pysyvää persoonallisuutta), toiset ovat valmiit tulemaan vastaan ja joustamaan paljonkin. Kaikki parisuhteilijat joutuvat selvittämään nämä asiat, ja ne, jotka niistä selviävät, purjehtivat yhdessä todennäköisesti pitkään.
Tämä palsta huokuu enemmän erontuskaa kuin löytämisen onnea, voimme tuntea vain myötäelämistä kirjoittajien kamppailuissa. Ei ole kysymys niinkään neuvoista kuin myötätunnosta, emme tunne osapuolia emmekä tilanteita. Ihminen käy päässään omat kamppailunsa, ne on käytävä, hän tuntee parhaiten maaperän, ja toisaalta paradoksaalisesti hän saattaa olla samalla myös sokein omassa asiassaan.
Kaktusnaiselle kaikkea hyvää, toivoisin niin, että hän pystyisi lopettamaan itseruoskinnan. Ja pysyisi upeana omana itsenään. Aina voi oppia, mutta "metamorfoosiin" ei kannata perustaa. Eikä kieltää itseltään symbioottisemman kumppanin hakemista.
Olipa hieno kirjoitus, Pir!
"Syyttäminen ei kannata, itsesyytökset kaikkein vähiten. Harhaanjohtaminen, valehtelu ja pettäminen olisivat eri juttu, mutta yrittäminen ja erehtyminen lienevät sallittuja kaikille tasapuolisesti. Yrittäminen omana itsenämme. Jos se ei kelpaa, on tarpeetonta kenenkään ruoskia itseään siitä, että on perusluonteeltaan sellainen kuin on."
Juurikin näin. MUTTA... minä olen käyttäytynyt typerästi pelokkuuttani ja ihan tyhmyyttäni, eikä se ole osa minua, ei sellainen osa jota en voisi tiedostaa ja muuttaa. Vaikka perusluonnettaan ei pystykään juurikaan muuttamaan. Haluan tiedostaa missä olen toiminut väärin, ja oppia siitä.
Jättää turhat typeryydet pois. Tein virhearviointeja, eikä rakkaanikaan aina ole osannut toimia ehkä oikein... mutta mikään ei sitä poista että minä olen syypää.
En ruoski itseäni loputtomiin, mutta on hyvä ottaa vastuu silloin kun se kuuluu ottaa.
En ole koskaan pettänyt, en voisi enkä haluaisi, mutta olen sanonut typerästi kun säikähdin että minua ollaan hylkäämässä.
Rakastan ja kunnioitan rakastani yhä todella paljon, ja toivon hänelle kaikkea hyvää.
Minä hoidan kaikki asiat puhumalla.
Uskon että rohkeus kannattaa. Se että pakottaa itsensä selvittämään ja puhumaan vaikka se ei huvittaisikaan tai se pelottaisi. Sillä kipu on aina lopulta suurempi jos ei selvitä ja puhu. Eli menemällä siitä mistä aita on matalin putoaakin kohta isompaan monttuun.
Sehän tässä närästääkin oikein kunnolla, kun todella ajattelin löytäneeni sen elämäni rakkauden.
Jos tekee todella kaikkensa eikä suhde onnistu, se on vain niin.
Mutta jos ei tee kaikkeansa voi vain katsoa peiliin. Puhuminen on ihan ykkösjuttu, sillä takuulla vältettäisiin monta eroa ja sydänsurua!
Jos rakkaus loppuu tai ihastuu toiseen, no sille en se jätetty osapuoli mitään voi. Itse olen niin sitoutunut kumppaniini etten todellakaan voi ihastua toiseen. Olen antanut itseni vain yhdelle ihmiselle eikä sille reviirille ole muilla asiaa. Ja miten voisi saada mitään pysyvää jos rakennelmat kaataisi? Ei... vaan yhdessä hyvinä ja huonoina aikoina.
Mutta ei tämä mun resepti toimi. Ja minä kun pidin itseäni hyväsydämisenä ja rakastavana ihmisenä, kylläkin ylireagoivana kun pelästyn että mut hylätään. Ja sitten hylätäänkin oikeasti. Että se ennustus toteutti itsensä.
Voihan olla että olenkin oikeasti täysi paska eikä sille voi mitään.
Älä syytä itseäsi siitä, jos kumppanisi löysi toisen. Ei se välttämättä johdu mitenkään sinusta, pikemminkin hänestä itsestään.
"Haavoitetut sielut. Jos olisimme täysin ehjiä ja itsevarmoja, ilman rumia sielun haavoja ja arpia, olisi kaikki niin paljon helpompaa. Juuri satutetut ihmiset olettavat toisen haluavan satuttaa eivätkä uskalla/osaa/tahdo katsoa toista syvemmälle, pohtia hänen motiiveitaan. Muistaa että toinen on kuitenkin se rakas ja läheisin ihminen, myös silloin kun hän on peloissaan ja reagoi väärin."
Kestävistä suhteista en tiedä, kun en ole koskaan sellaista kokenut. Vuosi sitä "elämää suurempaa rakkautta" takana, ja aina vaan paremmalta tuntuu ja varmempi olen yhteisestä tulevaisuudestamme. Mutta kuka sen tietää mitä tulee tapahtumaan; sen vain tiedän, että parhaani yritän, aivan loppuun asti.
Nuo asiat mitä kirjoitit, ovat varmaan juuri niitä oleellisimpia; puhua pitää ja kaikesta jne.
Tuo mitä kirjoitit vanhoista haavoista, on varmaan myös oikein totta. Se on yksi syy siihen miksi minun nykyinen suhde on edennyt ja toiminut niin mutkattomasti; kumppanilla on hyvin vähän painolastia edellisistä suhteista. Hän on luottavainen ja lähti suhteeseen sydän avoinna. Joskus ajattelen että luojan kiitos minä ehdin napata tämän tytön ennen kuin joku olisi pahasti särkenyt sen sydämen. Onneksi se olin juuri minä, minä kohtelen häntä hyvin ja pidän hänestä huolta eikä hänen toivottavasti koskaan tarvitse kokea sellaisia pettymyksiä mitä minä olen kokenut.
Sisältä rikkinäisten ihmisten kanssa parisuhteet voivat joskus olla aivan mahdottomia. Etenkin jos kaksi tällaista kovan kuoren kasvattanutta ihmistä kohtaa. Tiedän sen, että joskus uskallusta tarvitaan aivan mahdoton määrä että voi päästää toisen oikeasti lähelle ja sittenkin kun päästää, on loukatun ihmisen pakoreitti aina katsottu valmiiksi ja sellainen ihminen pakenee omaan koloonsa jo pienestäkin oksan risahduksesta.
Kirjoituksesi on aivan kuin omasta näppäimistöstäni lähtöisin. Vuosia sitten tapasin juuri tällaisen viattoman tytön, joka suinpäin rakastui minuun. Onnea kesti useampi vuosi, tulevaisuus näytti hyvältä, vaan mitä sitten. Hänelle tuli se vaihe, että pitää saada kokemuksia muistakin naisista, sehän on monelle tuttua. Erohan siitä sitten tuli, en tiedä mitä hän nykyisin tekee, eikä kiinnostakaan. Kun hakee vakavissaan kumppania, on selvää että suhteita saattaa olla useitakin lyhyessä ajassa, mutta mikä ajaa jo parisuhteessa olevan naisseikkailuihin, ken osaa tähän vastata.
Parisuhteessa olevat, pitäkää huoli toisistanne ja suhteestanne.
..ja sitten on myös näitä, jotka ovat jo kokeneet ja nähneet elämää mutta selvinneet kuin ihmeen kaupalla ilman sydänsuruja. Kuten avovaimoni. Hänellä on takana useampi suhde, viimeinen kesti viitisen vuotta, mutta hänen mielensä ja sydämensä on säilynyt avoimena. Ei siinä aina kokemattomuudesta ole kyse. Se on ihan totta että kokematon yleensä aina jossain vaiheessa alkaa katsella ympärilleen ja miettimään mitä jos.. Se kalvaa yleensä niin kauan että sille asialle tekee jotain. Siksi ei kannattaisi koskaan alkaa vannomaan mitään ennen kuin on oikeasti valmis sitoutumaan.
"Siksi ei kannattaisi koskaan alkaa vannomaan mitään ennen kuin on oikeasti valmis sitoutumaan."
Näin se pitäisi ollakin. Ei pikarekisteröintejä rakkauden huumassa.
Oltu 9 vuotta yhdessä ja niistä 7 vuotta kihloissa. Eletään tavallista "perhe-elämää" :)
Voi kun ihanaa... :D
Vaalikaa onneanne.
Minäkin olen aina ollut vakiintuvaa tyyppiä, siis uskollinen ja etsinyt vakavaa suhdetta, yhden illan jutut sun muut petihyppelyt ei vain ole mua varten. Mulla löytyy rakkautta, uskollisuutta, sitoutumista.
Mutta myös pelkoja, haavoja, typerää käytöstä joskus.
Olen aina ajatellut että mussa oleva hyvä voittaa sen ikävän, mutta ilmeisestikään niin ei sitten ole. Olen liian paska tyyppi kestävään suhteeseen, ilman itsesääliä on se todettava.
Tiedän kuitenkin että olen kaukana toivottomasta, kun vain saisi kunnon keskusteluyhteyden ja rjoka laittaisi mut kuriin niin takuulla musta saisi koulittua ihanan kumppanin arkeen ja juhlaan. Tukisin, rakastaisin, kannustaisin, hellisin, rakastelisin.....
Mutta ei kukaan sitten ole valmis sitä vaivaa näkemään. On yritettävä itsekin tietenkin koko ajan oppia paremmaksi ihmiseksi.
Ei kai sinkkunakaan paskempi ole olla.
on ihan jees olla.... toisinaan....!
Se kuinka kaipaa yhteisiä hetkiä, onkin sitten se synkkä puoli sinkun elämässä...:(
Voihan sitä vaikka roikkua täällä netissä, kun ei muutakaan keksi....
Jonain päivänä aurinko kuitenkin paistaa.... sinne risukasaankin...:)
Juu, kiitos:) Luulenpa, että tullaan olemaan aina yhdessä; Se tässä on hassua, että kummastakaan ei tunnu, että oltais oltu jo 9 v. yhdessä:)
Toisaalta me ollaan niin paljo samanlaisia; ei tykätä roikku baareissa, pidetään urheilusta, tykätään olla kotona mutta ei kuitenkaan koko ajan roikuta toisissamme. Kihlattu on sanonnut, että se pitää musta siinä, että mä olen itsenäinen; tykkään olla välillä yksinkin enkä koko ajan tarvi toista siihen viereen.
Kai tässä on "vakka löytänyt kantensa":)
Toivottavasti säkin löydät sen elämäsi rakkauden:)
Mitä enemmän mietin sitä enemmän tajuan myös omat virheeni ja otan suuren syyn erosta omalle kontolleni ehdottomasti.
Se mitä olisin rakkaaltani toivonut on että hän olisi puhunut kanssani, ottanut selvää ja omasta puolestaan kertonut tuntemuksistaan eikä vain sulkeutunut. Olisi varoittanut mua... pistänyt mut kuriin ja seinää vasten. Keskustellut kanssani todella.
Muuten syyllinen olen minä. En ole tajunnut miten pahasti olen toista satuttanut kun itse en ole asioita niin lopullisiksi ajatellut.
Tyhmä pää = särkynyt sydän.
Ja vielä kun on niin mieletön ikävä, kaipaus koskettaa, pitää hyvänä, olla hyvä.
Viime vuonna toukokuussa,kaverini sanoi,nyt en halua sinun kanssasi enää jatkaa yhdessä olemista kun kouluni loppuu,ei ole varaa eikä tietoa että pysynkö koti kaupungissa...Tieto tuli aika yllätyksenä sinällään kun ei mitään tappeluja,ei mitään ongelmia ei kertakaikkiaan mikään asia hiertänyt,,mutta sitten haaveeni kihloista kesällä tapettiin,,
Kun hän oli toisella paikkakunnalla harjoittelemassa loppu aikaansa,niin muutin pois ja en sen koommin halunna asiaa puida,kunnes meni joku viikko ja tuli ne yölliset valvonnat ja pohdinnat että miksi minulle tehtiin näin ja neljä vuotta sain elää toisen kanssa ja sitten naps***
Onko tämä elämä vain hyväksi käytettävää aikaa?
olenko sitten niin kiltti ettei toinen kertakaikkaan jaksa mun kanssa elää elämäänsä?
Nyt sitä sitten ollaan oltuna omillaan ja katseltuna sinkkuna ja olotila ei ole yhtään hullumpi mutta ilman kaveria vähän tylsää...
Jokainen saa sitten pohtia ihan itse että mistä se
eroaminen ylipäätäänsä johtuu,onko siihen todellakin vain se syy että kyllästyy sellaiseen ihmiseen joka tekee arkiaskareet,ruuat,pesee pyykit,haluaa ulkoilla,yms yms ja on seksuaallisestikkin ihan virkeä,,Metkaa =)
Eri asiahan on sitten se että mies juopottelee ja tekee muuta peetä,mutta se onkin asia eri se...
Minusta kuulostaa aika hämmästyttävältä, että joku kyllästyy sellaiseen ihmiseen joka tekee arkiaskareet! Eikö teillä ollut mitään ongelmia?
Oukei!
Mokasit. Elämä on. Onko niin, että et sitte osannut kommunikoida ihmisen kanssa, vai etkö katsonut sítä tarpeelliseksi? Vai yrititkö eikä hän vastannut, mikä puheestasi kuulostaa?
Puhuminen on oikeasti perseestä silloin, kun tekisi mieli olla hiljaa. Tai silloin, kun valheella pääsisi vähemmällä... Mutta lopputulos on kuitenkin parempi niin, että puhuu, kertoo ja kommunikoi.
Tulee huuto, mökä tai hiljaisuus, joka syö sielua myöten. Mutta kuitenkin ennen pitkää, kun kortit on pöydällä ja totuus läsnä, rauha laskeutuu. Ja luottamus on ja pysyy. Ainakin meillä...
Mokasin. Kyllä. En ilkeyttäni, sanoin pahasti. Olin tyhmä ja peloissani, epävarma.
Uskoton en olisi koskaan.
Puhua yritin todella, mutta toinen kielsi sen. Yritin kyllä.
Mun mielestä me voitaisiin selvittää tää sotku ja jatkaa viisaampina, mutta eipä mun mielipide pitkälle riitä.
Elämässä ei ihan vähällä tule toista tällaista rakkautta vastaan mitä meille annettiin.
Siis onko mun suhteellisuudentaju mennyt kokonaan?
Kun mun mielestä kaikki hyvä mitä suhteessa on ollut voittaa kirkkaasti kaiken ikävän. Rakkaus on ollut syvää ja aitoa, näytetty niin monin tavoin kaikin puolin molempien taholta.
Sitten tulee ongelmia ja minä panikoin, sanon pahasti. En saa ollenkaan anteeksi. Muhun ei voi pitää ollenkaan yhteyttä.
Olen yrittänyt selittää syitä, pyytää anteeksi.
Mutta ei... miten lämmin ja ihana ihminen voi muuttua niin totaalisen kylmäksi?
Miten voi heittää kaiken menemään?
Kyse ei ole siitä ettenkö osaisi päästää irti, osaan kyllä. Kunhan saan tämän vaiheen selväksi. En vaan jaksa tajuta ettei suhdetta edes yritetä pelastaa kun siinä on ollut niin paljon hyvää ja arvokasta. Niin läheisiä kuin me ollaan oltu.
Oon kai vaan tyhmä... en voisi ikinä kohdella häntä näin kylmästi... ikävä on kova.
Kaikkiin asioihin elämässä ei kai vain ole vastausta. Ihmiset voi muuttua ihan käsittämättömän paljon lyhyessä ajassa.
Että voin olla hänen mielestään niin paska. Järkyttäähän se.
Olenpahan ainakin tehnyt kaikki minkä voin tehdä, loppu on hänestä kiinni.
Tosin jäävuoren kanssa on vaikea jutella.