Onko kaikki suomalaiset rikostarinat tällaisia?
Tapahtumat ovat realistisia (=tylsää), mutta henkilöhahmoista on tehty epäuskottavan epärealistisia.
Ketä kiinnostaa (karrikoitu esimerkki) änkyttävä, tummaihoinen ja suksiboksien keräilyä harrastava rikostutkija, joka ratkoo polkupyörävarkautta? Ja vieläpä siten, että mokoma fillari varastaa pääosan koko kirjassa?
Milummin lukisin perheellisestä kolmikymppisestä jalkapalloa seuraavasta tylsästä miehestä, joka tutkii esim. sarjarituaalimurhaajan tekosia.
Myyntilukujen perusteella olen melko yksin.
PS: Ainoa oikeasti realistista poliisitarinaa kirjoittanut tekijä on nähdäkseni Joensuu. Ai miksikö? Miettikääpä sitä.
Tapahtumat ovat realistisia (=tylsää), mutta henkilöhahmoista on tehty epäuskottavan epärealistisia.
Ketä kiinnostaa (karrikoitu esimerkki) änkyttävä, tummaihoinen ja suksiboksien keräilyä harrastava rikostutkija, joka ratkoo polkupyörävarkautta? Ja vieläpä siten, että mokoma fillari varastaa pääosan koko kirjassa?
Milummin lukisin perheellisestä kolmikymppisestä jalkapalloa seuraavasta tylsästä miehestä, joka tutkii esim. sarjarituaalimurhaajan tekosia.
Myyntilukujen perusteella olen melko yksin.
PS: Ainoa oikeasti realistista poliisitarinaa kirjoittanut tekijä on nähdäkseni Joensuu. Ai miksikö? Miettikääpä sitä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tosi monet suomalaiset dekkarit on juuri tuollaisia, ja sen takia en niitä pahemmin luekaan. Yksi miellyttävä poikkeus on kyllä osunut kohdalle (ja varmaan niitä on enemmänkin jos vaan osaa etsiä). Marko Leino: Epäilys oli suomalaiseksi ihan tosi hyvä kirja. Henkilöhahmot olivat fiksuja ja juoni oli mielenkiintoinen. Ihan kansainvälistä tasoa minun mielestäni, tosin loppu oli hiukan lattea ja tuntui jollain tavalla vähän keskeneräiseltä, mutta se on pienen pieni miinus, jos tosiaan vertaa muihin suomalaisiin dekkareihin. Kannattaa lukea. :)
On muuten ihme, että suomalaiset rikosromaanit ovat niin kaukana Ruotsin ja Norjan tasosta. En tiedä millä sen oikein voisi selittää...
Luen kaikenlaista, ja melko vähän dekkareita, mutta olen tuolla Kirjailijanalut –palstalla ihmetellyt myöskin esimerkiksi näin:
” Vielä sen verran tässä kyselisin, että onko Teidän mielestänne Suomessa dekkarit jotenkin ikäänkuin jäsähtäneessä pikkulammikossa?
Nyt kun olen selaillut yhtä sun toistakin, näitä uusimpia kevytkantisia, niin ihan kuin kaikki olisi kirjoitettu samalla nuotilla! Mutta tämähän on vain minun mielipiteeni, enkä suinkaan ole ehtinyt selailla kaikkia. Montako dekkaria viime vuonna tuli uunista ulos?
Onko Teidän mielestänne yhtään suomalaista dekkaria, jota voisi verrata vaikkapa esim. Dennis Lehane tai Arturo Pérez-Reverte? Siis tarkoitan lähinnä kirjoitustyyliä.”
Ehkä en vain vielä ole löytänyt sellaisia dekkareita, jotka todella ahmien jaksaisin lukea sivu sivulta alusta loppuun?
Vai vika onkin ehkä vain itsessäni? Viimeksi lukemani dekkari, josta pidin oli sekin ulkolainen José Luis Correa / Kuolema Las Palmasissa. Täällä kun ilmeisesti paljon dekkareita lukevat surffailevat, niin onko jotakin vastaavaa suomalaista dekkaria esim. mielessänne. Itse pidin Kuolema Las Palmasissa tekstiä kevyenä ja kuitenkin älynystyröitä mukavasti ärsyttävänä nautinnollisena lukuelämyksenä, omassa luokittelussani sarjassa mukiinmenevä.
Voitte kernaasti suositella minulle paria kolmea hiljattain ilmestynyttä dekkaria, siis kotimaista, johon minunkin kannattaisi tutustua.
Kiitän etukäteen!
Minä joskus aloitin onnekseni suomalaisten dekkareiden lukemisen sellaisista kirjailijoista kuin:
Marko Tapio , Mika Waltari ja Jorma Napola.
Sitten seurasi Pentti Kirstilän alkupään tuotanto.
Markku Ropposen teokset ennen tuota Kuhala sarjaa ovat aika näppäriä.
Hannu Vuorio nyt on tietysti myös hyvä.
Näistä nyt jo ihan varmaan löytyy jo vähän jotain muutakin kuin tätä nykyisin vallalla olevaa suuntausta ja kestävät kyllä lukemisen useampaankin kertaan,ainakin minä luen niitä aina silloin tällöin uudestaan.
olisi hyvä, oman aikansa paras. Entä nyt? Vieläkin se hakkaa mennen tullen monet hänen jälkeensä tulleet. Mutta ei ehkä "sitä konstaapelia, joka voitti Pohjoismaisen kirjoituskilpailun" Joensuu on hyvä, Mäki on hyvä, Pakkanen on kohtuullisen hyvä ja Tuula Sariola/Ritva Sarkola kirjat ihan luettavia. Eikä pidä lukea tylsää, onhan tuota valinnanvaraa ja se, mikä on yhdelle tylsä voi toiselle olla tosi hyvä. Mitä?
Ehkäpä vika onkin suomalaisissa rikoksissa? Hoi, rikolliset, jännittävämpiä rikoksia kehiin!
...Eero Pasasen Konos-dekkareita.
Ehkä suomalaisesta poliisintyöstä ei anneta täysin realistista kuvaa, mutta henkilökuvaus ja helsinkiläisen kapakkamiljöön kuvaus on herkullista.
Rikostarkastaja Martti Kononen on mainio hahmo. Hän on Martti Ahtisaaren, komisario Palmun, komisario Maigretin ja tarkastaja Ankardon hulppea ruumiillistuma.
"Milummin lukisin perheellisestä kolmikymppisestä jalkapalloa seuraavasta tylsästä miehestä, joka tutkii esim. sarjarituaalimurhaajan tekosia."
Nuo piirteet sopivat aika hyvin Jarkko Sipilän komisario Takamäkeen. Ikä kyllä taitaa mennä neljäänkymppiin. Olisi muuten aika uskomatonta, jos joka nurkan takaa alkaisi paljastua sarjarituaalimurhaajia.
Yksi vika Suomi-dekkarissa on myös ne ihmisten nimet... En kertakaikkiaan pysty lukemaan kirjaa, joiden henkilöiden nimet ovat tyyliä Kalervo, Pirkko, Jalmari, jne. Ja sukunimet on samaa luokkaa. Siis armottoman vanhanaikaisia. Ja kun tapahtumapaikat vielä ovat jotain peräkylän perimmäisiä nurkkia tai sitten jotain likaisia baareja, niin ei ole ihme jos ne ei inspiroi lukemaan.
Ainoa suomalainen dekkarikirjailija, joka on luonut kirjoihinsa sellaista ulkomaalaista glamouria, on Eeva Tenhunen. Hänen kirjoissaan on hiukan Agatha Christiemäinen tunnelma, ja ehkä yhtä kirjaa lukuunottamatta tapahtumapaikatkin ovat olleet suuren maailman tyyliin hienostuneita.