takana.Kyyneleitä,kateutta,epätoivoa,odotusta ja taas pettymystä.Sitä on ollut elämäni viimeiset vuodet.Kaikki nykypäivän hoidot on moneen kertaan käyty läpi,ilman tulosta.Ei edes yhtä ainoaa alkion kiinnitymistä monen vuoden hoitojen jälkeen.Viimeisin tuomio lääkäriltäni oli,että aina voi tapahtua ihme.Nykylääketiede ei voi teitä auttaa.Mieheni on ihan terve,mutta minulla on monirakkulaiset munasarjat ja sairaus on todella vaikeaa laatua minulla.Kohta en halua edes ulos mennä.Kaikkiallaon tietty raskaana olevia mammoja.Olen täysin epätoivoinen ja masentunnut.Ja arvatkaapa onko meillä ollut normaalia spontaania seksiä ? Adoptiota olemme myös harkinneet mieheni kanssa,mutta olemme harkinneet viellä uudestaan hoitoihin menemistä. Olen aina haveillut isosta perheestä,mutta kaikkeahan ei voi saada.Tosi kivaa elämää.
5 pitkää vuotta
mamma 72
81472
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voimia ja halauksia sinulle ja miehellesi. Elämä ei todellakaan ole reilua ja oikeudenmukaista. Tunnen ja tiedän tuskasi. Olemme mieheni kanssa täysin samassa tilanteessa kanssanne; vuosien hoitoputki ilman, niin kauan kaivattua, tulosta. Koen täysin samat epätoivon, kateuden, pettymyksen ja suunnattoman surun tunteet kuin sinäkin. Olen luopunut jo toivosta - en usko ihmeisiin.
Muita kannustuksen ja lohdutuksen sanoja en sinulle pysty sanomaan kuin, että ehkä tämä elämä kuitenkin kantaa ja vielä yllättääkin. Onko meillä muuta mahdollisuutta, kuin uskoa ja luottaa tulevaan?!? Päivä kerrallaan, toinen toistamme tukien.
..paitsi emme menneet edes hoitoihin, kun mies ei halua. Nyt alkaa jo helpottaa. Koetan täyttää elämääni monilla eri asioilla. Silti suru ja katkeruus valtaa usein mielen.
Aika monta vuotta elämästä on mennyt äitiyden odotteluun, turhaan. Olemme selittämättömästi lapsettomia.
Yritetään jaksaa.
Voimia teille kanssa sisaret!!
Meillä myös yritystä takana jo 7 vuotta... Välillä masentaa tosi paljon mut ei se auta kun uskoo et joskus on meidän vuoro!!! Keskiviikkona PASsiin jos vaikka sitten=)
Vanhempani yrittivät aikanaan 7 vuotta. Kai jotain lapsettomuushoitojakin yritettiin (mitä nyt silloin 30 vuotta sitten oli tarjolla). Sitten he luovuttivat, ajattelivat, että ei siis saada omaa lastaan, ja hankkivat adoptiopaperit. Mutta tässä minä kuitenkin kirjoitan, vanhempieni biologinen lapsi. Eli ennen kuin adoptiosuunnitelmat olivat edenneet kovinkaan pitkälle, äitini tulikin yhtäkkiä raskaaksi. Ja saivat vielä toisenkin, pikkuveljelläni ja minulla on ikäeroa vain 2 vuotta, eli toisen hankkiminen sujuikin sitten helpommin. Eli joskus luovuttaminen onkin se paras ratkaisu. Ei tietty silloin kun jotain oikeaa vikaa on löydetty.
Täällä myös takana viisi vuotta yritystä. Menin aluksi itse alustaviin testeihin, verikokeet ja joku sisätutkimus. Mutta sitten sanottiin, että mies kannattaisi testata ekaksi, helpompi, ennenkuin jatketaan minun tutkimista. Mies jopa haki kipot, mutta meni sitten puihin, että jos ei lasta tule normaalisti, niin ei sitten väkisin. Ei kehdannut mennä hoitoihin. Vaikka oli sitä kyllä vähän aatellut. Nyt on vuodet vierineet, ja emme ole edes yrittäneet puhua asiasta. Tabu-aihe. Mä oon jopa miettinyt eroa ja mahdollista uuden miehen etsimistä ja näin lasta. Sitten olen aatellut, että jos hankin yksin lapsen. Mutta mitä jos en saakaan lasta. Ja mistä löydän yhtä hyvän ihmissuhteen kuin meillä nyt on mieheni kanssa. Kannattaako sitä menettää ? Mutta koko ajan kuitenkin kaivertaa, että olenko mä nyt sitten lapseton loppuikäni. Onko tämä nyt mun kohtaloni. Aattelen koko ajan, että kyllä mua vielä kaduttaa, jos en nyt toimi. Mutta toisaalta, elämä on kyllä näinkin ihan mukavaa. Pitääkö jokaisen saada lapsia ? Onhan elämässä muutakin. Voimme vapaasti tehdä ja mennä minne huvittaa, ei ole kuin me kaksi. Onko elämä sitten niin kamalaa vaikka oltaisiinkin kahdestaan ? Ulkopuolelta tulee tietysti kysymyksiä, että milloin tulee lapsia jne. Ne vähän aina masentaa, kun ei kaikille viitsi kaikkea kertoa. Suru ja katkeruus tulee kyllä joskus pintaan. Mitäs mieltä olette näistä aatoksista.
Olen todella pahoillani puolestanne. Mikäli yhtään lohduttaa niin meitä on todella monta tätä samaa vitsausta kantavaa, itse yksi heistä :( Meillä on hoidot vasta alussa ja pelko siitä että koskaan ei saa omaa perhettä on suuri. Itselläni luultavasti pco myös pahinta laatua, hormoneissa häikkää ja ultrassa selvä löydös. Ylipainoa ei ole, joten laihduttaminenkaan hoitona ei tule kyseeseen... Saanko tiedustella mikä on sinun tilanteesi tuon pco:n vakavuuden suhteen, onko muita oireita kuin epäsäännöllinen kierto? Voimia teille molemmille, ja kuten sanottu ihmeitäkin tapahtuu, joskus myös omalle kohdalle vaikka se tuntuisikin mahdottomalta!!!
Mun yks kaveripariskunta yritti hoidoilla 7 v. Vaimolla paha endometrosi. Lääkäri olisi poistanut munasarjat, mutta ystäväni ei sitä antanut tehdä. Sen 7 v aikana tehtiin kaikki mahdollinen ja rahaa meni. Sitten he luovuttivat ja olivat jopa eron partaalla. Adoptio ei tullut kyseeseen koska he eivät olisi omasta mielestään voineet kokea adoptoitua ihku omaksi. No lapsen saanti asia oli unohtunut ja sitten se luonto teki tehtäviään ja ihan luomu poika 4 v ja ihana kun mikä! Ihmeitäkin tapahtuu ja toivon sitä myös teille! Meillä ei vielä ole takana kun reilu vuosi hoitoja ilman näkyviä tuloksia. Just on hoito meneillään ja siirto joskus viikon päästä.