olla jo ns esimurrosiässä? Käytös on päivittäin tosi uhmakasta ja ihan tavallisia asiota kuten iltapesuja ja nukkumaan menoa jumpitellaan ja vetkutellaan uskomattoman pitkää pinnaa vaativalla tavalla:( Toisinaan kavereidenkin aikana aletaan häpäilemättä jumpitella ja jätetään kaveri ihmettelemään yksin että oho mikäs nyt on..en osaa sanoa enää onko tuo käytös normaalia vai pitäisikö hakea jostain apua,tuntuu jotenkin että kehitys olisi ikäänkuin taantumassa vaikkakin sen pitäisi edetä..toisinaan on ihan kun meillä olisi täällä 3-4 v uhmaikäinen vaikka ikää on se 9-vee..
Mitä kokemuksia teillä muilla on? onko vastaavaa?
Niin ja lapsi on tyttö ja oikeastaan ollut koko ikänsä omalla tavallaan räiskyvä luonne vaikkakin kovin rakastettava sellainen.
Mitä kokemuksia teillä muilla on? onko vastaavaa?
Niin ja lapsi on tyttö ja oikeastaan ollut koko ikänsä omalla tavallaan räiskyvä luonne vaikkakin kovin rakastettava sellainen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja useimmilla tytöillä alkaa jo 10v korvilla ja onpa tyttärenpoikani oikein lääkärin diaknoosilla todettu 10v murrosikäiseksi ,kun alkoi olla niin hurjia käytöshäiriöitä.
Ystävättäreni tytöllä alkoi jo 9v menkat.
Uskon kyllä että normaalia on tytön kehitys.
Kuulostaapa tutulta! Vähän aikaa täällä jo olikin leppoista eikä tarvinnut riidellä joka asiasta ;-) Kyllä nämä lapset aina "taantuvat" tietyin väliajoin! Mutta niinhän se kasvu ja kehitys menee.
Meillä on myös juuri 9 täyttävä tyttönen, ja olen päätynyt iltalenkille parina iltana jättäen miehen hoitamaan iltahommat! Viimeviikon läksyjen teko oli yhtä "juhlaa" ja kaikki tuntuu olevan tässä maailmassa tylsää, ei ole mitään tekemistä eikä ketään kavereita ja tämähän tuntuu tietty olevan äidin syy :-) (en kyllä paljoa hymyillyt yllämainittuina päivinä!) Siivoaminen on kuulemma jätetty VAIN hänen harteilleen: "kukaan muu ei KOSKAAN siivoa, miksi aina minä!?"
Tässä vaiheessa voi tulla (meillä ainakin on tullut) näitä perheeseen kuulumis-epäilyjä: "mä en kuulu tähän perheeseen,olen varmaan otto-lapsi" jne. Tohon en osannut muuta, kun hakea oman kuvani 8-vuotiaana ja mennä tytön ja kuvan kanssa peilin eteen. Vakuuttui, ainakin toistaiseksi.
Eli ei ole epänormaalia, rasittavaa kyllä! Se, miten olen nyt yrittänyt tätä "vaihetta" hoitaa, on vakava keskustelu (tasavertaisena-> olet jo sen verran iso ja järkevä, sovitaanko...). Toisaalta, kun joskus tuntuu, ettei sekään auta,(perjantai-iltana kysyin tytöltä mikä on? Hän vastasi: "en mä tiiä, ei mikään, mutta vaan niin ärsyttää ja kiukuttaa vaan joku") niin huumoria ja naurua ei voi viljellä liikaa! "Ärsyteltiin" ja kutiteltiin sitten kiukkuja pois.
Aina en tietenkään jaksa suhtautua noin positiivisesti. Nyt kuitenkin aion yrittää pitää ton linjan, koska olen huomannut jo aikaisemmin meidän kahden luonteiden "törmäyskurssin". Tämä neiti osaa vetää just niistä oikeista -- tai vääristä, naruista, mistä minun hermojengat kulkee, ja joskus huomaan olevani toinen "kännkäränkkälapsi" ja ollaan mukavasti pattitilanteessa. Mun on kuitenkin helpompi tietoisesti "hellittää" omaa luonnettani uhkaavissa riitatilanteissa kuin tytön.
Tulipa taas tekstiä, mutta pääpointtina; ei ole epänormaalia ja kyllä se taas kohtapuoliin helpottaa! Tytöt nyt taas etsivät itseänsä jonkin aikaa, todennäköisesti mököttävät ja yrittävät komennella, harjottelevat meihin ivallisuutta jne. Mutta parempi harjoitella kotona kun jossain muualla ;-)
Koitetaan kestää!!! (Siellä se pieni, täällä toisena esipuberteettiä "treenaava" 11v poika)
vastauksista! Kylläpä helpotti kuulla että samassa veneessähän me soudellaan; välillä suvannossa ja välillä sitten kovimmissakin koskissa:)
Sitä kun katselee noita kavereita niin heistä ei ikinään uskoisi että käyttäytyvät tuolla tavalla kotonaan mutta eipähän se omakaan nuppunen riehu kyläillessä eikä koulussa. Koitetaan tosiaan kestää,kasvuahan tuo on ja toisinaan se tekee kipeää. Tuo oli hieno vinkki tuo kiukkujen kutittelu pois,pitänee kokeilla tepsiikö meillä;uskoisin ainakin.
KIITOS JA IHANAA KESÄN ODOTUSTA!!
Mulla ei ole omia lapsia, mutta muistan hyvin kuinka oma murrosikäni alkoi näkymään tuossa iässä! Toki oli fyysiset muutokset: rinnat kasvoivat ja tuli kurveja, menkatkin alkoivat 11-vuotiaana, mutta olin myös aikamoinen känkkäränkkä!
Koulussa ja kavereiden kanssa olin kiltti, hyvin tunnollinen ja ahkera, mutta kotona räyhäsin vuosikaudet. Osittain vika oli myös muissa perheenjäsenissä, mitä en viitsi sen enempää puida, mutta ongelmia lisäsi se, että koin hyvin vahvasti olleeni yksin kaikkia maailman murheita vastaan. Olin tosi epärvarma itsestäni ja se epävarmuus näkyy minussa edelleenkin!
Kannattaa siis mieluummin koittaa kestää kiukuttelut ja kääntää kiukut ilon puolelle, kuin kääntyä itse ja kääntää koko muukin perhe lasta vastaan. Niistä arvista kun ei varmaan koskaan pääse eroon...
Vaikka lapsi on jo kasvanut isommaksi, niin hän on oikeasti hämillään muutoksista, eikä välttämättä edes ymmärrä räyhäävänsä ja satuttavansa muita, joten syyttelyt ja nujertaminen kannattaa unohtaa välittömästi! Ne vain pahentavat tilannetta. Antaa siis räyhähengen tulla ja mennä ilman sen suurempaa huomiota.
Keksikää mieluummin yhteisiä puuhia: käsitöitä, askartelua, luontoretkiä, uimahallikäyntejä, lintubongausta, mistä lapsi sitten onkaan kiinnostunut... Lapsi kokee olevansa tärkeä ja erityinen juuri silloin, kun saa vanhemmiltaan aikaa.
Voimia ja pitkää pinnaa teille! ;)