Nyt on kyllä pakko avautua. En tiedä onko oikea palsta, mutta kirjoitan silti.
Olen jo lähemmäs 30v nainen. Kesät vietettiin aina ulkomailla pienenä lomaillen ja kerran n.16v ollessani itkin aika rajusti jokuilta koti-ikävää, en kai sitten viihtynyt lomalla, olisin halunnut kotiin. Se oli ensimmäinen kerta kun äitini näki minun itkevän "aikuisiässä". Hän tiuskasi aika ilkeesti ettei tuollainen itkeminen ole normaalia, lopeta heti!!
Lisäksi mulla on muistikuvia lapsuudesta, kun hän kieltää tietynlaiset leikit ja tiuskii asiasta. Olen kasvanut kovan kurinalla, ja mitään hassuttelu ei ole hyväksytty.
Jotenkin on jäänyt aika ikävät traumat noista, eikä vieläkään olla läheisiä. En voi kertoa äidilleni juuri mitään, puhumme säästä tms normaaliasioista.
En ole reiluun kymmeneen vuoteen asunut kotona, mutta äiti seuraa menojani ja on todella tiukka vaikka olen ollut jo kauan aikuinen. Eli hän seuraa ja tarkkailee minua mutta niistä asioista emme ikinä puhu. Hän on mielestään maailman paras ja reiluin äiti, koska on pitänyt minusta (ainoosta lapsestaan) niin hyvää huolta.
Miten pääsisin eroon tästä traumasta että lapselta on kielletty leikkiminen (osittain) ja annettu aina ymmärtää että itkeminen ja nauraminen ovat jotenkin epänormaalia!! Varsinkin itkeminen.
Olen jo lähemmäs 30v nainen. Kesät vietettiin aina ulkomailla pienenä lomaillen ja kerran n.16v ollessani itkin aika rajusti jokuilta koti-ikävää, en kai sitten viihtynyt lomalla, olisin halunnut kotiin. Se oli ensimmäinen kerta kun äitini näki minun itkevän "aikuisiässä". Hän tiuskasi aika ilkeesti ettei tuollainen itkeminen ole normaalia, lopeta heti!!
Lisäksi mulla on muistikuvia lapsuudesta, kun hän kieltää tietynlaiset leikit ja tiuskii asiasta. Olen kasvanut kovan kurinalla, ja mitään hassuttelu ei ole hyväksytty.
Jotenkin on jäänyt aika ikävät traumat noista, eikä vieläkään olla läheisiä. En voi kertoa äidilleni juuri mitään, puhumme säästä tms normaaliasioista.
En ole reiluun kymmeneen vuoteen asunut kotona, mutta äiti seuraa menojani ja on todella tiukka vaikka olen ollut jo kauan aikuinen. Eli hän seuraa ja tarkkailee minua mutta niistä asioista emme ikinä puhu. Hän on mielestään maailman paras ja reiluin äiti, koska on pitänyt minusta (ainoosta lapsestaan) niin hyvää huolta.
Miten pääsisin eroon tästä traumasta että lapselta on kielletty leikkiminen (osittain) ja annettu aina ymmärtää että itkeminen ja nauraminen ovat jotenkin epänormaalia!! Varsinkin itkeminen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla on ollut täysin samanlainen tilanne äitini luona asuessa. kaikki hassuttelu oli kielletty ja kaiken piti olla kurinalaista. Noh, onneks joskus siin 16vuotiaana muutin isälleni(siel nyt ei muutaku hassuteltu,vitsailtu ja naurettu!)
Eli sinun tapaukseesi nyt. Sinuna hankkiutuisin jonnekkin terapiaan tai vastaavaan, koska siellä pystyisit käsittelemään asiaa asiantuntijan kanssa. Ja ehkä pystyisit löytämään itsestäsi sen sisäisen lapsen joka haluaa leikkiä taas.Itse olen myös harkinnut meneväni terapiaan, koska ne ensimmäiset 16 vuotta kuitenkin asuin hyvin kylmässä kodissa.
Ja tollanen voi muuten vaikuttaa tosi pitkälle aikuisuuteen,tai varmaa loppuelämään, jos ei sitä ala jotenkin käsittelemään. Sinusta tulee katkeroitunut ja ties mitä.
Noh, joka tapauksessa onnea vaan:)
Äitis on iha varmaa joku uskishihhuli ääriuskovainen?
Minua loukkasi tuo, nimittäin omakin äitini on uskovainen, ja hän on maailman ihanin ihminen. Mieti mitä kirjoitat! :(
No, murjotus sikseen (minun täytyisi pysyä aiheessa).
Tuo kuulostaa todella ikävältä, sillä itkeminenhän on täysin sallittua. Joskus kyyneleet ovat jopa hyväksi. :)
Mitä jos sanoisit äidillesi asiasta? Tai vain pyytäisit häntä ystävällisesti jättämään sinut vähäksi aikaa rauhaan, olethan aikuinen.