Uusimmassa Kotimaa-lehdessä on joitakin kivoja ajatuksia, jotka tuntuvat sopivan tännekin.
Kolumnissaan Mari Teinilä kirjoittaa:
"Äitinä olen tehnyt monta asiaa väärin, mutta ehkä yhden asian oikein. Olen sanonut tyttärelleni, että jos sinusta tulee äiti, pohdi etukäteen huolella, mitkä hyvät mallit tahdot siirtää lapsuudestasi eteenpäin ja mitkä huonot asiat jätät opettamatta omalle lapsellesi. Kaikkea ei tarvitse siirtää sukupolvelta toiselle, mutta monet huonot mallit siirtyvät huomaamatta, jos niistä ei ole päättänyt tietoisesti luopua.
Suhdetta äitiin ja sitä kautta omaan äitiyteen kannattaa miettiä, sillä äitiys on usein ihmisen pisin elämäntehtävä. Omalta äidiltäni olen yrittänyt siirtää tyttärelleni sitä mallia, että kaikki ihmiset ovat kiinnostavia, jokaisen tarina kannattaa kuunnella. Myös niiden, jotka ajattelevat asioista eri lailla. Asioissa on monta puolta, mustavalkoista on maailmassa lopulta kovin vähän."
Tietyt tahot jaksavat paasata sukupolvesta toiseen siirtyvistä malleista, jotka väistämättä periytyvät, eikä niitä muka ole mahdollista katkaista. Olen aina protestoinut tätä vastaan ja on lohdullista lukea muiden kokeneen elämässään samalla tavalla.
Artikkelissa Mari kertoo omasta kasvustaan äitiyteen, rikkinäinen koti ja lastenkotilapsuus ovat johtaneet onnistuneeseen äitiyteen ja perhe-elämään tänä päivänä.
"Parikymppisenä Mari vietti pari vuotta töissä ulkomailla. Heti kotimaahan palattuaan hän tapasi nykyisen puolisonsa. Kaksi rakastunutta tyhjätaskua aloitti yhteiselämän. Vuoden kuluttua he olivat naimisissa ja pienen vauvan vanhempia.
-Kantapään kautta on opittu, mitä on olla vanhempi. Aluksi olin aivan pihalla, kun ei ollut äidinmallia. Tavoittelin täydellistä mielikuvaperhettä, kokkasin ja puunasin uuvuksiin asti. Onneksi tajusin höllätä tahtia. Miehen huumorintaju ja rento elämänote ovat auttaneet paljon.
Lapsuuden turvattomuus ja yksinäisyys ovat jättäneet jälkensä, joista osa paranee vähitellen, osa pysyy. Kovinta työtä on ollut oppia luottamaan ihmisiin.
-Kun on paha olo, en oikein osaa surra, itkeä ja hakea lohtua, vaan tulen ärtyneeksi ja puran ahdistusta rähjäämällä.
Marin mielestä jokaiselle lapselle pitäisi kertoa tämän vanhemmista jotakin hyvää, sillä pelkkä sääliminen on lannistavaa. Hän itse etsi muutamia vuosia sitten käsiinsä äitinsä sukulaisia ja sai heiltä kallisarvoisia tietoja. Lapsilleen hän kertoo omista vanhemmistaan kaiken hyvän, mitä tietää.
-Äitini oli nuorena herkkä, sympaattinen, siisti ja ystävällinen tyttö. Ja taitava piirtäjä. Mutta hänetkin on hylätty. Vanhemmat ajoivat hänet kotoa 13-vuotiaana.
Mari tekee vieläkin töitä taltuttaakseen hylkäämisen aiheuttamat vihantunteet.
-Katkeruus on tarttuva tauti, joka voi hoitamattomana siirtyä sukupolvesta toiseen. Olen onnellinen, että hylkäämisten ketju on kohdallani katkennut. Meidän pojilla on syliä ja turvaa.
-Mari hoitaa vielä nuorintaan kotona, mutta suunnittelee jo tulevaa. Perhe on muuttanut pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle perheen isän työn perässä. Mari käy seurakunnan perhekerhossa ja kansalaisopiston yrittäjäkurssilla.
-Minulle tärkeimpiä ovat olleet kirjasto, työvoimatoimisto, opintotuki ja koulutus. Eräässä uupumisvaiheessa pääsimme lasten kanssa tuetulle perhekuntoutuslomalle. Oli helpottavaa jakaa kokemuksia muiden perheiden kanssa ja huomata, ettei ole ongelmineen yksin.
Mari on ihmeissään kaikesta hyvästä, jonka on saavuttanut: omakotitalo, hyvä puoliso ja ihana poikakolmikko.
-Kiitän Taivaan isää, että olen olemassa. Kiitos siitä kuuluu myös vanhemmilleni."
Niin minunkin isäni on hylätty aikanaan, 13-vuotiaana ajettu kotoa töihin naapuritaloon, eikä sen jälkeen ollut enää kotiin tulemista. 30-luvun pienellä maatilalla ei kuulema riittänyt leipää enää vanhemmille lapsille. Isä oli pienenä poikana tullut joskus metsän reunaan katsomaan kodin valoja, mutta ei uskaltanut lähemmä. Lapsena tämän kuuleminen teki minuun syvän vaikutuksen ja muistan ajatelleeni, että itse en olisi moisesta selvinnyt.
Silti enää joskus nuoruudessani en jaksanut muistaa hänen karua lapsuuttaan isän väkivaltaisen ja alkoholin sairastuttaman tunne-elämän sotkiessa perhe-elämäämme. Katkeruus on tarttuvaa, jolla myrkyttää lastenkin mielen, oli katkera kasvattaja kuka tahansa. Avain katkeruuden myrkystä pääsemiseen on ymmärtää se yksinkertainen totuus, että ei ole olemassa yhtään täydellisen epäonnistunutta tai täydellisen onnistunutta ihmistä. On vain enemmän tai vähemmän elämän korkeakoulussa luokalle jääneitä ja lisäkurssien suorittajia, jolloin ensimmäisten kivien heittäjät kuuluvat jollain osa-alueella apukouluasteelle.
Mutta jos apukoululaisille liikaa nenäänsä nostelee, on taas kohta itsellä 'tuplatentit' edessä... Kun pystyy antamaan anteeksi omille vanhemmilleen, voi antaa anteeksi myös itselleen ja rakentaa siten kestävää pohjaa omalle tulevalle ja nykyiselle vanhemmuudelleen.
Voi että helppoja sanoja - ja niin vaikeita joskus käytännössä.
Näitä lisäkursseja suoritellessa
Hyvää äitienpäivää kaikille lukijoille!
Kolumnissaan Mari Teinilä kirjoittaa:
"Äitinä olen tehnyt monta asiaa väärin, mutta ehkä yhden asian oikein. Olen sanonut tyttärelleni, että jos sinusta tulee äiti, pohdi etukäteen huolella, mitkä hyvät mallit tahdot siirtää lapsuudestasi eteenpäin ja mitkä huonot asiat jätät opettamatta omalle lapsellesi. Kaikkea ei tarvitse siirtää sukupolvelta toiselle, mutta monet huonot mallit siirtyvät huomaamatta, jos niistä ei ole päättänyt tietoisesti luopua.
Suhdetta äitiin ja sitä kautta omaan äitiyteen kannattaa miettiä, sillä äitiys on usein ihmisen pisin elämäntehtävä. Omalta äidiltäni olen yrittänyt siirtää tyttärelleni sitä mallia, että kaikki ihmiset ovat kiinnostavia, jokaisen tarina kannattaa kuunnella. Myös niiden, jotka ajattelevat asioista eri lailla. Asioissa on monta puolta, mustavalkoista on maailmassa lopulta kovin vähän."
Tietyt tahot jaksavat paasata sukupolvesta toiseen siirtyvistä malleista, jotka väistämättä periytyvät, eikä niitä muka ole mahdollista katkaista. Olen aina protestoinut tätä vastaan ja on lohdullista lukea muiden kokeneen elämässään samalla tavalla.
Artikkelissa Mari kertoo omasta kasvustaan äitiyteen, rikkinäinen koti ja lastenkotilapsuus ovat johtaneet onnistuneeseen äitiyteen ja perhe-elämään tänä päivänä.
"Parikymppisenä Mari vietti pari vuotta töissä ulkomailla. Heti kotimaahan palattuaan hän tapasi nykyisen puolisonsa. Kaksi rakastunutta tyhjätaskua aloitti yhteiselämän. Vuoden kuluttua he olivat naimisissa ja pienen vauvan vanhempia.
-Kantapään kautta on opittu, mitä on olla vanhempi. Aluksi olin aivan pihalla, kun ei ollut äidinmallia. Tavoittelin täydellistä mielikuvaperhettä, kokkasin ja puunasin uuvuksiin asti. Onneksi tajusin höllätä tahtia. Miehen huumorintaju ja rento elämänote ovat auttaneet paljon.
Lapsuuden turvattomuus ja yksinäisyys ovat jättäneet jälkensä, joista osa paranee vähitellen, osa pysyy. Kovinta työtä on ollut oppia luottamaan ihmisiin.
-Kun on paha olo, en oikein osaa surra, itkeä ja hakea lohtua, vaan tulen ärtyneeksi ja puran ahdistusta rähjäämällä.
Marin mielestä jokaiselle lapselle pitäisi kertoa tämän vanhemmista jotakin hyvää, sillä pelkkä sääliminen on lannistavaa. Hän itse etsi muutamia vuosia sitten käsiinsä äitinsä sukulaisia ja sai heiltä kallisarvoisia tietoja. Lapsilleen hän kertoo omista vanhemmistaan kaiken hyvän, mitä tietää.
-Äitini oli nuorena herkkä, sympaattinen, siisti ja ystävällinen tyttö. Ja taitava piirtäjä. Mutta hänetkin on hylätty. Vanhemmat ajoivat hänet kotoa 13-vuotiaana.
Mari tekee vieläkin töitä taltuttaakseen hylkäämisen aiheuttamat vihantunteet.
-Katkeruus on tarttuva tauti, joka voi hoitamattomana siirtyä sukupolvesta toiseen. Olen onnellinen, että hylkäämisten ketju on kohdallani katkennut. Meidän pojilla on syliä ja turvaa.
-Mari hoitaa vielä nuorintaan kotona, mutta suunnittelee jo tulevaa. Perhe on muuttanut pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle perheen isän työn perässä. Mari käy seurakunnan perhekerhossa ja kansalaisopiston yrittäjäkurssilla.
-Minulle tärkeimpiä ovat olleet kirjasto, työvoimatoimisto, opintotuki ja koulutus. Eräässä uupumisvaiheessa pääsimme lasten kanssa tuetulle perhekuntoutuslomalle. Oli helpottavaa jakaa kokemuksia muiden perheiden kanssa ja huomata, ettei ole ongelmineen yksin.
Mari on ihmeissään kaikesta hyvästä, jonka on saavuttanut: omakotitalo, hyvä puoliso ja ihana poikakolmikko.
-Kiitän Taivaan isää, että olen olemassa. Kiitos siitä kuuluu myös vanhemmilleni."
Niin minunkin isäni on hylätty aikanaan, 13-vuotiaana ajettu kotoa töihin naapuritaloon, eikä sen jälkeen ollut enää kotiin tulemista. 30-luvun pienellä maatilalla ei kuulema riittänyt leipää enää vanhemmille lapsille. Isä oli pienenä poikana tullut joskus metsän reunaan katsomaan kodin valoja, mutta ei uskaltanut lähemmä. Lapsena tämän kuuleminen teki minuun syvän vaikutuksen ja muistan ajatelleeni, että itse en olisi moisesta selvinnyt.
Silti enää joskus nuoruudessani en jaksanut muistaa hänen karua lapsuuttaan isän väkivaltaisen ja alkoholin sairastuttaman tunne-elämän sotkiessa perhe-elämäämme. Katkeruus on tarttuvaa, jolla myrkyttää lastenkin mielen, oli katkera kasvattaja kuka tahansa. Avain katkeruuden myrkystä pääsemiseen on ymmärtää se yksinkertainen totuus, että ei ole olemassa yhtään täydellisen epäonnistunutta tai täydellisen onnistunutta ihmistä. On vain enemmän tai vähemmän elämän korkeakoulussa luokalle jääneitä ja lisäkurssien suorittajia, jolloin ensimmäisten kivien heittäjät kuuluvat jollain osa-alueella apukouluasteelle.
Mutta jos apukoululaisille liikaa nenäänsä nostelee, on taas kohta itsellä 'tuplatentit' edessä... Kun pystyy antamaan anteeksi omille vanhemmilleen, voi antaa anteeksi myös itselleen ja rakentaa siten kestävää pohjaa omalle tulevalle ja nykyiselle vanhemmuudelleen.
Voi että helppoja sanoja - ja niin vaikeita joskus käytännössä.
Näitä lisäkursseja suoritellessa
Hyvää äitienpäivää kaikille lukijoille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
siinapa vasta dilemma
Sitä ne odottaa, anteeksi antoa itselleen ja jatka sossujen rikkomaa elämää jos jotain elämisen eväitä jättivät jäljelle. Ehei, en edes suunnittele anteksiantoja, vaan vastuutusta teoistaan. Kyllä oikeusvaltion on rosvot saatava linnaan ja katkaistava huostaanottokierteet. Linnassa sossujen elämän katkeruuteen pystyvät kriminaalit tuntevat psykiatrit parhaiten puuttumaan johtuipa se sossujen elämän kirjossa sitten mistä hyvänsä. Vapaalla jalalla ollessaan sossut jatkavat perheiden elämän myrkyttämistä, eivät hakeudu eikä tarvitsekaan hakeutua terapioihin, ketkuttelevat mielensä kanssa päivästä toiseen kostamalla syyttömille. Ja en tarkoita alkoholisti ym. perheiden todellista puuttumisen tarvetta. Vaan samalla tavalla ja pahemminkin sossut niille lapsille kostavat omat pahat lapsuuden traumansa, joilla ei ole vanhemmistaan mitään tukea ja saa sossut vapaammat kädet mellastaa. Liekö sossujen suvuissa sukurasitteena keskimääräsitä enemmän persoonallisuushäiriöitäkin.
HS Mielipiteissä kasvatustiet.tohtori Kirsti Sivonen kirjoittaa mm. näin:
"Tahtoisin omasta puolestani osoittaa arvostukseni, kunnioitukseni ja tunnustukseni myös niille kasvattajille, joiden kasvatustehtävä on osoittautunut erityisellä tavalla vaativaksi, jotka harvemmin ovat saaneet myönteistä huomiota ja joiden kasvatuksen 'tulokset' ovat olleet vähemmän palkitsevia herättäessään ristiriitaisia arviointeja ja jopa arvostelua ympäristössään.
Arvostan niitä vanhempia, jotka ovat toistuvasti kohdanneet pettymyksiä kasvatustehtävässään. Esimerkiksi silloin, kun kasvatti ei ota lainkaan vastaan vanhempiensa sosiaalistavaa mallia, ohjausta, eikä suosituksia, eikä ota myöskään huomioon vanhempiensa tarpeita tai aikatauluja, vaan rikkoo yhdessä laadittuja kodin sääntöjä ja yhteiskunnan normeja vastaan sekä alinomaa unohtaa antamansa lupaukset.
Kunnioitan kasvattajia, jotka ovat jaksaneet vastuutaan kantaen ja kantaa ottaen istua lukemattomissa kasvattia koskevissa palavereissa neuvoloissa, neurologisilla ja psykiatrisilla poliklinikoilla, poliisilaitoksilla, sosiaaliviranomaisten, opettajien ja kuraattorien luona.
Edelleen tahdon osoittaa kunnioitukseni kaikille niille vanhemmille, jotka lapsensa jatkuvist avirheistä ja rikkomuksista huolimatta ovat jaksaneet kannustaa ja tukea kasvattiaan, pelastaa hänet lukuisista hänen itsensä aiheuttamista ahdingoista ja jopa jossain määrin säilyttää toivonsa kasvatin selviytymisestä tulevaisuudessa.
Yhteiskunnan tukitoimien kohdistuessa näissä tilanteissa ensisijaisesti kasvattiin ei kasvattajien kuitenkaan tulisi jäädä vaille riittävää ymmärtämystä, tunnustusta ja tukea, jotta he jatkuvasti saisivat uusia voimia välittää sekä kasvatistaan, itsestään että parisuhteestaan tässä erityisellä tavalla vaativassa kasvatustehtävässään."
todistetusti tiukentunut. Kaiken ja kaikkien pitäisi ja täytyisi olla "täydellisiä".
Valitettavasti kuka meistä ihmisistä mitenkin "valuvikainen";
ulkoisesti tai sisäisesti.
Voimia ja menestystä kaikille Äideille
(ja Isillekin, vaikka onkin Äitienpäivä)
onnistumisista tai epäonnistumisista huolimatta!
Sellaista elämä vaan on......