Olemme seurustelleet mieheni kanssa 4,5 vuotta ja menemme naimisiin kolmen viikon päästä. Diagnoosini ovat maanis-depressiivisyys ja rajatilapersoonallisuus. Tänään hoitoneuvottelussa puhuin perheenlisäyksen toiveesta terapeuttini ja psykiatrini kanssa. Lääkityksiäni aletaan purkamaan.
Minulla on ollut vauvakuumetta 21-vuotiaasta lähtien. Neljä vuotta olen kärsivällisesti odottanut, etten olisi liian nuori äidiksi. Meidän tapauksessamme kyseessä olisin minun vanhempieni ja anoppini ensimmäinen lapsenlapsi (appiukollani oli jo kolme lastenlasta hänen kuollessaan tammikuussa).
Olen puhunut mieheni, terapeuttini, lääkärini, äitini, mummoni yms. kanssa siitä, että minun tapauksessani lapsen saanti olisi vaikeampaa kuin fyysisesti ja psyykkisesti terveen ihmisen kohdalla.Mieheni samanikäisillä, siis kolmekymppisillä, ystävillä on monella jo 1 tai 2 lasta.
Mieheni sanoo, että hän haluaisi juuri minut lastensa biologiseksi äidikseen. Älykkyyteni ja lahjakkuuteni kuulemma paikkaavat psyykkistä epävakautta. Tunnen sekä toivoa että pelkoa. Mitä te sanotte, kanssaihmiset?
Minulla on ollut vauvakuumetta 21-vuotiaasta lähtien. Neljä vuotta olen kärsivällisesti odottanut, etten olisi liian nuori äidiksi. Meidän tapauksessamme kyseessä olisin minun vanhempieni ja anoppini ensimmäinen lapsenlapsi (appiukollani oli jo kolme lastenlasta hänen kuollessaan tammikuussa).
Olen puhunut mieheni, terapeuttini, lääkärini, äitini, mummoni yms. kanssa siitä, että minun tapauksessani lapsen saanti olisi vaikeampaa kuin fyysisesti ja psyykkisesti terveen ihmisen kohdalla.Mieheni samanikäisillä, siis kolmekymppisillä, ystävillä on monella jo 1 tai 2 lasta.
Mieheni sanoo, että hän haluaisi juuri minut lastensa biologiseksi äidikseen. Älykkyyteni ja lahjakkuuteni kuulemma paikkaavat psyykkistä epävakautta. Tunnen sekä toivoa että pelkoa. Mitä te sanotte, kanssaihmiset?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Etäinen tuttavani on sairastanut lapsesta asti skitsofreniaa ja hänen miehensä vaikeaa maanis-depressiivisyyttä ja mies on niin kovalla lääkityksellä ettei voi ajaa esim. autoa ja on muutenkin täysin "toisten hoidettavissa". Heilleppä iski tässä mennävuosina vauvakuume. Kaikki olivat kauhuissaan että mitä tuosta nyt voi tulla, hyvä kun pystyvät itsestään huolehtimaan, niin kuinka sitten lapsesta. Vaan lapsi päätti tulla, ja nyt ovat niin tasapainoisia ja onnellisia kuin vain voi olla ja kaikki sujuu hyvin, tosin heillä vanhemmat ovat suurena apuna ja tukena aina tarvittaessa koska tuleehan niitä vaikeita hetkiä. Mutta kuitenkin perhe-elämä sujuu heiltä ihan hyvin, joten miksei teiltäkin, varsinkin jos miehesi on ihan terve etkä sinunkaan sairautesi vaikeimmasta päästä ole? Ei mielenterveysongelmat ole niin invalidisoivia kuin kuvitellaan, ainakaan jos et itse anna sen ajatuksen vallata, vaan elät niin normaalia elämää kuin haluat, hankit perheen ja olet hyvä äiti. Ei se niin vaikeaa ole, siitä selviää kyllä mielenterveyspotilaskin. :)
Kirjoitit ihanan kannustavasti. Tosiaan, meillähän olisi lapselle psyykkisesti terve isä ja innokkaat iso- ja isoisovanhemmat ;)
Minä luulin, että vauvakuume on jotain, mikä tulee joskus 35-vuotiaana, mutta kun se tulikin 21-vuotiaana, olin ihan pihalla! Tosiaan 4 vuotta olen jo odottanut, ja mieheni on niin kovasti minun tukenani. Omassa suvussani on esimerkkejä onnellisista pitkistä avioliitoista, joissa isäkin osallistuu lastenhoitoon. Oma isäni on ihannemieheni tässä asiassa. Luotan tulevaisuuteen.
Toivotan onnea ja menestystä kaikille kohtalotovereilleni!
mutta masennusta sairastaneen henkilön (sisarus) lähiomaisena toppuutelisin hieman. Usein omassakin elämässä on tuollaisessa elämäntilanteessa tarpeeksi "koossa pidettävää" ja lapsi tuo tähän lisäksi hyvin suuren vastuun.
Myös isäni kärsi masennuksesta ja narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, ja kyllä se vaikuttaa tosi paljon lapsiin. Opiskeluajat olivat minulle piinaavat ja opiskelu venyi osittain mielenterveysongelmieni takia. Kodin vaikutus on ollut merkittävä, joskin ei ainoa, psyykkisten ongelmieni synnylle.
Olen itse ajatellut, että opiskeluaikoina kaikki se kotona koettu p*ska vyöryi niskaan, koska vasta kotoa pois muutettuani uskalsin olla "kapinallinen" ja todeta, ettei kotona kaikki ollut niin kuin pitäisi olla.
Yksi tärkeimmistä vanhemman tehtävistä on kasvattaa lapsi ja nuori ihminen, joka kunnioittaa toisia ja toisaalta hänellä on hyvä itsetunto ja uskallusta elää tätä elämää. Tuota jälkimmäistä minulla ei ollut tippaakaan, kotoa ikäänkuin tarttui mukaan se alakuloisuuden ilmapiiri.Isäni masennus veti ilmapiirin kotona alaspäin, ja nuorena minun oli tosi vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, luottaa elämään, itseeni ja toisiin ihmisiin.
Vaihtaisin elämästäni lukuisia päiviä pois (erityisesti lapsuudesta ja nuoruudesta), jos vain voisin. Niiden aikojen muistelu tekee kipeää.
Olen saanut apua terapiasta ja lääkityksestä ja tällä hetkellä nautin elämästäni. Sinä teet omat päätöksesi ja osaat varmasti itse punnita asiasi parhaiten. Halusin vain valaista-edes näin lyhyesti-mielenterveysongelmista kärsivän vanhemman lapsen osaa.