Jo on aikoihin eletty! Sixpäkkkikin, se erosta selvinnyt vannoutunut yksineläjä, on joutunut aivan nomadiksi ja pohdiskelee kodin merkitystä miehelle ja mielelle.
Kun lapseton, naiseton mies kohtaa 'sen seuraavan sydämensä valitun' niin heti kohta tulee eteen valinta: meille vai teille. Tällä en nyt tarkoita sitä pikaisinta vaan aivan oikeaa työn ulkopuolisen ajan viettopaikkaa. Ja koska tässä tapauksessa sydämen valitun asunto on ollut se isompi, mukavampi, ynnä että hänellä asustelee paikalla pari lapsukaistakin olen katsonut helpommaksi/paremmaksi vaihtoehdoksi siirtää kadonneen sixpäkkini hänen luokseen silloin kun yhteistä vapaa-aikaa on ollut.
Toista vuotta on nyt näin jatkettu. Samalla testattu tunteen vahvuutta ja onnen pysyvyyttä. Hyvin menee mutta silti tämmöinen keski-ikäinen mies on halunnut pitää oman asuntonsa tukikohtanaan ja varasatamanaan. Täytyy myöntää että siellä käydessä vastassa on yleensä ollut vain postivyöry eteisen lattialla ja homehtunut kevytjuustopala jääkaapissa.
Missä vaiheessa sitä pitäisi uskaltaa tehdä päätös jatkosta? Siis siitä missä on miehen koti? Nyt jo on naisen koti tutumpi kuin omaani, mutta toisaalta se ydinosa minua on omassa kodissani. Täällä ovat kirjani, tietokoneeni, valokuvani ja muistoesineeni, pölyttymässä ja haalistumassa. Täällä on myös yksinäisyys kun taas siellä 'hänen paikassaan' on ystävyys, läheisyys ja lasten iloisuus.
Siis ehkä olenkin jo tehnyt päätöksen, milloin vaan sen uskallan laittaa toteen... Tämä kahden kodin politiikka repii mutta vanhat pettymykset vieläkin painavat... oletteko kokeneet samaa?
Kun lapseton, naiseton mies kohtaa 'sen seuraavan sydämensä valitun' niin heti kohta tulee eteen valinta: meille vai teille. Tällä en nyt tarkoita sitä pikaisinta vaan aivan oikeaa työn ulkopuolisen ajan viettopaikkaa. Ja koska tässä tapauksessa sydämen valitun asunto on ollut se isompi, mukavampi, ynnä että hänellä asustelee paikalla pari lapsukaistakin olen katsonut helpommaksi/paremmaksi vaihtoehdoksi siirtää kadonneen sixpäkkini hänen luokseen silloin kun yhteistä vapaa-aikaa on ollut.
Toista vuotta on nyt näin jatkettu. Samalla testattu tunteen vahvuutta ja onnen pysyvyyttä. Hyvin menee mutta silti tämmöinen keski-ikäinen mies on halunnut pitää oman asuntonsa tukikohtanaan ja varasatamanaan. Täytyy myöntää että siellä käydessä vastassa on yleensä ollut vain postivyöry eteisen lattialla ja homehtunut kevytjuustopala jääkaapissa.
Missä vaiheessa sitä pitäisi uskaltaa tehdä päätös jatkosta? Siis siitä missä on miehen koti? Nyt jo on naisen koti tutumpi kuin omaani, mutta toisaalta se ydinosa minua on omassa kodissani. Täällä ovat kirjani, tietokoneeni, valokuvani ja muistoesineeni, pölyttymässä ja haalistumassa. Täällä on myös yksinäisyys kun taas siellä 'hänen paikassaan' on ystävyys, läheisyys ja lasten iloisuus.
Siis ehkä olenkin jo tehnyt päätöksen, milloin vaan sen uskallan laittaa toteen... Tämä kahden kodin politiikka repii mutta vanhat pettymykset vieläkin painavat... oletteko kokeneet samaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
anna sen päätöksen kypsyä ihan rauhassa. Teet ratkaisusi, kun se tuntuu oikealta. Ihminen tarvitsee aikaa tällaisiin asioihin ja se aika kannattaa itselleen antaa. Tiedät kyllä, milloin aika on oikea; nyt se ei ehkä ihan vielä ole, vaikka kenties lähellä jo.
Kuinka usein kaipaat sinne omaan kämppääsi?
Onko sinusta rasittavaa lähteä käymään siellä?
Kaipaatko omia tavaroitasi naisen kämpillä?
Kokisitko helpommaksi, jos kaikki kamppeesi olisivat siellä, missä enimmän aikaa olet?
Ärsyttääkö käydä eri osoitteessa katsomassa postit?
Vai tunnetko tulevasi kotiin, kun tulet taas omaan kotiisi?
Nautitko siitä tunteesta, että nyt olet omassa valtakunnassasi ja sinulla on oma rauha olla oma itsesi ja tehdä, mitä mielii?
Ehkä olet kysymyksiä jo pohtinutkin, mutta ihan vaan avuksi ajattelin, että voisivat johdatella sinua eteenpäin mietinnöissäsi ja tuntemustesi selvittämisessä.
Neuvoni on ehkä huono, koska se on vain omakohtainen...
Rakkauteen ja suhteeseen täytyy uskaltaa heittäytyä ja pistää peliin koko sixpäkki!
Ei Sinun identiteettisi katoa mihinkään vaikka luopuisit asunnostasi...
Kun asiat pitkittyvät, ne tapaavat myös mutkistua.
Tunnet kumppanisi jo hyvin ja tiedät tasan mihin olet menemässä - jos menet...
Itse riskeerasin kymmenen vuotta sitten lähes kaiken - en tosin sitä silloin pohtinut.
Tässä ollaan onnellisesti aviossa sen nuoren "kollipojan" kanssa ;DDD
Onnea valinnallesi - ellet kokeile, et tiedä..;)