Avopuoliso on kertonut, ettei halua lapsia. On välillä puhunut että haluaisi isäksi, mutta nyt näyttää tulleen siihen lopputulokseen ettei niitä halua. Nyt minun sitten pitäisi miettiä kumpi on tärkeämpää: luopua lapsihaveista vai miehestä. Tässä on yhteistä elämää rakennettu 4 vuotta ja olen ollut sitä mieltä, että tämän miehen kanssa haluan loppuelämäni viettää. Mutta haluaisin myös äidiksi ja perheen. Biologinen kello tikittää ja nyt olisin itse valmis. Ikää 26 vuotta. Olkaa siis kiitollisia miehestä joka haluaa lapsen kanssanne ja pitäkää huolta perheistänne.
mies ei
halua lasta
4607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu.. Tiedän miltä tuntuu haluta lasta kovasti, mutta minulla on sentään mies, joka haluaa myös.
Ja sitten vielä se päätös kummasta luopua, onnea vaan sinulle tästä eteenpäin. Ja yritä jaksaa!:)
Aika rankka paikka sulla: pitääkö hyvä mies ja mukava, yhteinen elämä vai hypätä sinkuksi, etsiä uutta miestä, josta ei sitten taas tiedä mitä se haluaa ja mitä ei...
Tiedän tunteen! Oma mieheni oli aiemmin sitä mieltä, että lapsia ei tule, mutta nyt on mieli muuttunut ja hän sanoo, että lapsi saa tulla vaikka heti! Ehkä ikä on tehnyt tehtävänsä ja ajatusmaailma vähitellen muuttunut. Olemme nyt 29- ja 32-vuotiaita.
Olet vielä suht nuori, joten voit ihan hyvin pohtia hetken aikaa tilannetta. Miehet eivät välttämättä alle 3-kymppisinä tiedä mitä haluavat, mielipide voi muuttua miten sattuu eikä "kello tikitä" samaan tahtiin kuin meillä naisilla. Tilanne voi siis teilläkin muuttua..! Älä painosta, mutta puhu tunteistasi, toiveistasi ja ajatuksistasi avoimesti.
Täälläkin kello tikittää. Täytän tänä vuonna kolmekymmentä ja mies on pari vuotta vanhempi. Välillä tuntuu, että olisi parempi, kun sanoisi suoraan, että ei ikinä, kun sanoo aina, että ei vielä, niin antaa kuitenkin toivoa. Siinä sitten odottelen ihmettä ja petyn aina vaan uudestaan. Vauvakuumekin on sellaista aaltoliikettä, että välillä iskee pahempana ja välillä taas kaihertaa vaan mielen taka-alalla. Joskus tunnen itseni ihan fyysisesti sairaaksi ja elämä on pelkkää itkua, kun ei tulevaisuuden haaveet kohtaa ja joskus taas olen ihan onnellinen näinkin ja ajattelen, että ehtiihän sitä vielä. Mutta ei auta kuin odottaa. Pitkällisen pähkäilyn jälkeen lopetin sentään pillerit ja käytetään toistaiseksi kumeja, mikä sekin tuntuu jo suurelta edistysaskeleelta!
Meillä on kaksi lasta ja kolmannesta olen jo vuosia haaveillut. Nuorimmaisen ollessa pieni oli kovasti yritystäkin, muttei onnistunut endometrioosin vuoksi.
Sitten kerran meille kävi ns.vahinko, ja aviomieheni antoi minulle tasan kaksi vaihtoehtoa.
Ne olivat abortti tai avioero. Päätös ei ollut vaikea tehdä, halusin ehdottomasti pitää lapsen.
Joitain viikkoja itkeskelin, koska mieheni oli todella vittumainen ja äärettömän ilkeä. En olisi ikinä voinut uskoa sitä miehestäni.
Viikot elin hirveässä paineessa ja pelossa, lopulta tuli sitten keskenmeno. Se otti todella koville. Miehenikin "heräsi" kun olin sairaalassa, hän syytti itseään keskenmenosta.
Aikaa sitten meni vuoden verran ja mieheni ehdotti, et josko sittenkin hankittaisiin kolmas lapsi. Minä olin onneni kukkuloilla, mutta ihan turhaan. Kuukauden yrittämisen jälkeen hän muuttikin mielensä, ei kuulemma ollut kolmanteen lapseen.
itse olen ainoa lapsi, ja haluaisin niin kovasti lisää lapsia, mutta taitaa olla jo liian myöhäistä, ikääkin on jo 39 vuotta.
Mieheni kanssa meillä on ollut jo verran puhetta avioerosta, paperit on viety eteenpäin ja nyt sitten katsellaan miten jatketaan.
Olenko täysin idiootti kun vielä haaveilen kolmannesta lapsesta? Jos me erotaan( niinkuin mitä todennäköisemmin tuleee käymään) niin saan
siltikin sanoa hyvästi vauvahaaveelle. Aika vaikea sitä on enää uskaltaa luottaa uuteen ihmiseen ja ruveta perustamaan perhettä. Me olemme jo nyt uusperhe, yksi ero on jo takana.