En tiedä tarvitsetko näitä tietoja nähdäksesi paremmin korteista, mutta kerron varmuudeksi.
Nuori (täysi-ikäinen), lyhyt, tummatukkainen, kalpea.
Tämä vuosi on alkanut rankemmin kuin viimeiset vuodet. Henkinen terveyteni on ollut vaakalaudalla jo monta vuotta, mutta tämän vuoden alussa paha olo löysi uuden tavan ilmoittaa olemassaolostaan aiheuttamalla minulle erillaisia, pahoja, oireita. Niiden takana ei kuulemma ole mitään elimellistä sairautta, mutta muita testejä ei olla edes vaivauduttu tekemään. (neurologiset.) Kaikki lääkärini ovat olleet sitä mieltä, että kaikki oireeni ovat olleet ahdistuksen aiheuttamia. Onko asia todellakin näin? Voin kyllä jo paremmin, onneksi, mutta saan pieniä muistutuksia aina silloin tällöin oireistani, etten vain missään nimessä unohtaisi niitä ja uskaltaisi elää normaalisti taas...Vaikka, ehkä tämä koko-aikainen muistutus oireista on jollain tasolla hyvä asia, sillä muistan silloin paremmin hoitaa itseäni. Mitä lähempänä kuolemaa on, sitä enemmän huomaa haluavansa elää. Vaikka elämäntarkoitusta ei olisikaan.
Toinen kysymykseni on, joka on ehkäpä tärkeämpi henkiseltä kannalta kuin edellinen...Löydänkö koskaan miehen, joka rakastuu minuun sellaisena kuin olen? Hyväksyy minut suurien virheitteni kanssa..? Tietenkin jokainen jolta kysyn asiasta pilanpäiten, sanoo, että tietenkin löydän. Mutta minulla on paha aavistus, etten koskaan tule antamaan kenellekään mahdollisuutta rakastaa minua, sillä en itse edes pysty rakastamaan itseäni. Olen kuitenkin tainnut aiheuttaa tämän kaiken itse, loppujenlopuksi.
Nuori (täysi-ikäinen), lyhyt, tummatukkainen, kalpea.
Tämä vuosi on alkanut rankemmin kuin viimeiset vuodet. Henkinen terveyteni on ollut vaakalaudalla jo monta vuotta, mutta tämän vuoden alussa paha olo löysi uuden tavan ilmoittaa olemassaolostaan aiheuttamalla minulle erillaisia, pahoja, oireita. Niiden takana ei kuulemma ole mitään elimellistä sairautta, mutta muita testejä ei olla edes vaivauduttu tekemään. (neurologiset.) Kaikki lääkärini ovat olleet sitä mieltä, että kaikki oireeni ovat olleet ahdistuksen aiheuttamia. Onko asia todellakin näin? Voin kyllä jo paremmin, onneksi, mutta saan pieniä muistutuksia aina silloin tällöin oireistani, etten vain missään nimessä unohtaisi niitä ja uskaltaisi elää normaalisti taas...Vaikka, ehkä tämä koko-aikainen muistutus oireista on jollain tasolla hyvä asia, sillä muistan silloin paremmin hoitaa itseäni. Mitä lähempänä kuolemaa on, sitä enemmän huomaa haluavansa elää. Vaikka elämäntarkoitusta ei olisikaan.
Toinen kysymykseni on, joka on ehkäpä tärkeämpi henkiseltä kannalta kuin edellinen...Löydänkö koskaan miehen, joka rakastuu minuun sellaisena kuin olen? Hyväksyy minut suurien virheitteni kanssa..? Tietenkin jokainen jolta kysyn asiasta pilanpäiten, sanoo, että tietenkin löydän. Mutta minulla on paha aavistus, etten koskaan tule antamaan kenellekään mahdollisuutta rakastaa minua, sillä en itse edes pysty rakastamaan itseäni. Olen kuitenkin tainnut aiheuttaa tämän kaiken itse, loppujenlopuksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.