Pisti hymyilyttämään taas tämä elämän hassu kulku. Olen jo nelikymppinen, työyhteisössä, sukulaisille jne avoimesti lesbo nainen, joka on elänyt "iät ajat" siippansa kanssa (14 vuotta).
Tutustuin sitten yhden vanhan työkaverin syntymäpäivillä kivaan naiseen, jonka kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita, kun kumpikin haki liikunta/lenkkeilyseuraa ja valitteli samaa kaveripiirin katoamista.
Jotenkin ei tullut puheeksi oman kumppanin sukupuoli siinä tilanteessa sitten lainkaan, eikä tullut neljällä seuraavallakaan tapaamisella. Kumppanilla on sukupuolineutraali lempinimi, joten siitä ei voi päätellä kumpi hän on.
Kävi sitten onnekseni niin hyvä tuuri, että uusi ystäväehdokas kysäisi jossain vaiheessa kumppanin nimeä, johon minä sitten mahdollisimman luontevasti kerroin vain siipan nimen.
Mutta tuli vain mieleeni, että miten vielä tänäkin päivänä voi tulla hetken paniikki? Mitäs jos uusi tuttavuus olisikin säikähtänyt ja karannut? Tämä Rovaniemen tyttö onneksi sai kyselykohtauksen ja oli aidosti utelias ja kiinnostunut asiasta, eikä ollut moksiskaan.
Mietin tässä, että mikä on poliittisesti korrekti aika tulla ulos kaapista nimenomaan tällaisissa tilanteissa, kun tutustuu uuteen ihmiseen? Missä kulkee rehellisyyden ja epärehellisyyden raja? Töissä on niin helppoa olla, kun meidän viidakkorumpu toimii täydellisesti. Uusille ihmisille tiedotetaan aika lailla heti, että tässä tiimissä on 6 homomiestä ja 4 lesboa ja noi on bissejä:-) Meitä on sellaiset vajaat 70, joten juorut kulkevat nopeammin kuin voisi aavistaakaan.
Yksityislämässä sitten välillä joutuu mietiskelemään, että missäs vaiheessa voisi tarkistaa, että onko uusi tuttu kuinka homofobi?
Kuinkas teillä muilla?
Tutustuin sitten yhden vanhan työkaverin syntymäpäivillä kivaan naiseen, jonka kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita, kun kumpikin haki liikunta/lenkkeilyseuraa ja valitteli samaa kaveripiirin katoamista.
Jotenkin ei tullut puheeksi oman kumppanin sukupuoli siinä tilanteessa sitten lainkaan, eikä tullut neljällä seuraavallakaan tapaamisella. Kumppanilla on sukupuolineutraali lempinimi, joten siitä ei voi päätellä kumpi hän on.
Kävi sitten onnekseni niin hyvä tuuri, että uusi ystäväehdokas kysäisi jossain vaiheessa kumppanin nimeä, johon minä sitten mahdollisimman luontevasti kerroin vain siipan nimen.
Mutta tuli vain mieleeni, että miten vielä tänäkin päivänä voi tulla hetken paniikki? Mitäs jos uusi tuttavuus olisikin säikähtänyt ja karannut? Tämä Rovaniemen tyttö onneksi sai kyselykohtauksen ja oli aidosti utelias ja kiinnostunut asiasta, eikä ollut moksiskaan.
Mietin tässä, että mikä on poliittisesti korrekti aika tulla ulos kaapista nimenomaan tällaisissa tilanteissa, kun tutustuu uuteen ihmiseen? Missä kulkee rehellisyyden ja epärehellisyyden raja? Töissä on niin helppoa olla, kun meidän viidakkorumpu toimii täydellisesti. Uusille ihmisille tiedotetaan aika lailla heti, että tässä tiimissä on 6 homomiestä ja 4 lesboa ja noi on bissejä:-) Meitä on sellaiset vajaat 70, joten juorut kulkevat nopeammin kuin voisi aavistaakaan.
Yksityislämässä sitten välillä joutuu mietiskelemään, että missäs vaiheessa voisi tarkistaa, että onko uusi tuttu kuinka homofobi?
Kuinkas teillä muilla?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pitää olla pihdit, että saa minusta kiskottua sen irti.
No niin, ikuisuusaihe joka aina kolkuttaa ainakin meikäläisen takaraivossa. OOn ollu nykyisessä työssä pari vuotta ja asiasta en ole puhunut vaikka koko ajan olen tyttikseni kanssa asunu saman katon alla. Kerran yksi työkaveri kysy seurustelenko ja mä vastasin että "joo" ja kun ei sit enempää kyselly niin en kattonu tarpeellisex alkaa siitä sen enempää puhumaan. Joten näin on menny nyt 2 vuotta....en tiedä aavistaako joku, mutta puhetta ei ole ollu.
...kun on pysyvästi siellä kanissa, niin eipä sitä tismalleen oikeaa hetkeä pysty kyllä koskaan etukäteen tunnistamaan saati sanomaan. Pitää vaan olla antennit ulkona ja vähän haistella ihmistä noin yleensä ja kuulostella millanen se on mielipiteissään noin muuten.
Musta sä ainakin toimit juuri kuten itsekin toimisin, koska teidän yhdessä tekeminen ei mitenkään liittynyt kummankaan kotiasioihin. Kun ollaan lenkillä ollaaan lenkillä ja that's it. Duunissa mulla on aina ollut se linja, että ajan itseni ensin "ihmisenä" sisään sekä työhön että työyhteisöön ja vasta sitten ajan kanssa tulevat laisuudet ja läisyydet esiin ja juuri noin, ilmoitusasiana ohimennen, pikku kuriositeettina. Ei mun tarvitse kertoa kenellekään sitäkään että mulla on ruskeat silmät - se näkee sen kyllä, jota asia kiinnostaa. Maltti on aina valttia!
Mulla on koiria ja niittenkin kanss pitää toimia siten, että pysyy itse (ainakin pyrkii olemaan) coolina tilanteessa kuin tilanteessa ...se vähentää ratkaisevasti koirien reagointia asioihin.
Vaikka kuten koirista ei ihmisistäkään pirukaan tiedä mikä välillä vetää ja tuuppaa, noikin rähisee välillä samoille vastaantuleville koirille joita välillä taas ei huomatakkaan tai heilutetaan jopa häntää!
Musta tuntuu aivan hirveältä joskus noi tilanteet. Itse toimin joskus jopa aika ahdasmielisessäkin ympäristössä ja sit kun tapaa jonkun uuden tyypin takaraivossa jyskyttää koko ajan, että milloin kertoo ja miten ja mikä on lopputulos. Sit kun sen saa sanottua putoaa taakkaa harteilta. Kuitenkin senkin jälkeen pitää jatkuvasti todistella uudelle tyypille, että on tavallaan normaali ja hyvä tyyppi, ei mikään perverssi. Ja sit jos mokaa tuntuu, ettei hevillä anteeksi anneta, kun on jo painolastina toi lesbouskin.
Joskus oon miettinyt, että ihme jos ei mun elinikä ole lyhentynyt paineiden, ahdistuksen, salailun, kyräilyn, ihmisten tuijotuksen ja jatkuvan hyväksyttämisen/ei hyväksynnän vuoksi.
Ku sais vaan olla ja rakastaa.
Tulipa tuossa mieleeni tapaus vuosien takaa. Tutustuin pariin naiseen baarissa ja eipä aikaakaan kun minulle tuli eräs nainen sanomaan, että varo niitä naisia... minä ihmeissäni että miksi ihmeessä pitäisi varoa... vaarallisiakin? Nainen vastasi että, etkö tiedä ne on lesboja! Aavistinhan minä sen, vaikkei siitä ollut puhuttu mitään. Ystäviä edelleen nämä "vaaralliset" lesbonaiset, vaikkakin elämä on heittänyt meidät hyvin kauaksi toisistamme. Menneenä helatorstaina piipahdin baarissa ystäväni kanssa,
tanssimme valssin, niin eikös jo heteromies tullut tiskille pitämään esitelmää.... tyyliin: tiedätkö että vain mies ja nainen on luonnollinen tanssipari...! Kysyin: Onko joku diregtiivi, jossa niin sanotaan? Mies siihen: Oottako lesboja? Vastasin: Enhän minäkään kysy sinulta pidätkö pilkullisia vai raidallisia kalsareita! Mies aivan ihmeissään, joten sanoin että aivan yhtä henkilökohtainen kysymys kuin sinun esittämäsi. Hän otti lasinsa ja poistui luultavasti vaimonsa pöytään... Tuntemattomille en näe olevani selitys velvollinen mitenkään.
Aivan läheiseni tietävät ja jotkut aavistavat... Kysyttäessä vastaan rehellisesti, paitsi tuntemattomille....
Kaapista ulos tulo on kuitenkin minulle aika "tuore" asia, mutta ihanan vapauttava. Näin keski-ikäiselle naiselle jolla elämä on alkanut uudelleen... hih.. :)
Sateenkaari-Suomi -näyttelyssä oli kuvia samansukupuolisista tanssipareista sellaisellekin jolta on jotenkin jäänyt näkemättä kuinka Tuntemattomassa Sotilaassa miehet tanssivat keskenään. Kuva oli Lapuan puukkotehtaalta. Kehottaisin menemään Lapualle valistamaan siitä, että puukkotehtaan poikien tanssi on sopimaton tai luonnoton sen sijaan että uhittelee naisille.
...kannattaa tosiaan mennä pohojalaasehen paarihin ja huutaa paaritiskillä notta kaikki painijat on homoja! Ei vais mä oon kotoisin pohojammaalta eikä se sen kummempi oo asennevammoiltaan kuin muukaan paikka, aika paljon on ittestä kii muutenkin.
Tää Tiituksen juttu oli jotenkin kiva! MIKÄ onkaan parempaa kuin se että voi keski-iässä vielä aloittaa kokonaan uutta itsensä kanssa! Mä oon ollu "aina lesbo"... mutta enpä taida vaihtaa tätä olotilaani heteroksi vaikka kuinka olenkin keski-iässä... anna palaa vaan ;)!
Palatakseni takaisin pohojammaalle niin silloin kun kävimme Kauhajoen Kasinolla ja muualla vastaavilla tanssipaikoilla lähinnä naispuolisen serkkuni kanssa, oltiin 14-15-16v., (huoh.: melkein 30v. sitten), niin oli täysin yleistä että mentiin akkaparissa tanssimaan eikä kukaan lesbotellut tai heilutellut pesismailoja! No ei naiset sentään toisiaan hakenu tanssimaan siis vaikkapa siitä niin kutsutusta tyrkkyjonosta... SE olis voinu olla jo Tapaus?
kuitenkin lisään ETTÄ näitä huomauttelijoitakin, suorastaan vihtuilijoitakin on matkan varrella ollut ihan riittävästi - sen takia ei jaksakaan kaikkea heteropaskaa enää! Tarkoitan että MUN tarttis aina olla se mukava koska kerran kuulun vähemmistöön, vaikka pään aukomista turhaan vältänkin.
Joskus entisessä baarpitoisessa elämässäni on tarjottu rahaakin että sais tulla runkkaamaan viereen kun nain muijaani... oon lyöny leikiksi vaan että millä MÄ sitä nain, sanoppa... ja sitä normaalia "ettoosaanutarpeeksiisoo, mullois" tai "sitäsäkumminkin haluut salaa"... selitäppä semmosille jarmoille sitten jotain. Ei kannata tuhlata energiaansa, nääs...