Niinhän se elämä rupesi sitten oikein todenteolla ahdistamaan minuakin! Minä joka olen aina yrittäny piristää muita ihmisiä, ja yrittäny todistaa elämällä positiivisella senteella että vammaisena eläminenkin voi olla elämisen arvoista ja hienoa. Tällä hetkellä ahistaa ihan hirveesti, ei oo koskaan ahdistanu näin paljon.
Oon opiskellu vuoden yhteisöpedagogiksi ylivieskassa, mutta siellä pitää opiskella teologiaa 90op:ta, ja kaikissa aineissa uskonnolisuus näkyy.Esim viestinnässä piti tehä esitelmä jostain raamatun henkilöstä. En kestäis opiskella siel enää päivääkään, vaikka tää vuos on mennykki aika sutjakkaasti, mut ajatus vähintään 2,5 vuodesta ei todellakaan kuulosta hyvältä. Olen ateisti, eikä teologian opiskelu tee minusta hyvää pedagogia, eikä siitä oo iloa ku lapset kirkuu ympärillä.
Olen hakenut siirtohaulla joensuuhun, jossa painotteina on taide-,kulttuuri- ja osallistavakasvatus, eli just se mitä haluan. Siirtohaulla pitäs päästä 90% varmuudella, mutta enpä mä oo pahemmin ennenkään saanu elämässäni sellasta mitä haluan.
Mä en oo tän vuoden aikana onnistunu saamaan itelleni yhtään ystävää ylivieskasta, 2 hyvän päivän tuttua, joita en oo toista kertaa nähny. Ainoot kaverit on täälä meijän luokkalaiset, ja ne on melkein kaikki syvästi uskovaisia, et ollaan vähän eri aaltopituudella, ja kaikenlisäks melkein kaikki asuuu musta 23km päässä, missä on koulu. Eli mun elämä on käytännöössä katsoen ollu kotona lojuumista, ja ällöjen teologisten kirjojen lukemista.
Kaikki hyvät kaverit on helsingissä 700km päässä, ja loput ympärisuomea mikä missäkin. Parisuhdetta ei tietenkään oo, eikä siitä oo mitään toivoakaan täällä. Mitään harrastuksia ei oo ku en ehtiskää ku teologia on niin teoreettistä ni se on tuhannen kirjan lukemista viikossa.Teatteria helsingissä ollessani harrastin, ja tätä ennen vuoden jopa kälviällä opiskelin, se antas energiaa, mutta ei täällä oo siihen mitään mahkuja enkä ehtis tosiaan.
Ajatus siitä että elämäni olisi seuraavat 2,5 vuotttaki koulua, kotiin, koulua, kotiin, ja kaikenlisäks opiskelisin sellasta mikä ei yhtään kiinnosta, seuravana vuonna ois rippikoulukasvatus ja kristillinen seksuaalietiikka, tukehdun ajatuksestakin että siinä olisi tulevaisuuteni.
Enkä oo hirveen hyvin koulun porukoihinkaan sulautunu, ku oon erilainen monella tapaa you know, vaikka tosi kauniisti oon yrittäny kunnioittaa muita ja osallistua täysin sydämiin kaikennäköseen kristilliseen riittiin. Joten ei niistä kolleegoistakaan iloa ees siel koulussa.
Jos pääsen joensuuhun, oon varmaan iki onnellinen. Siellä koulussa vrmaan tykkään opiskella, mitä kurssitarjotinta luin, siellä mulla on jo entuudestaan mutama tuttu, ja se on tuplasti isompi paikkakin, et varmast saan lisää ystäviä, siellä on kaupunginteatteri ja ylioppilas teatteri, ja muutenkin paljon aktiviteetteja ja asioita joilla voi värittää elämäänsä, vaikka kissa oiski ainoo vierellä hengittävä olento.
Vaikka mä oon aina lähimmille ystävilleni ilmassu mitä värikkäämpiä kauhuskenaarioita, ku elämässäni on enenki ollu tälläsia "jäänkö helvettiin vai lähemmäksi unelmia" tilanteita, mutta tää on eka kerta ku pelkään ihan oikeesti etä miten mä kestän, jos ei parhaimmin päin käy, mitä mulle sinä aikana tapahtuu, tai mitä itselleni saatan tehdä.
En tiedä oliko tän kirjottamisesa mitään järkee ja sainko edes selkokielellä ja pääasiat mainittua kirjotettua yön keskellä apaattisen olotilani vallitessa. No onpahan nyt ainaki kirjotettu.
Eipä mun elämä koskaan mitään kummostaa oo ollu, halpamaista sen irvikuvaa. Paljon yrittäny että siinä ois väriä, ja pääsisin lähemmäs ihmisen niitä perus tavoitteita ja toiveita, mutta aina oon jotain möhliny, tai oon saanu kieltävän vastauksen asioihin vaikuttavilta henkilöiltä ja tahoilta.
Itsestähän se elämä on kiinni, mutta mä en kai vaan osa tehä sitä. Koskaan ei oo liikaa ollu oikeita ystäviä. Ja aina on ite saanu lähinnä ottaa ja pitää yhteyttä että ois edes muutama. Elämä on tarjonnu paljon hyviä langan alkuja ihaniin asioihin, mutta lopuks ei oo käteen jääny ku paska (ja joskus jopa) katkera mieli.
Kun sitä kattoo muiden elämää miettii usein.Mitä mä teen väärin? Joo on joskus ollu paljon harrastuksia, ja ne on ollu ihania, mutta joskus niissä harrastuksissakin on harmittanu että ku meen kotiin, ni se elämä oli sit siinä. ei oo mitään linkkejä niihin ihmisiin harrastusten ulkopuolella. Ei se elämä oo vaan ihmisiä, mutt aina on tuntunu että jotain multa puuttuu mitä muilla niin kiireisillä ja elämän täyteisillä monilla kavereilla ja tuttavilla on. Yks on tosiaan se että mulla ei oo koskaan ollu todellisia ystäviä tai edes sähköpostia kummempia kavereita kovin montaa. Joo joskus oli puhelimessa kauniisti numeroita, mutta kuinka moni niistä ei ollu joku virkanumero, tai sellanen ihminen, joka on joutunu antaa numeronsa, tai todella ilahtuis jos soitan...ja oli joskus lukuisia ihania aktiivisia sähköpostiystäviä, joita ei kuitenkaan puoliakaan koskaan elävänä nähny. No olihan se jotain, nyt ei oo sitäkään.tai aikoihin ei oo ollu.
Ja vaikkei se oo kaiken syy kokonaan tietenkään, ni ei se kyllä yhtään autakkaan että on kampurana median kauneuden myytin ja klassisen kauneuden illuusion värittämässä jokseenkin sairaassa markkinatalous yhteiskunnassa. Ku ahistaa ja masentaa, ni on vielä kiva muistaa että ainii, tämäkin ihana ominaisuus minulla on, millä ei hyvien ystävien mielestä pitäs olla mitään haittavaikutuksia. No olin onnekseni löytäny kaks uutta sähköposti ystävää sattumoisin tässä hiljattain, ja olivat kovin kiinostuneita minusta (jopa milligramman verran jotenki muutenki ku kaverina) ja niistä oli niiin mukavaa jutella kerranki miehen kanssa joka on fiksu,jolla on jotain sanottavaa, lämmin sydän ja ymmärtää naisten ajattelu maailmaa, toinen taisi jopa kirjoittaa että kaikkea sitä mistä hän on haaveillutKun kerroin olevani lievästi liikuntaroitteinen, ei enää kelvannut edes sähköposti ystävyys, se on ihan ymmärrettävää ettei ne ollu enää sen jälkeen kiinnostuneita(vaikkei se mikään paha juttu oo), muuta täytyy vaan hyväksyä että maailmassa on paljon paljon ihmisiä jotka eivät voisi edes leikkimielisesti olevansa kiinostuneita tai olevansa parisuhteessa vammasen kanssa, eikä se tee niistä välttämättä edes pinnallisia, mutta en oikeen käsitä eteeti edes mailikaveriksi. No kai se on se sama niin ku yhen illan jutuissakin on(muutaman ystävättäreni mukaan) että sen toisen pitää olla 20%sellanen, että siitä vois ehkä tulla jotain enermmänkin ku yhen illan juttu, vaikka tietääki ettei 99.9% niistä tapauksista sit kuiteskaa mitään muuta halua. Et jos on lähteny nettailee ystävänä taka-ajatuksena hyvässä lykyssä kumppanin löytä, ni sit jos se onki vammanen, eli 100% no thanks, ni ei siinä ystävyydessäkään oo enää mitään.
No joo nyt lopetan, nytki jo romaanin varmaan kirjottanu.
On "ihanaa" olla hieno persoona, ihana ihminen, kun kukaan muu ei sitä kuitenkaan vääntyneiden jäsenien alta nää.(paitsi lässyttävät ystävät)
Oon opiskellu vuoden yhteisöpedagogiksi ylivieskassa, mutta siellä pitää opiskella teologiaa 90op:ta, ja kaikissa aineissa uskonnolisuus näkyy.Esim viestinnässä piti tehä esitelmä jostain raamatun henkilöstä. En kestäis opiskella siel enää päivääkään, vaikka tää vuos on mennykki aika sutjakkaasti, mut ajatus vähintään 2,5 vuodesta ei todellakaan kuulosta hyvältä. Olen ateisti, eikä teologian opiskelu tee minusta hyvää pedagogia, eikä siitä oo iloa ku lapset kirkuu ympärillä.
Olen hakenut siirtohaulla joensuuhun, jossa painotteina on taide-,kulttuuri- ja osallistavakasvatus, eli just se mitä haluan. Siirtohaulla pitäs päästä 90% varmuudella, mutta enpä mä oo pahemmin ennenkään saanu elämässäni sellasta mitä haluan.
Mä en oo tän vuoden aikana onnistunu saamaan itelleni yhtään ystävää ylivieskasta, 2 hyvän päivän tuttua, joita en oo toista kertaa nähny. Ainoot kaverit on täälä meijän luokkalaiset, ja ne on melkein kaikki syvästi uskovaisia, et ollaan vähän eri aaltopituudella, ja kaikenlisäks melkein kaikki asuuu musta 23km päässä, missä on koulu. Eli mun elämä on käytännöössä katsoen ollu kotona lojuumista, ja ällöjen teologisten kirjojen lukemista.
Kaikki hyvät kaverit on helsingissä 700km päässä, ja loput ympärisuomea mikä missäkin. Parisuhdetta ei tietenkään oo, eikä siitä oo mitään toivoakaan täällä. Mitään harrastuksia ei oo ku en ehtiskää ku teologia on niin teoreettistä ni se on tuhannen kirjan lukemista viikossa.Teatteria helsingissä ollessani harrastin, ja tätä ennen vuoden jopa kälviällä opiskelin, se antas energiaa, mutta ei täällä oo siihen mitään mahkuja enkä ehtis tosiaan.
Ajatus siitä että elämäni olisi seuraavat 2,5 vuotttaki koulua, kotiin, koulua, kotiin, ja kaikenlisäks opiskelisin sellasta mikä ei yhtään kiinnosta, seuravana vuonna ois rippikoulukasvatus ja kristillinen seksuaalietiikka, tukehdun ajatuksestakin että siinä olisi tulevaisuuteni.
Enkä oo hirveen hyvin koulun porukoihinkaan sulautunu, ku oon erilainen monella tapaa you know, vaikka tosi kauniisti oon yrittäny kunnioittaa muita ja osallistua täysin sydämiin kaikennäköseen kristilliseen riittiin. Joten ei niistä kolleegoistakaan iloa ees siel koulussa.
Jos pääsen joensuuhun, oon varmaan iki onnellinen. Siellä koulussa vrmaan tykkään opiskella, mitä kurssitarjotinta luin, siellä mulla on jo entuudestaan mutama tuttu, ja se on tuplasti isompi paikkakin, et varmast saan lisää ystäviä, siellä on kaupunginteatteri ja ylioppilas teatteri, ja muutenkin paljon aktiviteetteja ja asioita joilla voi värittää elämäänsä, vaikka kissa oiski ainoo vierellä hengittävä olento.
Vaikka mä oon aina lähimmille ystävilleni ilmassu mitä värikkäämpiä kauhuskenaarioita, ku elämässäni on enenki ollu tälläsia "jäänkö helvettiin vai lähemmäksi unelmia" tilanteita, mutta tää on eka kerta ku pelkään ihan oikeesti etä miten mä kestän, jos ei parhaimmin päin käy, mitä mulle sinä aikana tapahtuu, tai mitä itselleni saatan tehdä.
En tiedä oliko tän kirjottamisesa mitään järkee ja sainko edes selkokielellä ja pääasiat mainittua kirjotettua yön keskellä apaattisen olotilani vallitessa. No onpahan nyt ainaki kirjotettu.
Eipä mun elämä koskaan mitään kummostaa oo ollu, halpamaista sen irvikuvaa. Paljon yrittäny että siinä ois väriä, ja pääsisin lähemmäs ihmisen niitä perus tavoitteita ja toiveita, mutta aina oon jotain möhliny, tai oon saanu kieltävän vastauksen asioihin vaikuttavilta henkilöiltä ja tahoilta.
Itsestähän se elämä on kiinni, mutta mä en kai vaan osa tehä sitä. Koskaan ei oo liikaa ollu oikeita ystäviä. Ja aina on ite saanu lähinnä ottaa ja pitää yhteyttä että ois edes muutama. Elämä on tarjonnu paljon hyviä langan alkuja ihaniin asioihin, mutta lopuks ei oo käteen jääny ku paska (ja joskus jopa) katkera mieli.
Kun sitä kattoo muiden elämää miettii usein.Mitä mä teen väärin? Joo on joskus ollu paljon harrastuksia, ja ne on ollu ihania, mutta joskus niissä harrastuksissakin on harmittanu että ku meen kotiin, ni se elämä oli sit siinä. ei oo mitään linkkejä niihin ihmisiin harrastusten ulkopuolella. Ei se elämä oo vaan ihmisiä, mutt aina on tuntunu että jotain multa puuttuu mitä muilla niin kiireisillä ja elämän täyteisillä monilla kavereilla ja tuttavilla on. Yks on tosiaan se että mulla ei oo koskaan ollu todellisia ystäviä tai edes sähköpostia kummempia kavereita kovin montaa. Joo joskus oli puhelimessa kauniisti numeroita, mutta kuinka moni niistä ei ollu joku virkanumero, tai sellanen ihminen, joka on joutunu antaa numeronsa, tai todella ilahtuis jos soitan...ja oli joskus lukuisia ihania aktiivisia sähköpostiystäviä, joita ei kuitenkaan puoliakaan koskaan elävänä nähny. No olihan se jotain, nyt ei oo sitäkään.tai aikoihin ei oo ollu.
Ja vaikkei se oo kaiken syy kokonaan tietenkään, ni ei se kyllä yhtään autakkaan että on kampurana median kauneuden myytin ja klassisen kauneuden illuusion värittämässä jokseenkin sairaassa markkinatalous yhteiskunnassa. Ku ahistaa ja masentaa, ni on vielä kiva muistaa että ainii, tämäkin ihana ominaisuus minulla on, millä ei hyvien ystävien mielestä pitäs olla mitään haittavaikutuksia. No olin onnekseni löytäny kaks uutta sähköposti ystävää sattumoisin tässä hiljattain, ja olivat kovin kiinostuneita minusta (jopa milligramman verran jotenki muutenki ku kaverina) ja niistä oli niiin mukavaa jutella kerranki miehen kanssa joka on fiksu,jolla on jotain sanottavaa, lämmin sydän ja ymmärtää naisten ajattelu maailmaa, toinen taisi jopa kirjoittaa että kaikkea sitä mistä hän on haaveillutKun kerroin olevani lievästi liikuntaroitteinen, ei enää kelvannut edes sähköposti ystävyys, se on ihan ymmärrettävää ettei ne ollu enää sen jälkeen kiinnostuneita(vaikkei se mikään paha juttu oo), muuta täytyy vaan hyväksyä että maailmassa on paljon paljon ihmisiä jotka eivät voisi edes leikkimielisesti olevansa kiinostuneita tai olevansa parisuhteessa vammasen kanssa, eikä se tee niistä välttämättä edes pinnallisia, mutta en oikeen käsitä eteeti edes mailikaveriksi. No kai se on se sama niin ku yhen illan jutuissakin on(muutaman ystävättäreni mukaan) että sen toisen pitää olla 20%sellanen, että siitä vois ehkä tulla jotain enermmänkin ku yhen illan juttu, vaikka tietääki ettei 99.9% niistä tapauksista sit kuiteskaa mitään muuta halua. Et jos on lähteny nettailee ystävänä taka-ajatuksena hyvässä lykyssä kumppanin löytä, ni sit jos se onki vammanen, eli 100% no thanks, ni ei siinä ystävyydessäkään oo enää mitään.
No joo nyt lopetan, nytki jo romaanin varmaan kirjottanu.
On "ihanaa" olla hieno persoona, ihana ihminen, kun kukaan muu ei sitä kuitenkaan vääntyneiden jäsenien alta nää.(paitsi lässyttävät ystävät)
Vastaukset 24
Vanhimmat
Luin kirjeesi ja minunkin mielestä sinun pitäisi päästä Joensuuhun. Ehkä voisit kysellä jollakin toisella palstalla neuvoa, miten menetellä. Ehkä joku tietäisi enemmän? Onko siellä sinun koulussa kuraattoria? Entä vanhempasi?
On hyvä että kerrot tilanteesi ja uskallat sanoa sen, mikä ahdistaa. Kyllä se päivä paistaa "risukasaankin". Tiedätkö, että kukaan ei ajattele mitään, vaikka olisi vähän vaivaa.
Se on niin, että kun itse yrittää ja ei anna periksi, niin aina sitä sitten onnistuu. Jos ei sillä tavalla, kuin itse ensin ajatteli - niin sitten toisella tavalla! Mitä tulee ystävien hankkimiseen, niin se on joskus vaikeaa kaikille. Voithan lukea "viisaita neuvoja" jostain "miten saan ystäviä ja kavereita"- kirjasta. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta aina saa vihjeitä. Kyllä sekin asia järjestyy ajallaan! Olet kirjoittanut hienon kirjeen, ja takuulla tulet löytämään itsellesi ystävän! Onnea matkaan!
Sehän tässä juuri ahdistaa melkein eniten, etten voi enää tehdä mitään mikä vaikuttaisi pääsemistuloksiini, voin vain odottaa tuomiotani, kuin kuolemaan tuomittu vanki.Vain odottaa, en tehdä mitään. Yksi parhaimmista tavoista kiduttaa ihmistä on epätietoisuus.
En ihan ymmärtänyt lausetta "kukaan ei ajattele mitään, vaikka olisi vähän vaivaa"? Jos tarkotit sillä ettei ketään haittaa vaikka on vähän kampura, niinhän sitä ois hieno ajatella, mutta kuinka paljon maailmassa onkaan ihmisiä joita se haittaa... ja ihmisiä joilla on tiedon puutetta. Omassa koulussanikin yksi 28v. tyttö luuli tähän päivään asti, että cp-vammaiset ovat älyllisesti vähän vajaita, kunnes paljastin hänelle itse kuuluvani kyseiseen "porukkaan", jäi suu ammulleen, kun hänen mielestään olen luokan syvällisin ja hyvä kaatamaan opettajienkin argumentteja.
Vai tarkoititko lauseellasi jota en ehkä ymärtänyt, että kukaan ei pahastu, vaikka teettäisin niille vähän ylimääräistä vaivaa, tai ettei minun tarvitse hävetä että olen adistunut'?
Toki yrittämisellä onnistuu, mutta yrittäminenkin onnistuu paremmin kun tuntee elämässä mielekkyyttä, eikä näe sitä lähinä ulkoa tulleena pakotteena, johon pitää sopeutua, niin kun pahimmillaan tällä hetekellä voisi tuntua. Ja itse olen kuitenkin myös joskus sanonut näin:"Wlämälle ja ihmisille antaa mahdollisuuden rakastaa, vasta kun luopuu liiallisesta yrityksestä hallita niitä", ja näin se mielestäni on.
Ja ihminen joka on ahdingossa ja tuntee olevansa uospääsemättömässä tilanteessa, ei kauheesti jaksa yrittää...
Ei kirjoilla ystäviä hankita niin ku ei parisuhdettakaan. Hankkimistaidoista ei kiinni, vaan siitä ettei oo paikkoja, missä niitä ihmisiä vois nähdä. Täälä ei oo, varsinkaan äin kesäsin juuri mitää muuta ku juottolat, niissä istuminen toki maistuisi, aika kuluis, mutta kukkaro, terveys ja itsekunnioitus ei anna myöten.
No minä anna ajan kulua. Muutennhan voisin mennä vanhempien luokse syömään hyvin, näkemään helsingin kavereita ja muutenkin elämää ja vilinää, mutta pitää odottaa vastausta pääsenkö opiskelemaan joensuuhun, joka tulee postissa, ja sitte mun pitää tehä vielä 2 teologian esseetä, 3 etiikan esseetä, ja 1 kasvatustieteen essee, ja lukee näiden takia 7 kirjaa. Oikein mielenkiintosia kirjoja ovat, mutta se ahdistaa että jos tänne jään enkä pääse pois. Ei pitäis tuskastella tulevaisuutta, mutta se ahdistava epätietosuus on jo tätä päivää, se on koko ajan tässä hetkessä läsnä.
Erikoista, että et ole löytänyt yhtään ystävää opiskeluaikana. Oletko varmasti yrittänyt olla itse aktiivinen? Ainakin minä olen löytänyt opiskelukavereita lähinnä omalla aktiivisuudellani. Mene vain rohkeasti juttelemaan, niin kyllä se siitä! Toisaalta jos kavereita ei ole liikaa, jää sulle enemmän aikaa opiskeluun. Kurssit voivat olla tylsiä, mutta eikö horisontissa siintävä tutkinto pitäisi antaa kipinää opinnoille? Kyllä minustakin on välillä hyvin tylsää miettiä 15 tuntia päivässä gradua, mutta edistyminen on palkitsevaa. Toisaalta jos opinnot ovat todellakin ylivoimaisia, ei ole mikään häpeä vaihtaa alaa.
Niin no varmasti merkitsee missä asut(kyllä minäkin helsingissä). Ylivieskassa ei niin kauheesti nuorisoa ole, tai onhan niiitä, mutta ei myöskään niin paljon paikkoja joissa niihin törmäisi, ja kapakassa kun ei jaksaisi aina istua. Ja sillä on toki vaikutusta myös että koulumme on 20km päässä keskustassa keskellä metsää kansan kioelellä missä ei ole mitään, emmekä ole yhteydessä minkään muun linjan opiskelijoihin.Meidän opiskelutalossa on vain näitä yhteisöpedagogeja, joista tulee myös kirkonnuorisotyöntekijöitä. Mutta eipä meillä ole mitään yhteistä tai yhteyttä muiden vuosikurssien kanssa, siitä ovat kaikki luokalaisemme valitelleet.
Tutkinto ei ole väärä. Haluan kyllä yhteisöpedagogiksi, mutta eri työkaluin.Ja vaikka minua ei kiinnosta missään määrin opiskella juttuja jota olen joutunu opiskelemaan(joilla ei oo mielestäni niin kauheesti kasvatuksen, tai ainakaan mun kasvatus-arvojen kanssa tekemistä)opiskelemaam esim. teologiaa,systemaattista teologiaa, hermeneutiikkaa(raamatun tulkintaa), dogmatiikkaa(dogmien olemusta kristinuskosta), eksegetiikkaa(raamatuntutkimista), kristologiaa(oppi kristuksesta), kirkkohistoriaa jne jne...
Ja mitä hyötyä on opiskella asioita jotka eivät kuin ehkä hyvin nimellisti hyödytä minua työssäni? Se että olisi saanut yleissivistyksen, näihin asioihin, josta olisi ollut työssä hyötyä, siihen olisi riittänyt puolet vähemmmän tällaisia opintoja.
Ylivoimaisia ne eivät ole. Olen jopa osannut usein lässyttää (teatteri näyttelemiskokokemuksista ehkä apua)tenntivastauksiin oikein jeesusta ja muita heille rakkaita asioita "rakastavia" vastauksia ja muutenkin kirjoittaa niin ettei ateistisuuteni näy missään(vaikka nykyään kaikki sen varmaan tietää), ja hyviä tuloksia olen saanu. Olenko piinu mitään hyödyllistä on sitte toinen juttu...
Mieti tilannetta jos sinut laiteetaisiin kouluun, jossa opiskeltaisiin vammaisten halveksuntaa ja ja opetettaisiin eri ideologioin kuinka tyhmiä he ovat jne. Kaikki ut olisivat hurmiollisesti sydämellään opinnoissa mukana, kukaan ei tietäisi että olet vammainen.Ystäviä sinulla ei olisi, .Kävisitte silmät sidottuna aamulla bussiin joka veisi teidät kouluun ja toisi takaisin. Kotona kaikki aikasi menisi lukiessa kirjoja jotka kertovat, kuinka pahasta yhteiskunnalle vammaiset ovat ja miten niistä pääsee eroon.
Olihan tuo todella kärjistetty versio asiasta, mutta välillä tuntuu tuollaiselta. :)
Onkohan tämä laitos ev. lut. vai jokin lahko?
Laitos on keskipohjanmaan ammattikorkeakoulu, ylivieskan yksikkö, ja meidän opetuksemme tapahtuu raudaskylän kristillisen opiston tiloissa. Meistä tulee yhteisöpedagogeja ja ev.lut.kirkon nuorisotyöntekijöitä.
Sinun pitää puhua rehtorisi kanssa. Koulujen rehtorien velvollisuus on huolehtia, että oppilaat voivat hyvin. Eli mars vaan kansliaan. Kyllä asiat järjestyvät! Olet tosi reipas, kun otat kantaa ja kerrot miten voit! Onnea sinulle! ei sinun tarvitse olla yhtään ahdistunut. Olet nuori ja sinun tarvitsee olla vain onnellinen!
Tere!
Kumpa asiat vain olisivat noin yksinkertaisia.
Totta kai kun kerron rehtorille kantani asioihin hän todennäköiisesti sanoo että pitäisikö minun sitten harkita opiskelujeni lopettamista. Mutta siinähän nyt ei ole mitään järkeä ku kerrankin olen amk:hon päässyt. Haettu on tätä ennen miljoona kertaa sosionomista aina teatteri-ilmaisun ohjaajaksi asti(kaikilla ammateilla ollut sama tavoite: auttaa lapsia kehittymään henkisesti terveiksi hyviksi yksilöiksi, näin lyhykäisyydessään). Ja toki haluan saada yhteisöpedagogin paperit käteen. Siie pitää vaan kärsiä, koska vuoden päästä ei oo enää niin fiksua vaihtaa koulua, tulee liian sotkusta ja monimutkasta, ja ku ikääkin on jo tän verran ois ihan kiva valmistua ennen 30v..
Nii sit pitää vaan kärsiä, en vain tiedä kestänkö. Eikä se rehtori mulle ylivieskasta ystäviä hanki naisystävästä puhumattakaan :).
Ei ole pakko harkita opintojen lopettamista! Voi harkita muita vaihtoehtoja! Koulujen velvollisuus on harkita toimenpiteitä, jotka auttavat oppilasta voimaan hyvin! Se on rehtorisi velvollisuus! Ota yhteyttä Kouluylihallitukseen, jos asiat eivät järjesty!
eikä se rehtori voi myöskään auttaa mua sopeutumaan vammasena yhteiskuntaan joka on median luoman kauneuden myytin ja klassisen kauneuden illuusion valloittama. Ei se voi muuttaa niitä ihmisiä, jotka laittaa nettiin toiveikseen mitä kumppanin tulis olla:"olethan vähintään 180cm, hyvännäköinen... no joku voi sanoa että kuka edes tollasten pinnallisten tyyppien seuraa kaipaa, eikä netti oo hyvä haku paikka. Eihän se ookkaan, mutta se kuvaa sitä mitä lukuisten ihmisten päässä pyörii, ja on jossain määrin pyörinyt jo siiloin kun puunuija ei ollut koriste esine. tiedostamattomat halumme ovat hyvinkin raadolliset. Ja marrkinatalous yhteiskunta on opettanut meille että KAIKEN myös tulevan kumppanimme tulee olla: laadukas, tehokas, (laatua) tuottava(ei siis mitään esim mmc jälkeläisiä) jne
Jos en olisi hyvin erilainen ajattelumaailmaltani kuin monet miehet, jotka tuntevat silmillään ja ajattelevat penikseen, ja muut heidän perimaskuliiniset toiminta ja ajattelumallit, enkä tietäisi että minun laisellani saattaa olla joskus kysyntääkin, enemmän kuin vain ystäväksi, jolle naiset tilittävät ongelmiaan ja valittavat miehistään ja lopuksi usein iloisena halaavat ja hihkaisevat: kyllä on ihanaa tuntea mies joka ymmärtää. Homoksi eivät luule, mutta ystäväksi kelpaan.
Tosin nykyään ei oo tuota ystävyyttäkään näkyny, ku täällä korvessa olen
Rehtorisi velvollisuus on hankkia kouluun joku psykologi tai kuraattori, joka osaa keskustella näistä asioista. Koska oppilaan on voitava hyvin! Ja rehtorin velvollisuus on huolehtia siitä asiasta!
Meidän yliopettajani sanoi jo kauan sitte ky kystin siirtomahdollisuudesta, että se on täysin oppilaa omilla harteilla, että koulu ei tule mitenkään auttamaan tai tukemaan asiassa.
Joka on siinä mielessä ihan ymmärrettävää, koska koulu saa rahaa oikeastaan vain oppilaista jotka valmistuvat koulussa, tällainen vuoden opiskelut ja taloa vaihtava on vain pelkkä kulu ja byrokraattinen rasite.
Eräs opettajistamme auttoi kaavakkeiden täytössä, koska hän ymmärsi 100% miksi haluan vaihtaa koulua, eikä hällä ollut omaa lehmää ojassa, ninkuin yliopettajalla.
Eipä taida olla toimen piteitä, jotka auttaisivat minua koulussa voimaan tapeeksi hyvin, ja kun on otettava huomioon että tässä on niin paljon muutaqkin kuin pelkkä koulu.
Nyt vain hdistuneena ja koko ajan ahdistuksen lisääntyessä,kun tilanne lähestyy, odotan vastausta pääsinkö toiseen kouluun vai en. Sitten jos en pääse pitää miettiä mitä sitte ja pitää rupee tonkimaan kaikki ihme keinot ja mahdollisuudet. Nyt vain odotan odotan odotan...
Mitään erilliskohtelua en koulussa myöskäään halua, ei auttaisi ryhmään sulatumista yhtään, herättäisi ehkä kateutta, ja eiköhän sitä oo elämänsä varrella ihan tarpeeks saanu kohtelu"kun sinä olet vammainen niin ei sinun tarvitse tehdä, et sä kuitenkaan osa, anna ku mä näytän" tahtoo elää mahdollisen normaalia elämää. Äitiki aina vinkuu että hae kaikki tuet ja kaiikki mitä vammasuudella saat. Tuet toki haen rahaahan se on, vaikka ois sitte itteensä myymällä tehtyä, mutta kaiken maailman apuvälineitä, tai erilliskohtelua koulussa, mitä en todellakaan tarvitse pärjätäkseni yhtä hyvin kuin muut, ni jätän kyllä väliin.
Vammasuus ei ole oikeus suranaisesti helpommalla pääsemiseen.
kiitos vinkistä. Täytyy pitää mielessä, jos niin paskamaisesti käy, että tänne jään.
Vaikka mulla on kyllä entuudestaan huonoja kokemuksia koulupsykologeista. Peruskoulussa kävin joskus ja se oli niiiin surkea hissukka nössykkä kirjuri, itekki oisin osannu olla parempi psykologi. Ja taas toisaalta en haluais koululle oola oppilas joka aiheuttaa paljon ylimäärästä byrokratiaa ja kuluja, vaikka se onkin niiden velvollsuus.
Yliopettaja ku laskee nollia ja sitä kuinka paljo mä oon jo sitä nyt tressannu ni se totee et se ei enää ikinä ota vammasta ja sellasta joka on opiskellu kulttuuria ni sinne kouluun : )
Kyllä se siitä järjestyy! Sinä olet ihan fiksu tyyppi. Eikä sinun tarvitse ajatella, että olet kenellekään vaivaksi! Fiksaat vain asiasi kuntoon. Jos tarvitset puhua jonkun kanssa tai muuta opinto-ohjausta, niin puhu. Jos ei käy koulun kanssa, niin puhu jonkun muun kanssa. Pääasia että et murehdi turhia ja että löydät itsellesi sopivan kurssin! Kaikilla ihmisillä on ongelmia joskus, niitä murehditaan ja sitten jatketaan taas eteenpäin! Hyvää Jatkoa! Onpas myöhäistä. Aika painua pehkuihin!
en tiedä millä tasolla koko juttu oli, mutta itseainakin olen sitä mieltä, että kaikki mikä tulee vastaan, nii ei ole kavereita. Mutta isossa joukossa tulee jopa sellaisiakin jotka itse tulee ja kertoo halustaan olla kaverisi.
Entä jos puuhaatte aikaseksi oman yhdistyksen? Järjestätte siellä kivoja juhlia ja muuta hauskaa! Tulee varmaan uusia kavereita ja saatte jutella keskenänne. Mutta keksikää jo alunperin, että mukavia juttuja. Että ei tule vain "vaiva- ja voivotus"- kerhoa. Tottakai kerrotte ongelmista, tarkoitan vain että tulisi sellainen enemmän iloinen juttu. Ottakaa selvää, miten yhdistys perustetaan. Olen itse aikoinani perustanut yhdistyksen (kulttuuriyhdistys), joten tiedän vähän (tai aika paljon). Tarvitaan vain alkuun muutama aktiivi ja siitä sitten tulee muita mukaan!
Näin on. Nykyään kyllä vaistoon aika hyvin, ketkä ei haluu olla oikeesti kavereita, tai mnkä suuntaisia taka-ajatuksia ihmisillä on, sitä vaan aistii ihmisistä. Tosin voi olla että taito on taas ruostunu, ku ei oo pahemmin tarvinnu aisteilla :).
Mä ystävystyn ylensä kuiteski tosi helposti, vaikkei mulla koskaan niin hirveesti ystäviä oo ollu. Pitää vaan päästä joensuuhun missä on ihmisiä. Kälviältäkin oli helpompi löytää ystäviä, ku ylivieskasta, vaikka siell on vaan 2000 naamaa. Mutta se olikin kultuuri painotteinen paikkakunta, kun taas tää on ihan selvästi uskontopainotteinen. Kuulemma täällä on ihan sikana lestaadiolaisia.
Tosi "pelottava" tällänen paikka jossa on paljon uskovaisia. Hyh. Vaikka on mulla uskovaisiakin ystäviä, mutta kuiteski, ne ei oo kkaan mitään fanaatikkoja. Kälviällä vähän harmitti ku siellä todella tuntu että 90% väestöstä on vähintään alkoholin suurkuluttajia.Siellä oli esim paljon ex-julkkiksia, jotka oli tullu ryyppäämään ja lepäämään korpeen viimiset elinvuotensa ku kukaan tuskin enää ees muistaa. Mutta mielummin alkoholistien vallottama kylä, ku kaikenmaailman kristillisten herätysliikkeiden sun muiden lahkojen. Lähimmässä teatterissakin, (joka on pitkän autompääss ä eikä autoa)jossa kävin koulun kanssa kattoo yhen esityksen, ni oli koko vuoden esitys luettelossa vaan jeesuksesta, jumalasta ja kristinuskonhistorian kulttihenkilöistä kertovia esityksiä-
Mä oon sitä mieltä että:
liiallinen rahan kahmiminen on kuin uskonto
se on ainaista sinapin kylvämistä samaan kiviseen hiekkaan
ja
liiallinen uskonnon ahmiminen on kuin raha
tappaa kontaktin todellisuuteen, jonka muut näkevät
Toi on hyvä idis toi yhdistyksen perustamioinen, m utta kenenk kanssa ja ketkä me, kun ei ole täällä ylivieskassa ystäviä?
oonmiettiny kyllä että jos perustas oman pienimuotosen harrastaja teatterin/kerhon ja rupeis ilmasiks/pilkkahintaan opettaa paikallisille lapsille erilaisia teatteri ja kontaktileikkejä ja voishan sitä pienen näytelmänkin tehä, mutta se ei enää ehi täks kesäks.
Mutta nyt kun tuosta sanoit ni muistin taa s tämän idean.Kiitos
Ensiksi haluan selittää.
Sinä olet hyvin miellyttävä ihminen. Kun minä olin nuori, niin opin sen, että ei kannata loukkaantua - vaan ottaa opiksi. (Tunnen itseni nyt idiootiksi, koska nykyisin on kaikki toisin...)
Kerron vain kaksi pikku juttua: - kaupunkien nimet kirjoitetaan isolla kirjaimella (siis Joensuu, ei: joensuu) Jeesus kirjoitetaan isolla kirjaimella, samoin Jumala.
Kävin läpi kirjeesi ja jos haluat, niin voin sanoa, mitä kaikkea siinä oli pelkästään oikeinkirjoituksellisesti (tunnen itseni roistoksi, kun sanon näin). Huomaan, että sinussa on ainesta vaikka miksi - siksi kirjoitan nämä rivit. Ongelma on se (minun mielestä), että lahjakkaille nuorille ihmisille ei uskalleta sanoa mitään...
Netiltä löytyy neuvoja, miten perustaa yhdistys. Voisit kysyä myös kunnan Vapaa-ajan toimistosta.
Ehkä on jo jollakin vammaisjärjestöllä jokin kulttuuriyhdistys? Yhdistyksen perustamisessa on paljon työtä.
Kiitos vinkeistäsi. Tiedän kumminkin jo nuo kertomasi asiat. Kirjoitin sen verran nopeasti, etten kumminkaan jaksanut kiinnittää kovinkaan paljon huomiota tuollaisiin typografisiin muotoseikkoihin, enemmänkin annoin ajatusten ja tunteiden virrata. Myös sillä on merkitystä, että olen pudottanut näppikseni lattialle, ja se ei reagoi aina ihan luotettavasti.
uuno turhapuro sanoi muistaakseni että"nyt meni elo pilveen" mutta kas sani paistoi lopulta.multa katkastiin jalka ja nyt meni iho siirto perseelleen ja 5cm lisää "sandaalia"pois mutta elämä jatkuu.jatkoja!
http://www.sunpoint.net/~kanosmn/Onnelinenlapsuus1.pps
:)
kiitos! Se oli oikein piristävä! Vaikka ahdistukseni onkin jo poistunut, josta lisää myöhemmin.