Päivä päivältä kesät
ovat lyhyemmät,
mutta kulkeminen hitaampaa,
muistojen juoksuhiekka
uuvuttava
- -
Jaa, että tämä ei ole rakkausruno?
Ei sitten,
mutta nytpä on:
Laitan käden olkapäällesi,
katson arkaillen - mutta suoraan
Laitetaan muistot muistojen lomaan,
kuljetaan yhtä matkaa
Ja vaikka tämä on vain runo,
linnut laulavat
askelten tahdissa
Hiekan rahinassa kenkiemme alla
voi olla tyyni, lohdullinen sointi, iloinen ja
tavattoman lempeä
Kun kuljemme sielujen kesässä,
käsikkäin, ihmisinä
- -
Kuiskaan tuuleen,
vaikka en sinua tunne
olet rakas
ovat lyhyemmät,
mutta kulkeminen hitaampaa,
muistojen juoksuhiekka
uuvuttava
- -
Jaa, että tämä ei ole rakkausruno?
Ei sitten,
mutta nytpä on:
Laitan käden olkapäällesi,
katson arkaillen - mutta suoraan
Laitetaan muistot muistojen lomaan,
kuljetaan yhtä matkaa
Ja vaikka tämä on vain runo,
linnut laulavat
askelten tahdissa
Hiekan rahinassa kenkiemme alla
voi olla tyyni, lohdullinen sointi, iloinen ja
tavattoman lempeä
Kun kuljemme sielujen kesässä,
käsikkäin, ihmisinä
- -
Kuiskaan tuuleen,
vaikka en sinua tunne
olet rakas
Vastaukset 30
Vanhimmat
Tuntematon käsi kädessäni
sovi ei sormieni lomaan
ravistan irti
tiedän että olet siellä
suuren kämmenen uurteissa
mihin myös minun käteni sopii
Sielujen kesässä
soi taivaallinen sointi
silloin kun hiekat
ovat karisseet
hiertämästä
laitan levysoittimelle
soimaan linnunlaulua
olen liian herkkä
menemään luontoon
sen kauneus veisi
jalat altani
*
Miten ihminen voi nimittää vapaaehtoisesti itseään Kanelimammaksi?
Että ihminen ihan vapaaehtoisesti VOI nimittää
itsensä kanelimammaksi :)
Laiskuuskin on joskus hyväksi
myös nimimerkittömälle, luulen ma
En osannut rakastaa
revin ja raastoin vaan.
Nyt rakkautesi toinen saa
hän joka osaa rakastaa.
Kaipaan sinua,
mutta vielä enemmän
kaipaan aikaa, kun emme
vielä tunteneet
Aikaa, jolloin en
kaivannut
Vai kaipasinko silloinkin?
Tämä ilo ja tuska,
yöt jotka vietimme iho ihoa vasten
ovat menneet
Mikä on mennyt, se on aina ja ikuisesti
läsnä minussa,
kiduttavasti minussa
Voi, kunpa se ei olisi koskaan tullut
Kaipaan aikaa
jolloin kaipasin jonkun tulevan
Nyt tiedän millainen olet,
ja se sattuu
Sinä olet
lähtemätön, syöpynyt jälki minun ihossani
- -
tämän runon inspiraation lähde Lionan runo muutama rivi alempana.
Kaipaan aikaa ajatonta
ajassa missä emme varastaneet
toistemme aikaa ajatuksin
olen olemassa
vaikka et minua huomaa
huomaat kaiken muun
jokaisen sulosuun
joka täällä runojaan
rustaa ja sydämeeni
piirrät sulkakynälläsi
kaipauksen tuskaa
Tässä vielä 3 runoa.
Ensimmäinen varhain aamulla kirjoitettu. Toinen aamupäivällä.
Kolmas tämän ketjun puitteissa runsas tunti sitten.
Katso silmiini kun tulen.
Näetkö, että se on vain lause.
Kun tulen paperille.
Se heijastuu silmistäsi.
Tulen sinuun.
Otan hiuksistasi kiinni kun tulen.
Tunnetko.
Kuinka se on vain sana
paperilla, kuinka
se on vain sana, jonka
kirjoitan.
Vain se on ehdottomasti sinä.
Sinä olet siinä.
Kun tulen paperilla, katson
sinuun.
Ja sinäkin tulet.
Niinhän sinä tulet, aina ajatuksissani
minuun, jota silmäsi nyt lukevat
paperilta, huomaatko kirjoittaessani, mutta
paperikohinoiden
ulkopuolella,
hän vain tulee häneen.
Yksinkertaisesti, kaukana ihmisten
todellisuudessa, konkretiassa?
Menee, papereiden ulottumattomissa, he
menevät:
Me menemme, menemme taas - sinä pukeudut, kampaat
sormeni pois
hiuksistasi, kun ovi loksahtaa
takanasi kiinni,
kaikki lauseet paperilla loppuvat, loppuvat
minussa tähän - mentyäsi kirjoitan nämä sanat.
Katso silmiini kun tulen,
näetkö, että se on vain lause.
- -
Kirjoitan runoja
rakkaudesta ihmiseen ja Korkeampaan,
mutta myös monisyisestä mielenkiinnostani
kirjoittamisen prosessiin
ja sen tarkasteluun,
kuinka rakkaus paperille tullessaan
on rakkauden kuva, assosisaatioiden ketju
lukijan oman henkilöhistorian kautta
jota en tunne, ja jolle - siksi -
olen vain etäinen aistimus
hänessä;
ja että kaiken tämän yläpuolella Rakkain,
sitoo todellisuuden langat yhteen,
katselen Hänen kasvojensa kirkkaudessa:
voimme kasvaa, niin voimme
mekin ihmisinä kasvaa
rakastamaan toinen toistamme.
- -
Jokainen kaipaa.
Oman sydämensä kammioissa.
Antakaamme toisillemme
lupa kaipaukseen!
Sinä kaipaat sitä jota kaipaat.
Niin minäkin,
sitä jota kaipaan.
Erotuksetta se tapahtuu: oman sydämemme sisällä.
Häntä jota kaipaamme emme voi siihen sitoa.
Hänen sydämensä sykkii
hänen oman ihonsa alla, siellä, missä
hän myös kaipaa,
ketä kaipaakin.
Hänessä se tapahtuu.
Hänen yksilöllisten ja loukkaamattomien rajojensa sisällä
se tapahtuu.
Ja jos emme anna toisillemme lupaa tähän,
vangitsemme
vain oman sydämemme,
kahleisiin, joista toista syytämme
rakastavin, rakkaudettomin vaatimuksen sanoin.
Vankeina, oman sydämemme sisällä.
Vain antamalla toiselle luvan
päästämme itsemme
vapauteen!
Sielullisuuden siteet
laittavat lukkoja sydämiin
jopa tuntemattomat
luulevat tuntevansa
ja sanovat mistä tiedät
minut?
nämä rajat
ovat vieläkin
mielestäsi
piikkilankojen
ympäröiminä
ilman piikkejä
jokaisen kaipaus
oman sydämen sisällä
kertomatta hänelle
ketä kaipaa
niin silloin silloin
mielestäsi
rajoja ei ylitetä
aidat kaatuvat
entä jos jää kaipaamaan?
äitiparta, mutta miksi sinullakin on aivan kammottava nimimerkki, joka ällöttää niin etten yleensä lue runojasi!
rakkausruno
Lapsena oli kesät pitkiä
kulku kevyttä
aurinko paistoi melkein joka päivä
ja silloinkin kun satoi
se oli lämmintä aurinkosadetta
joka huuhteli pölyt paljaista jaloista
raikastaen ilman
kypsytti mustikat ja metsämansikat
Ja perunamaa ja kukat tuoksuivat
elävältä elämältä
Eikä kesä tuntunut koskaan loppuvan
"Ja vaikka tämä on vain runo--" ja "vaikka en sinua tunne--." Tuollaisiin ajatuksiin juuttuisi pitemmäksikin aikaa - ja sitten huomaa, että se onkin epäolennaista.
Sinä hämmennät minut, tai runosi hämmentävät, sillä jo kahdesti tänään olet kirjoittanut samoja sanoja kuin minä muutama hetki sitten vihkooni lyijykynällä kuunnellessani Tori Amosta. Säkeet ovat enää haihtuvia mielikuvia päässäni, sillä pyyhin ne lopulta paperilta, koska en ollut niihin tyytyväinen. Jotain tällaista kirjoitin silloin:
Hyväilitkö nimeni tuuleen
se kuulosti niin vieraalta
ja
Ihoni lakkasi läpäisemästä valoa
hajosi ympäriltäni tuulten viedä
Kynteni halkesivat suikaleiksi niin
ettei minulla ollut mitään
millä takertua.
Ensimmäinen siis tuli mieleeni tämän runosi viimeisestä säkeistöstä ja toinen vastausrunostasi minun keskustelunaloitukseeni tuolla alempana. Kiinnostavaa. Samoissa sanoissa kiinni. Enkä siis ollut ensin lukenut sinun runojasi ja sitten istunut kirjoittamaan omiani, etkä sinä vastaavasti ole ollut missän tekemisissä minun säkeitteni kanssa, koska ne eivät olleet netissä ennen tätä. :) Toisaalta olen kirjoittanut niin paljon ja kummallista kyllä, muistan lähes kaiken kirjoittamani, että yhteyksiä voisi keksiä vaikka minkä runon ja omieni välillä. Tämä nyt vain sattui juuri tällä nimenomaisella hetkellä tupsahtamaan huvittavasti päähäni.
Juu. Runostasi pidän erittäinkin paljon. En vain osaa sanoa siitä mitään. Ei ole lisättävää. Kiitos.
Kesän kohokohtia?
Sinun hymysi, kävellessämme käsikkäin
läpi torin, vihanneskojujen ja kalakauppiaiden
myyntipöytien.
Syksyn kohokohtia?
Sinun hymysi, kun istumme
puutarhan keinussa
ja tuuli puiden latvuksissa kohisee
sydäntemme rytmiin.
Tämä oli äitiparran fiktiota.
Seuraavassa faktaa.
Ensimmäiset kotimaiset valkosipulit
torimyyjien pöydillä.
Kotimaiset omenat ja marjat -
erityisesti musta ja punainen viinimarja,
sekä tietenkin lapin hilla.
Siinäkö kaikki?
No, tietysti myös sinun hymysi.
- -
Sinulla tarkoitan tässä
ketä tahansa, jonka huomaan
katsovan ystäväänsä silmiin ymmärtäen,
lohduttaen ja rohkaisten.
Sinun hymysi, sinun hymysi rakas - juuri sinun, jokaisen -
sillä jokainen on rakas jollekin -
minua lämmittää;
se saa minutkin hymyilemään
ja hypähtämään ilosta.
Kiittäen elämästä
kävelen läpi torin, vihanneskojujen ja
kalakauppiaiden myyntipöytien.
- -
Niin sinä kuulut kesän ja syksyn kohokohtiin.
Mitä olisivat kaikki maailman herkut
jos sinä olisit poissa?
Kuinka köyhä olisikaan koko maailma
ilman sinua!
Keneltä silloin ostaisin
valkosipulin, porkkanat, kukkakaalin?
Kenelle soittaisin kysyäkseni saanko tulla
poimimaan marjapensaastasi?
Kuinka autio ja lohduton olisi tori
kulkiessani ilman sinua.
Kuinka autioita myyjien pöydät.
Jos sydämeni
elämän kolhuihin katkeroituneena
ei jaksaisi iloita lähimmäistensä ainutlaatuisuudesta.
[ 21.05.07 ]
Selkä vasten aallonmurtajan
rosoisia kiviä, suolaisten pärskeiden kastelemia
istun, yö tulee, merilokkien kirkuna
ja kylmä tuuli läpi vaatteen, kaikki menneet ajatukset
väsymyksen pehmentämä viitta, jossa kietoudun
runoon.
Mitä on minun iloni enemmän kuin jonkun ilo?
Mitä kipuni toisen kipua enemmän?
Niinkuin painan huuleni
vasten huuliasi
näiden pärskeiden alla, kauan sitten,
niin toinenkin,
ja ehkä myös hän, monien päivien jälkeen
istuu täällä yksin sitten
tuulen tuivertaessa pimentynyttä merta vasten
kohonneita kasvojaan - -
Mitä on minun kaipaukseni enemmän tai
ihmeellisempi kuin toisen
kaipaus?
Oliko juuri meidän suudelmamme verevämpi?
Oliko ikuisen rakkauden lupaus meissä
jotenkin erityisempi
kuin muiden vastaavanlaisessa tilanteessa toisiinsa vajonneiden,
käsiensä seikkailussa, tunteidensa kohinassa
toistensa läpi yössä vajonneiden?
Ei suinkaan, erityisempi.
Mutta aivan yhtä erityinen.
Huokaan. Pöydällä edessäni höyryävä minttutee
ja sormet näppäimistöllä, jonka yli ruutuun piirtyvät kirjainrivit
sujuvasti tavaan:
suolaiset pärskeet, rosokivet, merilokin kirkaisu -
Kiitos, Luojani ja Lunastajani
elämän lähde
näiden ohikiitävien päivien runsaasta rikkaudesta!
Minä iloitsen kivustani ja iloitsen surustani
niinkuin iloitsen ilostani,
siitä, että nämä kädet ja silmät
ovat juuri minun.
Kuten jokaisella on - omansa.
Se on ihmeellistä!
Ja se saa sieluni laulamaan
ihmetellen
vasten yötä ja pimeää.
- - -
Kiitos kaikille runojen kommenteista.
HYVÄÄ YÖTÄ.
- parta
Lintukuoro laulaa
aurinko luo säteensä veden peiliin
joka värähtämättä lepää.
Ei kipua mistään
mieli tyynenä
ja havahdun muistamaan sinut.
Kuinka kauan siitä on
kun vierelläni valvoit
muistini ei anna muistaa.
Päätän kirjoittaa sinulle kirjeen
kertoa siitä
kuinka rannallemme
on pesiytyneet härkälinnut,
rannalle
jota ennen asutti saukot.
Kaikki täällä
on muuttunut lähtösi jälkeen.
ystäväni Rellu. Kerropa kaupunkilaispojalle mitä on härkälinnut? En oo koskaan kuullu... Mietin tässä, jos menisin "runoon mukaan" ja tietysti "minämuodossa"...
Vuodet ovat asettuneet aloilleen.
Sinä pukeudut
ja lähdet töihin tilitoimistoosi,
ikkuna tuulessa
värähtää, pieni kolmipyörä pihassa kumollaan
ja hiekkalaatikossa eiliset leikit.
Vielä muodollinen suudelma poskellesi
ja pörrötys pikkuisemme pellavatukkaan.
Kohta saan itkeä...
Ikkunasta vilkutan
hymyilevin huulin, nostaessasi hänet
takapenkille turvaistuimeen, sylissään repaleinen mutta
rakas nalle.
Auton ovi paukahtaa kiinni ja ampaiset
pihatielle.
Annan kyynelten valua poskilleni.
Eilen sain kirjeen häneltä,
vuosien takaa,
ajalta jolloin en vielä tuntenut sinua.
Hän kertoi että kaikki on muuttunut lähtöni jälkeen,
rannalle, jota ennen asuttivat saukot, nyt on pesiytyneet
härkälinnut.
Kuinka selvästi äkkiä muistankaan
kasvojensa kaikki piirteet,
ja tuon pienen pellavapään, jota kasvattaa
toinen.
Miksi kirjoitit minulle, jos olet onnellinen?
Vieläkö syytät lähdöstäni?
Enkö ole kärsinyt hulluuteni tähden - kylliksi?
Painan kirjettäsi rintaa vasten
kerrostaloyksiön ikkunasta katson tympeään pihaan
ja muistan meidän pihamme.
Muistan kolmipyörän, hiekkalaatikon, ja kuinka ampaisit pihatielle
aamuna jona keräsin tavarani ja poistuin.
Vuosien aikana muutuit hänestä sinuksi.
Et ole enää hän
jonka kasvoja hymyillen kosketan kuutamossa
ei.
Sinä jonka kasvoja kerran kosketin kuutamossa!
Niin, olet sinä jonka kerran tunsin, jota kerran rakastin:
sinä,
joka nyt kasvattaa poikaani toisen kanssa.
Mutta tänään,
lukiessani kirjettäsi,
olit jälleen hetken aikaa
hän - ja paljon todemmin kuin silloin, kiduttavan
todesti.
Nyt vasta tunnen?
Tämän tyhjyyden sisälläni, ikuisen irrallisuuteni
ja kaipauksen aina johonkin, jota
en voinut saavuttaa.
Pyydän älä kirjoita minulle enää,
se sattuu liikaa.
Repäisen kirjeen kahtia
laitan palaset roskakoriin.
Saukot? Härkälinnut?
Kahvikuppi kädessäni katselen
tyytyväisesti kerrostaloyksiön ikkunasta.
Enkä kaipaa mitään.
- -
Onpas kello paljon... Nyt pitää lähteä töihin... Heips.
ja päivää, iltaa koska sitten poikkeatkaan
täällä. No, jospa googletat hakusanalla
härkälintu niin jopa aukeaa linkkejä, joissa on
kuvia ja kertomusta tästä kyseisestä linnusta.
Nimensä saanut härkämäisestä raakkunastaan, jota
ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa lauluksi.
Sait minut taas kerran rönsyämään, eikä olis
aikaa olla tässä, mutta, mutta ...
-----------
Ei
en syytä sinua lähdöstäsi.
Mutta kulkiessani rantaa
jostain korviini kantoi ääni
niin kipeästi omaasi muistuttava.
Niin,
kipeästi
koska muistot sinusta
synnyttävät kaipauksen kuutamoihin
ja käsiesi helliin kosketuksiin.
Rantamme oli paratiisi
nyt se on minulle vain paikka
jossa levähdän yksin
Luojan luomia
ja sinistä samettia ihaillen.
Älä huoli
poikasi pellavapää varttuu
muistuttaen päivä päivältä
yhä enemmän sinua piirteiltään.
Kun suljen syliini hänet
liiankin koskettavasti.
Niin usein
vuodatan kyyneleen
sylissäni hän
joka sinusta syntyi.
Olkoon tämä viimeinen kirjeeni.
Anteeksi anna
että revin muistojesi haavoja
lähtösi hetkeä muistuttaen auki.
Lähtösi jälkeen
mikään ei ole kuin ennen.
- kirjaston koneelta pikapikaa -
Runon 0:50 - 1:20 ja puolipäiväisen vastausrunoni välillä on suuri ero. Edellinen - vaikkakaan en istunu aallonmurtajalla enkä myöskään kokenu suurta kaipausta ketään kohtaan - sisältää paljon omaa... hmmm... miten sen sanoisi, ajatelmallisuutta... ja tunnetilaakin... eläytymisen kautta ym. Kiitollisuus Luojaa kohtaan mikä siinä on, on tosi kokemus.
Jälkimmäinen taas on puhdas fiktio - mitähän sekin merkitsee, puhdas fiktio? Kuitenkin siis jotain, missä lähdin ihan vaan kirjallisena viritelmänä kuvailemaan tuollaista, vierauden kokemusta, irrallisuutta, että vasta vuosien jälkeen ihminen - runon minähenkilö - kokee olevansa lähellä häntä jota kerran rakasti - - häntä, jonka hän silloin jätti, miksi? koska ei rakkaudestaan huolimatta kyennyt kokemaan läheistä yhteyttä? tai koska läheisyyden kokemukset oli liian satuttavia, koska ne pakotti kohtaamaan oman itsen? koska ne teki haavoittuvaksi? Jotain sellaista yritin kait vähän luonnostella... Haudattuaan omat aidot ja liian kipeät tunteensa henkilö kykenee elämään onnellisuuden illuusiossa... tai ainakin tulemaan toimeen itsensä kanssa... vaikka toinen silloin tällöin tulee mieleen ja kaipaus ja menetetyn perheen ikävä kaihertaa, se on kuitenkin helppo kestää, koska pelottava dialogi eli kasvotusten oleminen toisen persoonan eli oman itsensä peilin kanssa puuttuu. Runo on pikaisesti kirjoitettu enkä yrittäny mitään syvällistä luonnekuvaa siinä, kunhan hahmottelin...
Huomaan, että runossa jää ehkä vähän epäselväksi kuka on tämä "hän" jolta kirje saapuu, onko se sinun poika vai sinä itse? Hän ja sinä tarkoittavat samaa henkilöä - "hän" on sinä menneisyydessä, jolloin vielä asuimme yhdessä, ja "sinä" olet sinä nykyhetkessä, kun välillämme on vuosien etäisyys - ja kirjeesi tuo sinut lähelle, lähemmäs kuin koskaan silloin, kun olit hän jota kosketin. ;-)
Runot on runoja.
Hyvää päivänjatkoa todelliselle Rellulle.
Vuodet ovat asettuneet aloilleen.
Sinä pukeudut
ja lähdet töihin tilitoimistoosi,
ikkuna tuulessa
värähtää, pieni kolmipyörä pihassa kumollaan
ja hiekkalaatikossa eiliset leikit.
Vielä muodollinen suudelma poskellesi
ja pörrötys pikkuisemme pellavatukkaan.
Kohta saan itkeä...
Ikkunasta vilkutan
hymyilevin huulin, nostaessasi hänet
takapenkille turvaistuimeen, sylissään repaleinen mutta
rakas nalle.
Auton ovi paukahtaa kiinni ja ampaiset
pihatielle.
Annan kyynelten valua poskilleni.
Eilen sain kirjeen häneltä, naiseltani,
vuosien takaa,
ajalta jolloin en vielä tuntenut sinua.
Hän kertoi että kaikki on muuttunut lähtöni jälkeen,
rannalle, jota ennen asuttivat saukot, nyt on pesiytyneet
härkälinnut.
Kuinka selvästi äkkiä muistankaan
kasvojensa kaikki piirteet,
ja tuon pienen pellavapään, jota kasvattaa
toinen.
Miksi kirjoitit minulle, jos olet onnellinen?
Vieläkö syytät lähdöstäni?
Enkö ole kärsinyt hulluuteni tähden - kylliksi?
Painan kirjettäsi rintaa vasten
kerrostaloyksiön ikkunasta katson tympeään pihaan
ja muistan meidän pihamme.
Muistan kolmipyörän, hiekkalaatikon, ja kuinka ampaisit pihatielle
aamuna jona keräsin tavarani ja poistuin.
Vuosien aikana muutuit hänestä sinuksi.
Et ole enää hän
jonka kasvoja hymyillen kosketan kuutamossa, ei.
Sinä jonka kasvoja kerran kosketin kuutamossa!
Niin olet sinä jonka kerran tunsin, jota kerran rakastin:
sinä,
joka nyt kasvattaa poikaani toisen kanssa.
Tänään,
lukiessani kirjettäsi,
olit jälleen hetken aikaa
hän, ja paljon todemmin kuin silloin, kiduttavan
todesti.
Nyt vasta tunnen?
Tämän tyhjyyden sisälläni, ikuisen irrallisuuteni
ja kaipauksen aina johonkin, jota
en voinut saavuttaa.
Pyydän älä kirjoita minulle enää,
se sattuu liikaa.
Repäisen kirjeen kahtia
laitan palaset roskakoriin.
Saukot? Härkälinnut?
Kahvikuppi kädessäni katselen
tyytyväisesti kerrostaloyksiön ikkunasta.
Enkä kaipaa mitään.
Onpas kello paljon...
Nyt pitää lähteä töihin...
Heips.
Et syytä minua lähdöstäni?
Poika muistuttaa minua piirteiltään?
Ja vielä sekoitat Luojankin runoiluusi -
rantamme oli paratiisi!
En voinut sietää uskonnollista hempeilyäsi
enkä vieläkään voi, tiedä se.
Sinä olit ja näköjään edelleenkin olet vain hölmö,
kaiken lisäksi
tekopyhä ja petollinen, mutta minä näen
sanojesi läpi ja tunteidesi läpi
ailahtelevan sydämesi pimeään hetteikköön.
Kuinka hempeitä sanoja kirjoitatkaan,
utumaisen pehmeitä,
ne eivät kätke lipevyyttäsi,
nainen.
Muistatko ensimmäiset kirjeesi kun olin lähtenyt,
kymmenen vuotta sitten, kuinka vannoit
rakastavasi vain minua, odottavasi minua ikuisesti?
Kaksi kuukautta myöhemmin
otit uuden miehen kotiimme asumaan,
kirjoitit minulle olevasi onnellisempi
kuin koskaan.
Ja nyt ääni - mikä lie, rasahdus risukossa -
muistuttaa minun äänestäni, hah.
Miksi et kerro uudesta miehestäsi mitään?
Oletko onnellinen tänään?
Rantojemme paratiisi!
Kuutamot!
Inhottavaa, voi kuinka inhottavaa:
tyypillistä naisellista pelinpitoa joka ainoa sanasi.
Vihaan!
Ihmistä ei ole tarkoitettu pakenemaan kuvitelmiin,
me olemme täällä vain hetken
ja haihdumme ilmaan, ymmärrätkö, kaikki muu
on utopiaa?
Silkkaa utopiaa, kuuletko!
Kuinka minä vihaankaan -
kaipaustani.
En syytä sinua lähdöstäsi
jäät hokemaan
kuten aina on tapoihisi kuulunut.
Poika muistuttaa sinua
liiaksi satuttavaa joskus,
varsinkin nyt kirjeesi jälkeen.
Sinä olet muuttunut julmaksi
iljettävien sanojen tuhlaajaksi.
Viljelet rumuuksia
kuin vihaisit minua kaiken jälkeen.
Oletko sinä jälleen pettynyt elämääsi
niin paljon, ettet voi
vai etkö enää edes osaa
yhtään hellivää sanaa
edes yhtä
jolla kertoisit
minua kerran rakastaneesi !
Sinä vaadit omilla sanoillasi
minua yhä kirjoittamaan
vaikka edellisessä pyysit muuta.
Miksi ihmeessä
en voisi mainita Luojaa
tai sitä
kuinka rantamme oli paratiisi ?
En tunne sinua enää.
Ilkut siitäkin
kuinka kuulin jonkun toisen äänessä sinut
ilkeät väittää risujen rasahteluksi !
Minun onnellisuuteniko ?
En usko
sen todellisuudessa edes kiinnostavan sinua
tai uusi mieheni vähempää.
Sukella utopioihisi
ja vihattavaan kaipaukseesi
itsesi hankkiman.
Mikään ei ole ennallaan lähtösi jälkeen.
Yhä vieläkin
raapaiset sisimpääni
kaiken
nyt sanomallasi satuttavankin jälkeen.
Wau.
* Halaus ja hyvää huomenta Rellulle *
unihiekkaa simmuissa vielä, pää jotenkin paivava
illan lääkenapista, epämiellyttävistä
epämiellyttävinkin aamu. Ulkona sade rummuttaa
kattoon, ihana ääni.
Linnut käpertyinä piiloihinsa, sadetta paossa.
Ei yhdenkään liverrystä korviini kantautunut, kun ulkosalla poikkesin.
* Ihanaa aamua äp, huomen ja halaus *
Minusta on myötäsi tullut ihan mahdoton
' rönsylija '
Hymy sentään irtosi tästä tönköstä päästä :)
Muista huilata välillä !
Kohta lähden.
Vielä kuppi teetä.
Kaikki mitä katsotaan
tapahtuu katsojan pään sisällä:
tuolien paljous ja pukeutuneiden ihmisten liikkuvat huulet,
niistä vuotaa sanoja, savuhattaroita
ilmaan.
Katukahvilassa.
Näyttää
niin kuin kuppi
jota kädessäni pidän
olisi silmieni edessä ja tämä pöytä,
vaikka tiedän että
ne ovat vain näköhavainto
aivoissani, minun
pienen ja tärähtelevän
pääni sisällä.
Kaikki mitä katsotaan tapahtuu
katsojan pään sisällä,
mutta sanat, jäävät sykkimään ilmaan,
todellisuuteen
joka on silmistämme riippumaton.
Sinäkin katsot teekuppia kädessäsi.
Aivoni rekisteröivät:
katseesi siirtyy minusta kuppiin,
takaisin minuun.
Lukiessasi sanoja näyttöruudulta,
ja kaikki minkä huomaat
on aivan ehdottomasti totta:
Kohta lähden.
Vielä kuppi teetä.
Jne.
Tarkastelen todellisuutta.
Kaikkea sitä mikä tapahtuu vain pääni sisällä.
Mikä on edessäni tuoleina ja pöytinä ja puhuvina ihmisinä.
Niiden välisiä yhteyksiä.
Millaisia ne ovat silloin kun en tarkastele?
Millainen olet kun en sinua havaitse.
Tai ehkä silloin,
kun kaipaisit hellää kosketusta
ehkä lempeää katsetta
ja kiirehdin ohitsesi nopein askelin
välinpitämättömin ja halveksivin askelin?
Siinäpä vasta kysymys.
Kerta kaikkiaan olematon ja turha!
Niinkö.
Kun odotat minua
kahvilassa,
ja en vieläkään saavu.
Tietenkin olen silloin
välinpitämätön ja halveksiva.
Katson sinuun ja hymyilen.
Sinäkin hymyilet,
kosketamme hiljaa toistemme kättä
teekuppien lomassa
ymmärrät toki runoilijan kiireet.
Ei ollut ensimmäinen kerta että myöhästyin
nettisepustusteni tähden.
Nyt olen - tässä.
Haetaanko vielä kupit teetä?
Kolmannet?
Oh, olen jo myöhässä!
Suljen tietokoneen:
Kenkäni kopisevat rappukäytävään.
Niinkö?
- - -
kuin kämmenelle laskeutunut perhonen
värähtelevin siivin,
minä sanoin sen olevan
ja herätin eroottisia mielikuvia
kämmeneni kostuessa
sykkiviä reunojasi vasten
istuimme pellon reunalla
puiden latvukset
kohisivat vaatteidesi lailla
vaikka ainoastaan sanat liikahtelivat
rutikuivalla paperilla
ja sinä olit kaukana poissa
maiseman yli puhalsi keveä tuuli
se kuljettaa kämmenet
perhoset ja kaikki vaatteet,
sovitan
niitä sanoiksi,
muotoilen koukeroiset lauseet
olemme kuin mallinuket
hapuilevine liikkeinemme
keväisten runojen
pimeässä
pellon reunalla
et ole hetkeksikään ottanut vaatteitasi pois
eikä edes mieleeni ole tullut koskettaa sinua sieltä
sepitin vain runon
ja sinä kuuntelit tarkkaavaisesti
nojaten olkapäätäni vasten
niinkö
olenhan yksin kotona,
nyt lähden viemään partakonetta pojalle,
mutta ensin
sepitin vain runon
ja kuuntelit tarkkaavaisesti
hetken aikaa hymyilimme
ihmisten mielikuville
kaikki on niin perin inhimillistä,
taipumuksemme ajatella
että se mikä kämmenellämme istuu
on itse asian olemus
heiveröinen tulkintamme kuin
kaikkeuden ydin
- -
moikka
jokainen koukeroinen lauseesi
ja salaperäinen hymysi
kertoo sisimmästäsi jotain
tuuli keinuttaa kieloja
niiden vielä
hieroessa suppuisia silmiään
tätä kaikkea kauneutta katsellessa
sinäkin heräät
kuin uuteen elämään
pellon reunalla
jossa niittyorvokit hymyilevät nyökkäillen meille
on niin hellyttävän suloinen hetki
nojata vain olkapäätäsi vasten
kuunnella sielusi keväistä solinaa
sinun on mentävä
kiireinen maailmasi tuolla jossain
kaukana peltojen reunoilta
heinikoiden ja rannan kaislikoiden kahinasta
odottaa, odottaa
pusket kuumaa asfalttia pitkin
ja kaipaat pellon reunaan
rauhasi tyyssijaan
---
kaffepaussilla pihalta ja menox taas, mutten
malttanut olla hiljaa :)
Hanskat takasin käteen ja multaa siirtelemään,
ellen sitten muuta keksi.
Päivän jatkoa mitä parhainta äp.
nimimerkin taakse kätkeytyvälle runoja hihastaan ravistelijalle!
Sinulta tuota tavaraa putoaa vaivattomasti ja usein niissä on kiintoisa ajatus ja hienoja kielikuvia.
Kadehdittavan helposti näyttää syntyvän, mutta ehkä lopputulos olisi hiotumpi jos jossain kohden poikkaisit runosuonen poikki. Olisi jäsennellympi, nyt tuntuu että pelkästä tekemisen vimmasta ravistelu vain jatkuu. Oletko kirjoittamisen ammattilainen, joka huvittelee tällä tavalla?
-kammottava nimimerkki-
Sait minut hymyilemään, tattis. Nimimerkistä ensinnäkin... En tosiaankaan pahastu jos jätät mun runot lukematta nimimerkin takia... Tuota... Ajatukset ei aina kulje kovin sutjakkaasti puoliyön jälkeen varsinkin kun yhden jutskan duunaminen on tässä vielä kesken niin että keskittymiskyky 99% muualla... Ehkä palaan vastaamaan paremmalla aikaa, katsotaan.
Kirjoittamisen ammattilainen en ole... Huvittelua kyllä, mutta ei täysin kevytmielisesti eikä pilanpäiten; kiinnostuksesta todellisuuden ja sen kuvaamisen suhteisiin, ilmiöihin. Tiedän, lopputulos vois olla monessa kohden parempi kun työstäisi tiiviimpään muotoon, että ei sinkoaisi tekstiä saman tien menemään vaan antaisi hautua ja hioisi ajan kanssa turhat rönsyt pois. Mutta kun runous ei kiinnosta mua kyllin paljon...
Nää on tämmösiä hetken lapsia, oikeastaan se kuuluu runojeni luonteeseen monessa kohtaa, raakileina ne ilmentää paremmin sitä tekohetkeä? Muuten runoilu ei oo lähelläkään elämäni suurimpia intohimoja... Yleensä unohdan kirjoittamani runollukset melko pian, ja kun suunnitelmissa ei (ainakaan vielä) ole minkäänlaisen runokokoelman tekeminen, niin ei tarvii pyrkiä hiottuun lopputulokseen...
Täytynee lukijan tyytyä tähän mitä tulee. Kuin myös nimimerkkiini, se kun on mikä on. No juu juu, tulihan tekstiä tässäkin...
Ciao.
Menen vielä vähäks aikaa... Toisaalle... Sitten kohta zzzzz.
Jos Oliver Twist
olisi kirjoittanut Dickensistä kirjan,
olisi sekin ollut tapaus.
Ei mahdotonta.
Olisihan Dickens voinut laittaa
Oliverin tekemään niin.
Mutta yhtä Oliver ei olisi voinut.
Itkeä Dickensin haudalla.
-
Siellä missä
kaikki hänen pääkopastaan on varissut ulos
ja - meistä katsottuna -
jäljellä vain tyhjä.
Sanomme hänen suurenmoisista hahmoistaan
sitä taikka tätä,
se ei enää kosketa häntä.
Niinkuin mielipiteemme
siitä mitä on rajan tuolla puolen
eivät kosketa sitä mitä on rajan tuolla puolen
koska mielipiteemme tapahtuvat
täällä.
Niin, täällä Oliver Twist
olisi voinut tehdä mitä tahansa.
Mutta siellä Dickens on ilman papereitaan.
-
Ja voi meitä, jos elämää pakenemme
elävöittämiimme kuviin.
Jos sanoilla voisi rakentaa maailman,
lumilinnanko rakentaisin, sinut taluttaisin
sinne punaposkin, ja nenät
vastatusten
niin kuin viattomat lapset,
kertoisimme toisillemme kaikki
hauraat salaisuudet?
Tai niityn kukkarunsaudesta
poimisin värikkäimmät,
heleät,
niistä turvallisen pesän valmistaisin
rakkaudella, kodin, jossa kasvojesi kauneutta ihastella
saisin tuhat ja taas tuhat
autuasta vuotta?
Ei, ei niin.
Sanat veisin eteen Mestarin
ja sanoisin, ehkä kipeästi, silti sydämestä:
tapahtukoon yksin Sinun tahtosi.
Jos minulla valta olisi
sanoilla maailma rakentaa,
niillä sanoilla aloittaisin.
Uskon, silloin lumilinnat sekä kukkakodit
varjoon jäisivät
todellisen alla, mitä käsistänsä kirkkautena syntyy
katoavan ajan
myrskyaallokoissa -
Ja veneet, jotka välkkyvinä
lipuisivat aavaa merta,
saman tuulen tuntisivat purjeissansa kaikki,
ei pelkkää satua eikä
hullun tyhjää houreunta: se heidät
kietoisi yksi yhteen
puhtaimman laulun lailla.
Jos vain valtamme
luovuttaisimme Hänen valtansa alle,
ja näillä sanoilla - joskus kipeilläkin - aloittaisimme
elämämme oppikoulun?
Mestari, tapahtukoon Sinun tahtosi.