Tää kaikki pyörii koko ajan mielessäni, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta. Jätin poikaystäväni pari viikkoa sitten. Sovin tapaamisen hänen luonaan ja se sit huomas heti ovensuussa et kaikki ei ollu ihan kohillaan. Ja mikä teki siitä vielä vaikeempaa kun hän alko heti syleileen ja oli niin huolestuneen olonen ja yritti kysyä syytä miksi itkin.. Enkä edes pystynyt tekeen mitään, halasin sitä vaan, vaikka olis pitäny ehkä heti vaan mennä kauas ja sanoo asiat miten ne on... ja kylläpä sitten siellä tulikin itkettyä.. ja ihan helvetisti. Lopulta sain sanoattua vaikeasti sen mitä olin lähipäivinä ajatellut, sanoin etten voi elää enää sellasessa suhteessa kerroin syyt jne. Se tuntui niin vitun pahalta..Ja jouduin kattoon rakastamani ihmisen murtuvan silmieni edessä. Ensimmäinen kerta kun näin hänen itkevän niin paljon , enkä mä voinut tehdä yhtään mitään ja olinhan MINÄ hänet juuri jättänyt. Se satutti niin helvetisti mun sisintä.. Hän sitten vielä pyyteli epätöivoisena anteeksi yhä uudelleen ja uuselleen itkunsa keskeltä, mutta mä en enää voinut luottaa siihen. Monet kerrat hän oli jo pyytäny anteeksi ja sanoi, ettei enää koskaan tee mitään sellaista, mutta jo päivien päästä pettää lupauksensa.
Nää viikot olen vaan ajatellut, itkenyt, ajatellut, itkenyt...ja tuskin syöny paljon mitään. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään, makaan sängyssä ja kuuntelen musiikkia. Öisin en saa unta koska miljoonat ajatukset pyörii vaan päässä. Mä todellakin kadun poikaystäväni jättämistä, mutta olihan siihen toisaalta aihettakin, vaikka sillä ei oo enää mitään väliä.
Viime perjantaina sitten tapahtu se mitä pelkäsinkin. Eli näin exäni bussissa, katottiin toisiamme silmiin ja mulla alko tuleen taas tosi itkunen olo, oli pakko jäähä pois bussista muutaman pysäkin jälkeen ja kävellä takasin kotiin. Toki se oli arvattavissa, että joku päivä me nähään kun kuitenkin asutaan niin lähellä toisiamme.. Mut en arvannu sen tilanteen oleva niin vaikea.
Nyt musta tuntuu että olis parempi vetäää itteni kiikkuun ja kuolla, mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Mä en jaksa enää vuodattaa yhtäkään kyyneltä tän takia, mä en vaan jaksa... Nytkin täällä ruudun toisella puolen itken hysteerisenä kuin pikkuipana, joka ei saa kauppareissulla tikkaria karkkihyllyltä. Tää kaikki kuulostaa varmaan tosi naurettavalta ja tyhmältä teinipaskalta, mitä onkin, mut mä en voi tälle mitään.. :(
Nää viikot olen vaan ajatellut, itkenyt, ajatellut, itkenyt...ja tuskin syöny paljon mitään. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään, makaan sängyssä ja kuuntelen musiikkia. Öisin en saa unta koska miljoonat ajatukset pyörii vaan päässä. Mä todellakin kadun poikaystäväni jättämistä, mutta olihan siihen toisaalta aihettakin, vaikka sillä ei oo enää mitään väliä.
Viime perjantaina sitten tapahtu se mitä pelkäsinkin. Eli näin exäni bussissa, katottiin toisiamme silmiin ja mulla alko tuleen taas tosi itkunen olo, oli pakko jäähä pois bussista muutaman pysäkin jälkeen ja kävellä takasin kotiin. Toki se oli arvattavissa, että joku päivä me nähään kun kuitenkin asutaan niin lähellä toisiamme.. Mut en arvannu sen tilanteen oleva niin vaikea.
Nyt musta tuntuu että olis parempi vetäää itteni kiikkuun ja kuolla, mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Mä en jaksa enää vuodattaa yhtäkään kyyneltä tän takia, mä en vaan jaksa... Nytkin täällä ruudun toisella puolen itken hysteerisenä kuin pikkuipana, joka ei saa kauppareissulla tikkaria karkkihyllyltä. Tää kaikki kuulostaa varmaan tosi naurettavalta ja tyhmältä teinipaskalta, mitä onkin, mut mä en voi tälle mitään.. :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
lol
Ei hahhah? :DD (Oli pakko... toi loppu oli niin upeen ängstisesti kirjotettu xD )
Kukaan ei kuitenkaa kuollu. Se tuntuu aina pahemmalta, usko pois. Kelaa aina, miten asiat vois olla pahemmin. Ehkä se lähtis sitte.
Miksi te ihmiset haluatte ylipäätään rakastua kun tiedätte miten se loppuu? Samanlaista toi on kun huumeittenkäyttö: kivaa alussa mutta sitten tuleekin riippuvuus ja kun lopettaa niin on kauhean tuskaista. Ja sitten ruvetaan vielä valittamaan siitä muille.
Miks sä sit jätit sen?
Onks se sit tehny jotain sulle?
No mut kyllä se siitä jos kerran ite jätit sen..?mut miks?
Mieti niitä syitä, minkä takia jätit pojan. Ne ilmeisesti ne painoi sen verran paljon, että päätit lopettaa suhteen. Nyt tuntuu kurjalta ja itkettää, mutta olisitko sen onnellisempi, vaikka saisitkin pojan takaisin?
Elämäsi jatkuu.. Ehkä teidän suhteesta ei olisi tullut mitään kuitenkaan, koska jos siinä oli jotain häiritseviä asioita, et voi luottaa siihen, että ne oikenisivat ajan kuluessakaan itsestään. :\ Mahdotonta se ei ole, mutta sen varaan ei kannata rakentaa.
Joskus on päästettävä irti. Välillä rakkaus haavoittaa ja sen takia satuttaa itsensä. Mutta suhteessa, jossa toinen jatkuvasti pettää lupauksensa, haavoittuu myöskin. Ehkä jopa vielä pahemmin. On itsensä pelastamista tehdä joskus viisaita ratkaisuja järjellä, vaikka tunteet laittaisi vastaan.
Uskon, että te molemmat vielä pääsette asian yli, kun vähän aikaa kuluu. Nyt on itkun aika, mutta vielä koittaa sekin aika, kun huomaat, että olet kasvanut tapahtuman yli ja voit jopa nähdä exän, tuntematta enää mitään suurempia tai vahvoja tunteita. :) Kohta on kesä, hitaasti mutta varmasti pääset taas elämään kiinni, älä luovuta.... Voimia.
Viime kesänä mulle ja pitkäaikaiselle poikaystävälleni tuli ero. No minä en kyllä häntä jättänyt, vaan hän minut, mutta se oli silti yksi elämäni vaikeimmista asioista. Olin ensimmäistä kertaa rakastunut, ja sovimme niin hyvin toisillemme, että ei sellaista yhteensopivuutta voi kuvitellakaan. Suhde oli varmaan paras mahdollinen, ja molemmat rakastivat toistaan. Kuitenkin yhtenä päivänä sain tekstiviestin, jossa poikaystäväni kertoi ettei enää halua olla kanssani, ettei tunne enää mitään minua kohtaan. En usko sitä vieläkään, sillä sitä tekstiviestiä edeltävänä päivänä poikaystäväni vielä vannotti rakastavansa minua eniten maan päällä aina ja ikuisesti. Tiedä sitten mikä hänen tuli. Minulla meni yli puoli vuotta päästä yli asiasta. Vasta kun tapasin nykyisen poikaystäväni, aloin päästä yli exästäni. Vielä tänä päivänäkään en ymmärrä miksi exäni teki niin kuin teki, ja välillä sen mittiminen on todella tuskaista. Olemme samassa koulussa, joten aluksi hänen näkemisensä sai minut melkein oksentamaan. Joka kerta sattuu, kun näen hänen suutelevan toista, vaikka rakastankin nykyistä poikaystävääni. Mutta usko pois, kyllä se ohi menee, vaikka aikaa siihen kuluu.
Minun asiaani ei myöskään yhtään paranna se, että exäni tuijottaa minua usein hyvinkin intensiivisesti, ja välillä hän todella tuntuu katuvan tekoaan. Eipä ole hänen suhteensa meidän eromme jälkeen kestäneet, hänellä kun niitä on kertynyt jo muutama. Yhteen vaiheeseen olimme jonkin sortin kavereitakin, mutta se oli aika vaikeaa. Olimme kerran samoissa bileissäkin, ja hän vihjaili minulle koko ajan kaikkea suhteestamme ja roikkui muutenkin minussa. En osaa selittää, mutta jotenkin minusta välillä tuntuu, että hän haluaisi peruuttaa sen mitä teki, mutta ei hän ainakaan tähän mennessä ole sitä minulle sanonut. Koitan vain jatkaa eteenpäin ja olla miettimättä koko jätkää...