Muistatteko vielä sen ensimmäisen naispuolisen ihastumisen tai rakkauden kohteenne? Varsinkin te jotka koitte sen jo aikuisina, miten kummassa se pääsi tapahtumaan? Pyörittelen vielä mielessäni sitä omaa ensimmäistäni. Meistä ei tullut lopulta yhtään mitään yhdessä, mutta jotenkin kohtalonomaiselta ja ennaltamäärätyltä se rakastuminen kuitenkin yhä tuntuu ja siitä on todella vaikeaa päästää irti. Onko se teillä muillakin ollut tällaista? Vai oliko se vain ihastus josta pian siirryttiin seuraavaan?
Miten se selittyy, että yksi nainen saa sinut sekaisin ja tuntemaan sellaista hellyyttä mitä et ole aiemmin voinut kuvitellakaan. Kaikista tapaamistasi ihmisistä vain ja ainoastaan hän. Ja sitten hänet pitäisi unohtaa...apua!! Tuolla alempana oikeastaan onkin jo samantapainen ketju, mutta laitoin kirjoitukseni nyt tähän kun en osaa sitä aiempaa ap:ta mitenkään neuvoa, ja tosiaan kyselen nyt erityisesti siitä miten se ensimmäinen rakastuminen teillä muilla pääsi alkamaan.
Miten se selittyy, että yksi nainen saa sinut sekaisin ja tuntemaan sellaista hellyyttä mitä et ole aiemmin voinut kuvitellakaan. Kaikista tapaamistasi ihmisistä vain ja ainoastaan hän. Ja sitten hänet pitäisi unohtaa...apua!! Tuolla alempana oikeastaan onkin jo samantapainen ketju, mutta laitoin kirjoitukseni nyt tähän kun en osaa sitä aiempaa ap:ta mitenkään neuvoa, ja tosiaan kyselen nyt erityisesti siitä miten se ensimmäinen rakastuminen teillä muilla pääsi alkamaan.
Vastaukset 18
Vanhimmat
tapahtumaan silloin kun sä olet siihen valmis. Mikään hyvä ja oikea juttu harvoin tapahtuu jos ei ole siihen valmis. Siksi se tuntuu niin mystiseltä kun aina ei oikein tiedosta omia ajatuksiaan ja valmiuksiaan tarpeeksi terhakkaasti.
Kyllä elämässä on kohtaloa ja sattumia, ja jokaisella on se oma polku. Mitä varmemmin omaansa kulkee sitä todennäköisemmin siihen polulle eksyy ne joiden siihen kuuluu eksyäkkin.
Jos ensimmäistä rakkautaan pitää mystisenä ja haikailee vieläkin vähän sen perään, ei ehkä ole ymmärtänyt omaa polkuansa. Tarkoitus on kulkea eteenpäin, oppia menneistä ja kehitellä itseään eteenpäin, ei roikkua eikä vilkuilla taakse.
Muuten ei ole valis uuteen ennen kuin lopettaa sen haikailun. Joskus säkin sen lopetat ja sitten tule ejoku johon rakastut järjettömästi, ja se tuntuu susta taas mystiselle ja kohtalolle.
rakastuminen aina pelkkää harhaa? Kaikki korvattavissa jollain toisella, vaikka miten sydän laittaakin vastaan?
on eri asia. Rakkaus on vähän liian hepppoisesti käytetty termi. Rakkaus on se kun ollaan vuosia yhdessä, käydään ylä ja alamäet yhdessä ja jaetaan hyvät ja huonot hetket yhdessä.
Rakastuminen on sitä kun hullaannutaan jostain ihmisestä ja aletaan olemaan mutta eipä aikaakaan kun ongelmat ja yms kaatavat suhteen.
Rakkaus on se mikä kestää, rakastuminen on se mikä korvataan uudella rakastumisella.
tähän viestin kirjoittajaan. Näin se juuri menee. On päästettävä irti, opittava, ja jatkettava eteenpäin. Nyt minusta jopa tuntuu, että oli onni, että erosimme ensirakkauteni kanssa pitkän seurustelun jälkeen. Ottihan se koville, mutta kokosin itseni ja nyt elämä hymyilee ja olen jälleen rakastunut korviani myöten. Nyt en vain ole niin naiivi ja osaan suhtautua asioihin erilailla kuin ennen. Silti rakkauden tunne on vahva, ehkä jopa vahvempi kuin ennen.
riippuu täysin ulkoisista olosuhteista ja osapuolten henkisestä kantista? Jos nämä kestävän suhteen edellytykset ei ole kohdallaan, tunne pitää mieltää ihastumisen kaltaiseksi rakastumisen huumaksi??
Kyllä minun mielestäni esim. tuo Gilan kokemus kuulostaa ihan todelliselta rakkaudelta, vaikkei se voinutkaan kukoistaa pitkään (Gila jo naimisissa?).
on kauheaa ajatella että se kauhea palo ja huuma ja kokeilu ja yritys ei ollutkaan rakkautta. Mutta jos rakastetaan, jos puhutaan nyt siitä Rakkaudesta jota kaiki havittelee. Se on yksinkertainen asia, se kestää. Se on sellainen asia että sitä ei ymmärrä ennen kuin se Oikea osuu kohdalle. Koska sen jälkeen ymmärtää oikeissa mittasuhteissa hyvin pitkälle kaiken menneen.
Totuus ei aina ole miellyttävää, mutta tässä asiassa totuus on että se rakkaus mistä haaveillaan on yksinkertaisesti kestävä. Siinä ei ole edes mahdollisuutta että erotaan sitten kun asiat ei nyt ole kohdillaan yms.
Koska se on yhteinen tie, se on yhteinen asia, se on yhteisen hyvän ymmärtäminen täydellisesti. Siinä ei ole uhrauksia vaan siinä on antamista ja siinä saamista.
Rakkaus on puhdasta, se ei ole mitään leikkimistä aviossa olevien kanssa, se ei ole huumaa opettajaan, työkaveriin, se ei ole 1,5 vuoden on ja off suhde.
Mutta tämähän on minun mielipide, minulle rakkaus aukeni tällaisena kun minä löysin sen Oikean.
Elämä muuttuu yksinkertaiseksi, asiat eivät ole suhteessa mitenkään ratkaisemattomia ja vaikeita. Vaan elämä helpottuu, se energia mikä ennen meni siihen että koitti saada asiat kohdilleen suhteessa, vapautui ihan muhun käyttöön ja koko elämä muuttui täydellisesti.
olisiko noin. Aina aito rakkaus ei saa mahdollisuutta, ja vähintään yhtä usein pitkät rakkausliitotkin kariutuvat lopulta. En usko että rakkautta voi mitenkään selkiyttää sääntöihin ja raameihin. Se vain on jotain minkä itse tuntee ja tietää kun sen kohtaa.
Mutta joo, kiitos vastauksista. Itsehän minä kyselin.
tila missä ollaan tekemättä mitään. Tootakai se tarvitsee työtä, mutta se on helpompaa kun rakastaa.
Aito rakkaus ei saa aina mahdollisuutta? Minä en näe mitään syytä miksi ei saisi, jos ihminen on siihen valmis. Se on taas eri asia sitten.
Ei rakkautta voikkaan laittaa raameihin.
Moni ei ymmärrä itseään ja sitten ihmettelevät miksei kukaan ymmärää heitä.Kaikki alkaa siis itsestään, siitä miten näkee ja kokee ja tuntee itsensä ja maailman ympärillään. Kuten sanottu, asioita pitää kokea, pitää selkeyttä, pohtia jne ja löytää se oma minuus olemisesta.
Elämä ei ole vaikeaa, mutta aikaa sekin vaatii kypysäkseen hyväksi.
että myös ei-niin valmiit ihmiset, itsensäkieltäjät, mieleltään järkkyneet ym. voivat myös rakastaa. Ei siihen lisenssiä vaadita. Käytännön onnistuminen onkin sitten toinen juttu.
Ja vaikka se rakkaus ei aina ole "täydellistä" eikä johda ikuiseen parisuhteeseen, se voi kuitenkin olla aitoa ja merkityksellistä.
.. ne tunteet avautuivat. Heti ensi tapaamisella kiinnitin häneen huomiota ja halusin tutustua paremmin. Pidin häntä myös seksikkäänä ja viehättävänä. En kuitenkaan kuvitellut sen merkitsevän sen kummempia.
Meistä tuli parhaat ystävät ja vietimme paljon aikaa yhdessä, aloimme kaivata yhä enemmän toistemme seuraa. Kului vuosia, ennen kuin tunnustimme tunteemme. Meidän rakkaussuhteestamme tuli kuitenkin myrskyisä ja dramaattinen, vaikka "ystävyysvaihe" oli ollut onnellinen ja iloinen.
Kummallekin oli vaikea päästää irti. Vuoroin toinen halusi yrittää uudestaan, vuoroin toinen. Ja se ihana ystävyyskään ei enää onnistunut. Sen ihanuus taisi alunperinkin perustua rakastumiseen, vaikkemme sitä heti oivaltaneetkaan.
Ensimmäinen ihastus oli nainen, joka sai minut tajuamaan identiteettini. Kuljimme yhtä matkaa työhön, juttelimme ja välillä juoksimme viime tingassa pysäkille molemmat naurussa suin, kaksi onnetonta myöhästelijää.
Mutta ensimmäinen varsinainen ihastuminen ja rakastuminen.. Hän oli eräs helsinkiläinen kaunotar, jonka tapasin Lost & Foundissa. Sovimme treffit Senaatintorin portaille seuraavaksi päiväksi. Vuosia siitä on aikaa mutta vieläkin muistan sen perhosten armeijan, joka vatsassani kuhisi, kun istuin ylimmillä askelmilla ja katselin, kuinka hän nousi portaita minua kohti, vilkutti hymyillen minut huomattuaan..
Ei siitä elämää suurempaa romanssia syntynyt mutta muutamia hyvin kauniita ja eroottisia hetkiä vietimme yhdessä ja molemmat muistavat nuo ajat pelkästään hyvällä. Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut vaikeuksia päästää irti eron tultua mutta jotkut kohdatut muistan suurella lämmöllä kun heitä ajattelen, hymy hiipii suupieliin ihan huomaamatta.
...juuri noin! Ja se hymy tulee takuulla hellyydellä ja takuulla sydämestä... huokaus...
oli se niin ihanaa! Täsmäpakkaus-rakkaus, jokatuli ja varsinkin meni... syvä side silti jäi, se on suurempi lahja varmaan kuin olisi ollut suhde. Kukapa tietää, niin että saa yhä edelleen huokailla ja haikailla aina joskus...
me oltiin kans eka ystäviä, mitä parhaimpia, siis valehtelematta mun paras ystävyyssuhde ikinä. vietettiin tosi paljo aikaa yhes ja puhuttiin ihan kaikesta. sit se ystävyys syventy ja mein välille synty jotain enemmän, jotain aivan ihanaa. ja aivan ihanaa se olikin, niin kauan ku sitä kesti..
sit alko kaikki tappelu ja säätäminen et ollaan ja ei olla ja koitettiin kuitenkin viel mut ei.. siiinäpä se meni sit se ystävyyskin.. ja se mua harmittaa enemmän ku mikään täs maailmassa.
koska nyt jos saisin valita ni ihan varmasti sen ystävyyden mielummin säilyttäsin ku tämmösen ettei missään väleis olla.. ;(
mut ei kai siinä auta.. sillä mennään mitä on. eteenpäin pikku hiljaa... vaikka helppoa se ei todella ole, ainakaan näin alkuun..
ja nii, alottajalle sen verran et rakastuttiin tai ihastuttiin ihan vaan vahingossa, tai se oli just semmonen perinteinen et yks asia johti toiseen ja toinen toiseen. hän vaan oli ihminen jonka kans sit halusin jakaa muutakin ku sen ystävyyden, ihan kaiken.
eikä auta ku toivoo et jostain vielä toisen samanlaisen löydän. ei siis samanlaista ihmistä tietty, vaan toisen jonka kanssa vielä joku päivä haluan jakaa kaiken ja löydä hynttyyt yhteen :)
olin jo "täydessä" iässä jonkin verran yli 30 v. Avoliitossa jne.. sitten vain kävi kuin kävi että ihastuin ihan päätäpahkaa naiseen.. ja se jos teettikin kaikenlaista... No silloin oli pakko myöntää, että olenkin kiinnostunut naisesta. Olihan siitä ollut jo joitain häivähdyksia, mutta nyt ei enää voinut sitä millään kieltää.. Olin silloin ihan riepu mitä olisi voinut puhaltaa minne vain..
Tämä suunnaton ihastuminen ei tuottanut itelleni toivottua lopputulosta,koska hän ei ollutkaan vapaa ihminen. No eihän sitä olisi voinut tietää olisiko mistään muutenkaan tullut mitään??!!
Podin pitkään suurta masennusta tämän vuoksi, mutta monien vaiheiden jälkeen olen onnellinen kumppanini kanssa, joka kuuluu katsovan futista tuolla toisessa huoneessa.
Tosi kuitenkin on, että se tunne elää ikuisesti kuin myös moni muu hetki; hyvä ja myös surullinen mitä niihin vuosiin mahtuu kun yritin irtautua hänestä, löysin hänet joka istuu tuolla sohvalla ja jätin mieheni.
ILoa ja tuskaa mitkä seuraavat sydämessäni ikuisesti.
Se tulee usein yllättäen suuren ilon ja surun kanssa. Jos et pysty tai kumpikaan ei pysty sitä myöntämään, on sanoinkuvaamaton suru vai mitä se on. Katsellaan ja vilkuillaan puhumatta mitään. Kummallakin saattaa olla jo tai toisella on oma perhekin. Kaksi eri tilanteessa olevaa naista. Tekisit vaikka mitä, muttet voikaan tehdä mitään.
Mietit onko tämä sittenkin harhaa ja kuvittelenko vain kaiken. Kunnes näet taas hänet ja olet varma, mutta oletko koskaan? Mielikuvitus on hyvä, mutta tällaisessa tilanteessa ei ole.
toiseen...oli niin syötävän suloinen ja edelleen yhdessä ollaan vuosia on mennyt. =)
Olisinko voinut kuvitella, että minä muutun tällä tavalla vielä 25 vuotiaana? En...
Löysin hänet, kiinnostuin välittömästi, tapasin ja se vaan kolahti.
Minun ensimmäinen naiseni.
*huokaus*
Enkä enää miehiä kaipaa!!
Rakastan häntä paljon. Toivon, että voimme jatkaa tätä elämämme loppuun saakka.