Sitä kun mies miettii mitä tekisi elämässään isona ja sytyttää savukkeen, saa mies päähänsä oudon ajatuksen. Minusta tulee rahtilaivan kapteeni.
Sikäli kun Kapteeni varustettuna Herra sanalla saa naisten housut väräjämään, niin mikäpä siinä. Minusta tulee siis Herra Kapteeni, joka on ennen neljääkymmentä ikävuottaan kiertänyt jo seitsemät meret ja tuhannet salmet. Siinä olisi sitä tituleeriä esiteltäväksi joka kuppilan baaritiskillä. Sikäli nyt jos kovinkaan uskottavana kukaan sitä pitäisi jos sanoisin pikku kaljapöhnässä että vietin tuossa kaksikymmentä vuotta merillä kuullen seireenien kutsuhuudot keskeltä Poseidonin raivoavan meren. No joo, tämäkin on taas niitä kännin huuruisia unelmia vuosien takaa ‘jättää nyt koko maailma ja vanha paska taakseen’ ja lähteä merille iäksi kuin muinaiset merten sankarit lähtivät Englannista etsimään uutta mannerta ja kultaa.
Totuus se on tarua karumpaa, kun joka ikinen päivä on elämässä yhtä tupakan harmaan savun peittämä sekametelisoppa sen ihmeempiä tulevaisuuden haaveita.
Jopin baari on tullut tutuksi vuosien saatossa, jonne saappaat joka ilta paskaduunin jälkeen vievät. Sieltä on niin tuttua ja turvallista kömpiä sadan metrin päähän rähjäiseen poikamiespoxiin.
Mikäs siinä juna vie ja tuo ja sinne minne ei vie niin jalat kantaa. Kaksikymmentä vuotta olen merien sijasta seilannut erilaisia toinen toistaan toivottomampia rakennustyömaita ja tehnyt aina sen minkä muut ovat käskeneet tehdä ja välillä olen tehnyt muutakin. Hanttihommissa rähjääntyy ja se minun kasvoiltani päivä päivältä selkeämmin paistaa. Onhan se selvää ette se meteli ja pöly sekä erinäisen paskan nielentä ei pitkälle kanna ja siinä jokainen solu huutaa armoa. Oma terveyskin alkaa reistaan, kun elintavat ovat sitä mitä on, viinaa, tupakkaa ja pikaruokaa höystettynä levottomilla yöunilla.
En tiedä sitten mihin suuntaan elämääni veivaisin. Ainahan on ollut niitä päätepysäkkejä ja pisteitä, joissa on ollut pakko valita se mihin suuntaan lähtee! Tällaiselle miehelle kuin minä, se ei ole aina ollut niin helppoa. On tullut tehtyä niin monia vääriä valintoja nuoresta lähtien niin naisten kuin töidenkin osalta. Koulutkin meni vähän niin ja näin siinä kun muut meni lukioon, minä haistatin paskat niille nööseille ja juoksin pitkin Stadin katuja ryypiskelen millon missäkin jengissä koska se oli olevinaan vielä silloin niin kovaa. Mutta nyt kun katson taakseni sinne jonnekin kauas menneisyyteen, sitä huomaa olleensa niin väärässä kuin vain voi. Nykyään niistä monista nööseistä, joita silloin vedin kadulla turpaan, on tullut menestyviä liikemiehiä ja naisia, joilla on nykyään kivat perheet ja omakotitalot Espoossa.
Tulihan sitä joskus itselläkin mentyä vähän paremmin, silloin joskus 80 luvun loppupuoliskolla. Silloisen nousuhuuman aikoihin meillä oli yhden kaverin kanssa Vantaan Korsossa eräänlainen romuliike, ostettiin ja myytiin romua, monenlaista, autonromuja, peltiromua, rakennusjätteitä ja tehtiin myös rakennuksilla itse purkuhommia ja niin edelleen kaikkea tämmöistä. Ihan hyvinhän se menestyi - muutaman vuoden! Tuli otettua velkaa, piti investoida. Ostettiin uusia koneita, kauhakuormaaja ja paalauskone. suunniteltiin jopa yritystoiminnan laajentamista Helsingin puolelle. Sain jopa perustettua ’perheen’ ja ostettua pienen omakotitalon Keravalta. Eräänä iltana tutustuin yhteen Minnaan. Ihan mukava tyttö, maalta muuttanut joitain vuosia aiemmin pääkaupunkiseudulle työn perässä ja toimi silloisen HPY:n yhtenä sihteerikkönä. Huono palkkahan sillä oli, mutta toimeen tultiin ihan kivasti minun tuloillani. Hommattiin siinä sitten lapsikin. Vähän turhan hätäisesti, osittain vahingossa ja osittain tarkoituksella, kun oli ajatuksissa viettää loppuelämä ikuisesti yhdessä. Meille syntyi yhteinen pieni tyttövauva, Iida, vallan ihana pieni nyyti, varmasti kauneinta mitä olin koskaan eläissäni nähnyt. Silloin tunsin olevani elämäni onnellisin mies.
Mutta kuten sanotaan, mikään onni maailmassa ei ole pysyvää eikä kestävää. Ei kestänyt sitten meidänkään onnemme. Eräänä päivänä vuonna 1989 koko silloinen maailmankuvani romahti kerta laakista. Voitaisiin sanoa, että yhden päivän aikana tai korkeintaan kuukautena koko homma muutti t-radikaalisti luonnettaan. Se taisi olla jotain loppu kesää taikka syksyä, en mä sitä nyt enää jaksa muistaa, mutta kuitenkin, Neuvostoliitto hajosi, silloisen markan arvo romahti, korot nousi, velat jäi eikä kukaan enää ostanut taikka myynyt mitään eikä tullut enää purkuprojektejakaan. Siitä alkoi alamäki. Meni firma alta ja puolitoistamiljoonaa markkaa velkaa jäi kannettavaksi. Samassa rytäkässä Keravan asunto pakkolunastettiin velkojen panttina. Meiltä meni asunto alta Minnan ja vauvan kanssa. Jäimme puille paljaille eikä juuri mihinkään ollut varaa. Iida ei ollut varmaan edes puolta vuotta ja meidät häädettiin omakotitalosta, jonka olin suunnitellut meille loppuelämäksi taikka ainakin siksi aikaa, että Iida kasvaisi täysi-ikäiseksi. Vaan miten kävikään, olimme ulkona ja kaupunki sysäsi meidät, minut avovaimoni ja lapseni vanhaan ja nuhruiseen kosteusvaurioita kärsineeseen kaksioon, kaupungin asuntoon jonnekin Helsingin Kontulaan kun Keravalta meille ei enää paikkaa löytynyt. Yritin hakea töitä vaan eipä niitä vähänkoulutetulle ja kaulaansa myöten velalliselle löytynyt kun ei töitä löytynyt edes koulutetuille. Se oli lama-aikaa.
Ei hermot sitä kovinkaan kauaa kestäneet, sitä joutenolo ja turhautuneisuutta. Vauvanitkukin ärsytti ja joka päivä sai elämistään miettiä penninpäälle! Mistä sai lastenvaipat, mistä sai ruuat, mistä sai vuokra rahat, miten maksaa velkoja. Ei siitä mitään tullut. siinä suunniteltiin jo pankkiryöstöjä ja muita kepulikonsteja, mutta ei nekään onnistuneet. Masennuin ja aloin ryyppäämään. Saatoin ryypätä jopa kaksi viikkoa putkeen ja huinata milloin missäkin. Parisuhde ei sitä meininkiä sitten kovin kauaa kestänyt kun Minna muutti vanhempiensa luokse ja vei Iidan mukanaan varsinkin kun minä olin joutunut jo virkavallan kanssa kahnauksiin, asunnosta odotti häätö, laskut oli maksamatta ja kaikki oli rempallaan - taisinpa sanoa vielä pahasti Minnallekin! Sen jälkeen en ole juurikaan tytärtäni nähnyt kun Minna löysi uuden miehen melko nopeasti sen jälkeen kun oli tavarat saanut taxiin pakattua. Taisi hommata minulle vielä lähestymiskiellonkin silloisten sikailujen tähden. Se oli se vaihe elämästäni ja sitä kesti miltei neljä vuotta.
Yhtenä kesäisenä aamuna kun olin ryypännyt varmaan toista kuukautta, heräilin jostain kaivarin puistonpenkiltä tyypillisesti paskat housuissa, käveli siitä ohi sitten joku jeesustelija joka jakeli ihmisille jotain “Rukoile kanssamme” vihkosia. Siinä kun en ylös päässyt enää penkistä antoi se vanharouva meikäläiselle sellaisen lapun, jossa luki “Rukoile kanssamme - Jeesus on tie ja Valo” ja kun avasin sivun niin oli kuin olisin lukenut elämäni ensimmäistä kertaa sellaista tekstiä joka kertoi juuri minun elämästäni ja kaikesta siitä mitä minä olin elämäni varrella joutunut kokemaan. Siinä kerrottiin alkoholistista, joka oli elämässään menettänyt kaiken toivon ja rakkauden, ja uskon tulevaisuuteen. Siinä oli sellaista tekstitä, joka suoraan sanottuna herätti minut yli neljän vuoden unesta, joka oli kestänyt siitä asti kun aloin ryyppäämään. Tulin kai jonkinlaiseen uskoon. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä ja minä itkin ja itkin kunnes enää ei tullut kyyneltäkään ja olo oli vapaa ja helpottunut, yhtä aikaa niin apea mutta silti onnellinen siitä että nyt tiesin mihin suuntaan minun oli kuljettava. Olin tullut siihen päätepisteeseen, josta ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös ja hakeutua hoitoon.
Onnekseni tiesin Hermannissa erään yksityisen, pienen, seurakunnan pyörittämän hoitokodin päihderiippuvaisille. Sikäli nyt kun kaiken kokemani jälkeen päätin hakeutua hoitoon kaikki entiset suhteeni menettäneenä, rahattomana ja työttömänä, tunsin jälleen jonkinlaista onnenpilkettä itsessäni. Pääsin helposti sisään hoitolaitokseen kerrottuani tarinani siitä kuinka omakotitalo lähti alta, firma meni nurin ja vaimo lähti lapsineen toisen miehen matkaan. Meitä oli siellä noin kymmenkunta suurin piirtein saman kohtalon, mutta eri tarinalla höystettyä juoppoa. Osa oli alkoholisoitunut pikkuhiljaa huomaamattaan, osa työttömyyden takia ja osa ei vain osannut lopettaa. Mutta meitä kaikkia yhdisti sairaus nimeltä alkoholismi.
Hoito oli rankaa. Kun viinapirut iskivät, lyötiin myrkyt suoniin. Varmaan ensimmäiset pari kuukautta jokainen yö ja päivä oli kuin maanpäällistä helvettiä ramppeineen ja kylmän hien tunteineen. En päässyt viinapiruistani helpolla eroon ja näin jos jonkinmoisia menninkäisiä tanssimassa pirunvalssia pääni päällä. Pikkuhiljaa kuitenkin oloni parani paranemistaan, rampit hävisivät ja aloin kuntoutua. Jälkeenpäin ajateltuna koko homma kävi aivan liian yksinkertaisesti. Siellä alkoholisti vain pakotettiin olemaan juomatta.
Ainut lohtu koko kokemuksesta, alkoholista hetkellisesti eroon pääsyn ohessa oli se että minut ohjattiin uudelleen koulutukseen, mikä lie työvoimatoimiston koulutusohjelma olikaan. Koska minulla oli entuudestaan kokemusta rakennusalasta, olinhan ollut purkamassa rakennuksilla metalliputkia jne. päädyin sitten opiskelemaan timpurin ammattia tavallaan niin että työvoimatoimisto etsi minulle työpaikan, jossa tein töitä puoliksi työnantajan ja puoliksi valtion rahoituksella, minimipalkalla tietysti. Iltatöinäni jouduin tekemään kirjallisia tehtäviä ja samaan aikaan asustelin samaisessa alkoholistilan asuntolassa puoli-ilmaiseksi. Hyvinhän se meni, valmistuin timpuriksi muistaakseni vuonna 1997 ja siitä lähtien olen rakennuksia kiertänyt lukemattomia kohteita tehden sitä mitä on käsketty.
Kuten jo aiemmin sanoin, alkoholista en ole eroon päässyt vaan joka päivä Jopin baariin saappaat vievät, mutta on sentään nykyään vuokra-asunto, laskut maksettu ja elämä niin hyvin kuin vain se näissä olosuhteissa vain voi olla. Työ on tuonut elämään varmuutta ja jokipäivä kun viinaa vastaan taistelee eikä ota kuin kaljan taikka kaksi niin hyvin menee. Avovaimoani enkä tytärtäni ole vielä tavannut, mutta suunnitelmissa olisi tavata ainakin tyttäreni. Iida on nyt jo nuori nainen, rippikoulun käynyt. Huoma, että kuinka paljon elämää on valunut sormieni välistä näinä kaikkina 17 vuotena, joina en ole saanut nähdä tyttäreni kasvavan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen tehnyt kyllä paljon virheitä elämässäni ja kuinka paljon olisin voinut kokea ja nähdä toisin jos olisin valinnut eri tavalla. Liekö tyttärelläni poikaystävää, käykö lukiota jne. jne. Mitäköhän Minnalle kuuluu? Ei minusta merimiestä tullut, eikä rahtilaivan kapteenia, mutta liekö tuolla enää edes väljä!
- Loppu -
Sikäli kun Kapteeni varustettuna Herra sanalla saa naisten housut väräjämään, niin mikäpä siinä. Minusta tulee siis Herra Kapteeni, joka on ennen neljääkymmentä ikävuottaan kiertänyt jo seitsemät meret ja tuhannet salmet. Siinä olisi sitä tituleeriä esiteltäväksi joka kuppilan baaritiskillä. Sikäli nyt jos kovinkaan uskottavana kukaan sitä pitäisi jos sanoisin pikku kaljapöhnässä että vietin tuossa kaksikymmentä vuotta merillä kuullen seireenien kutsuhuudot keskeltä Poseidonin raivoavan meren. No joo, tämäkin on taas niitä kännin huuruisia unelmia vuosien takaa ‘jättää nyt koko maailma ja vanha paska taakseen’ ja lähteä merille iäksi kuin muinaiset merten sankarit lähtivät Englannista etsimään uutta mannerta ja kultaa.
Totuus se on tarua karumpaa, kun joka ikinen päivä on elämässä yhtä tupakan harmaan savun peittämä sekametelisoppa sen ihmeempiä tulevaisuuden haaveita.
Jopin baari on tullut tutuksi vuosien saatossa, jonne saappaat joka ilta paskaduunin jälkeen vievät. Sieltä on niin tuttua ja turvallista kömpiä sadan metrin päähän rähjäiseen poikamiespoxiin.
Mikäs siinä juna vie ja tuo ja sinne minne ei vie niin jalat kantaa. Kaksikymmentä vuotta olen merien sijasta seilannut erilaisia toinen toistaan toivottomampia rakennustyömaita ja tehnyt aina sen minkä muut ovat käskeneet tehdä ja välillä olen tehnyt muutakin. Hanttihommissa rähjääntyy ja se minun kasvoiltani päivä päivältä selkeämmin paistaa. Onhan se selvää ette se meteli ja pöly sekä erinäisen paskan nielentä ei pitkälle kanna ja siinä jokainen solu huutaa armoa. Oma terveyskin alkaa reistaan, kun elintavat ovat sitä mitä on, viinaa, tupakkaa ja pikaruokaa höystettynä levottomilla yöunilla.
En tiedä sitten mihin suuntaan elämääni veivaisin. Ainahan on ollut niitä päätepysäkkejä ja pisteitä, joissa on ollut pakko valita se mihin suuntaan lähtee! Tällaiselle miehelle kuin minä, se ei ole aina ollut niin helppoa. On tullut tehtyä niin monia vääriä valintoja nuoresta lähtien niin naisten kuin töidenkin osalta. Koulutkin meni vähän niin ja näin siinä kun muut meni lukioon, minä haistatin paskat niille nööseille ja juoksin pitkin Stadin katuja ryypiskelen millon missäkin jengissä koska se oli olevinaan vielä silloin niin kovaa. Mutta nyt kun katson taakseni sinne jonnekin kauas menneisyyteen, sitä huomaa olleensa niin väärässä kuin vain voi. Nykyään niistä monista nööseistä, joita silloin vedin kadulla turpaan, on tullut menestyviä liikemiehiä ja naisia, joilla on nykyään kivat perheet ja omakotitalot Espoossa.
Tulihan sitä joskus itselläkin mentyä vähän paremmin, silloin joskus 80 luvun loppupuoliskolla. Silloisen nousuhuuman aikoihin meillä oli yhden kaverin kanssa Vantaan Korsossa eräänlainen romuliike, ostettiin ja myytiin romua, monenlaista, autonromuja, peltiromua, rakennusjätteitä ja tehtiin myös rakennuksilla itse purkuhommia ja niin edelleen kaikkea tämmöistä. Ihan hyvinhän se menestyi - muutaman vuoden! Tuli otettua velkaa, piti investoida. Ostettiin uusia koneita, kauhakuormaaja ja paalauskone. suunniteltiin jopa yritystoiminnan laajentamista Helsingin puolelle. Sain jopa perustettua ’perheen’ ja ostettua pienen omakotitalon Keravalta. Eräänä iltana tutustuin yhteen Minnaan. Ihan mukava tyttö, maalta muuttanut joitain vuosia aiemmin pääkaupunkiseudulle työn perässä ja toimi silloisen HPY:n yhtenä sihteerikkönä. Huono palkkahan sillä oli, mutta toimeen tultiin ihan kivasti minun tuloillani. Hommattiin siinä sitten lapsikin. Vähän turhan hätäisesti, osittain vahingossa ja osittain tarkoituksella, kun oli ajatuksissa viettää loppuelämä ikuisesti yhdessä. Meille syntyi yhteinen pieni tyttövauva, Iida, vallan ihana pieni nyyti, varmasti kauneinta mitä olin koskaan eläissäni nähnyt. Silloin tunsin olevani elämäni onnellisin mies.
Mutta kuten sanotaan, mikään onni maailmassa ei ole pysyvää eikä kestävää. Ei kestänyt sitten meidänkään onnemme. Eräänä päivänä vuonna 1989 koko silloinen maailmankuvani romahti kerta laakista. Voitaisiin sanoa, että yhden päivän aikana tai korkeintaan kuukautena koko homma muutti t-radikaalisti luonnettaan. Se taisi olla jotain loppu kesää taikka syksyä, en mä sitä nyt enää jaksa muistaa, mutta kuitenkin, Neuvostoliitto hajosi, silloisen markan arvo romahti, korot nousi, velat jäi eikä kukaan enää ostanut taikka myynyt mitään eikä tullut enää purkuprojektejakaan. Siitä alkoi alamäki. Meni firma alta ja puolitoistamiljoonaa markkaa velkaa jäi kannettavaksi. Samassa rytäkässä Keravan asunto pakkolunastettiin velkojen panttina. Meiltä meni asunto alta Minnan ja vauvan kanssa. Jäimme puille paljaille eikä juuri mihinkään ollut varaa. Iida ei ollut varmaan edes puolta vuotta ja meidät häädettiin omakotitalosta, jonka olin suunnitellut meille loppuelämäksi taikka ainakin siksi aikaa, että Iida kasvaisi täysi-ikäiseksi. Vaan miten kävikään, olimme ulkona ja kaupunki sysäsi meidät, minut avovaimoni ja lapseni vanhaan ja nuhruiseen kosteusvaurioita kärsineeseen kaksioon, kaupungin asuntoon jonnekin Helsingin Kontulaan kun Keravalta meille ei enää paikkaa löytynyt. Yritin hakea töitä vaan eipä niitä vähänkoulutetulle ja kaulaansa myöten velalliselle löytynyt kun ei töitä löytynyt edes koulutetuille. Se oli lama-aikaa.
Ei hermot sitä kovinkaan kauaa kestäneet, sitä joutenolo ja turhautuneisuutta. Vauvanitkukin ärsytti ja joka päivä sai elämistään miettiä penninpäälle! Mistä sai lastenvaipat, mistä sai ruuat, mistä sai vuokra rahat, miten maksaa velkoja. Ei siitä mitään tullut. siinä suunniteltiin jo pankkiryöstöjä ja muita kepulikonsteja, mutta ei nekään onnistuneet. Masennuin ja aloin ryyppäämään. Saatoin ryypätä jopa kaksi viikkoa putkeen ja huinata milloin missäkin. Parisuhde ei sitä meininkiä sitten kovin kauaa kestänyt kun Minna muutti vanhempiensa luokse ja vei Iidan mukanaan varsinkin kun minä olin joutunut jo virkavallan kanssa kahnauksiin, asunnosta odotti häätö, laskut oli maksamatta ja kaikki oli rempallaan - taisinpa sanoa vielä pahasti Minnallekin! Sen jälkeen en ole juurikaan tytärtäni nähnyt kun Minna löysi uuden miehen melko nopeasti sen jälkeen kun oli tavarat saanut taxiin pakattua. Taisi hommata minulle vielä lähestymiskiellonkin silloisten sikailujen tähden. Se oli se vaihe elämästäni ja sitä kesti miltei neljä vuotta.
Yhtenä kesäisenä aamuna kun olin ryypännyt varmaan toista kuukautta, heräilin jostain kaivarin puistonpenkiltä tyypillisesti paskat housuissa, käveli siitä ohi sitten joku jeesustelija joka jakeli ihmisille jotain “Rukoile kanssamme” vihkosia. Siinä kun en ylös päässyt enää penkistä antoi se vanharouva meikäläiselle sellaisen lapun, jossa luki “Rukoile kanssamme - Jeesus on tie ja Valo” ja kun avasin sivun niin oli kuin olisin lukenut elämäni ensimmäistä kertaa sellaista tekstiä joka kertoi juuri minun elämästäni ja kaikesta siitä mitä minä olin elämäni varrella joutunut kokemaan. Siinä kerrottiin alkoholistista, joka oli elämässään menettänyt kaiken toivon ja rakkauden, ja uskon tulevaisuuteen. Siinä oli sellaista tekstitä, joka suoraan sanottuna herätti minut yli neljän vuoden unesta, joka oli kestänyt siitä asti kun aloin ryyppäämään. Tulin kai jonkinlaiseen uskoon. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä ja minä itkin ja itkin kunnes enää ei tullut kyyneltäkään ja olo oli vapaa ja helpottunut, yhtä aikaa niin apea mutta silti onnellinen siitä että nyt tiesin mihin suuntaan minun oli kuljettava. Olin tullut siihen päätepisteeseen, josta ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös ja hakeutua hoitoon.
Onnekseni tiesin Hermannissa erään yksityisen, pienen, seurakunnan pyörittämän hoitokodin päihderiippuvaisille. Sikäli nyt kun kaiken kokemani jälkeen päätin hakeutua hoitoon kaikki entiset suhteeni menettäneenä, rahattomana ja työttömänä, tunsin jälleen jonkinlaista onnenpilkettä itsessäni. Pääsin helposti sisään hoitolaitokseen kerrottuani tarinani siitä kuinka omakotitalo lähti alta, firma meni nurin ja vaimo lähti lapsineen toisen miehen matkaan. Meitä oli siellä noin kymmenkunta suurin piirtein saman kohtalon, mutta eri tarinalla höystettyä juoppoa. Osa oli alkoholisoitunut pikkuhiljaa huomaamattaan, osa työttömyyden takia ja osa ei vain osannut lopettaa. Mutta meitä kaikkia yhdisti sairaus nimeltä alkoholismi.
Hoito oli rankaa. Kun viinapirut iskivät, lyötiin myrkyt suoniin. Varmaan ensimmäiset pari kuukautta jokainen yö ja päivä oli kuin maanpäällistä helvettiä ramppeineen ja kylmän hien tunteineen. En päässyt viinapiruistani helpolla eroon ja näin jos jonkinmoisia menninkäisiä tanssimassa pirunvalssia pääni päällä. Pikkuhiljaa kuitenkin oloni parani paranemistaan, rampit hävisivät ja aloin kuntoutua. Jälkeenpäin ajateltuna koko homma kävi aivan liian yksinkertaisesti. Siellä alkoholisti vain pakotettiin olemaan juomatta.
Ainut lohtu koko kokemuksesta, alkoholista hetkellisesti eroon pääsyn ohessa oli se että minut ohjattiin uudelleen koulutukseen, mikä lie työvoimatoimiston koulutusohjelma olikaan. Koska minulla oli entuudestaan kokemusta rakennusalasta, olinhan ollut purkamassa rakennuksilla metalliputkia jne. päädyin sitten opiskelemaan timpurin ammattia tavallaan niin että työvoimatoimisto etsi minulle työpaikan, jossa tein töitä puoliksi työnantajan ja puoliksi valtion rahoituksella, minimipalkalla tietysti. Iltatöinäni jouduin tekemään kirjallisia tehtäviä ja samaan aikaan asustelin samaisessa alkoholistilan asuntolassa puoli-ilmaiseksi. Hyvinhän se meni, valmistuin timpuriksi muistaakseni vuonna 1997 ja siitä lähtien olen rakennuksia kiertänyt lukemattomia kohteita tehden sitä mitä on käsketty.
Kuten jo aiemmin sanoin, alkoholista en ole eroon päässyt vaan joka päivä Jopin baariin saappaat vievät, mutta on sentään nykyään vuokra-asunto, laskut maksettu ja elämä niin hyvin kuin vain se näissä olosuhteissa vain voi olla. Työ on tuonut elämään varmuutta ja jokipäivä kun viinaa vastaan taistelee eikä ota kuin kaljan taikka kaksi niin hyvin menee. Avovaimoani enkä tytärtäni ole vielä tavannut, mutta suunnitelmissa olisi tavata ainakin tyttäreni. Iida on nyt jo nuori nainen, rippikoulun käynyt. Huoma, että kuinka paljon elämää on valunut sormieni välistä näinä kaikkina 17 vuotena, joina en ole saanut nähdä tyttäreni kasvavan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen tehnyt kyllä paljon virheitä elämässäni ja kuinka paljon olisin voinut kokea ja nähdä toisin jos olisin valinnut eri tavalla. Liekö tyttärelläni poikaystävää, käykö lukiota jne. jne. Mitäköhän Minnalle kuuluu? Ei minusta merimiestä tullut, eikä rahtilaivan kapteenia, mutta liekö tuolla enää edes väljä!
- Loppu -
Vastaukset 5
Vanhimmat
No joo...mutta kiinnostaako tällaiset äijämäiset jutut nykyään lukijoita?
nehän kiinnostaa aina!
TÄmä hyvä!
Raati puhunut.
Uhg!
Hienosti kirjoitettu.
Tätä lukiessani tuli mieleeni viime vuoden puolella lukemani Pinkki hartauskirja.
Ja jos tästä jutustasi kirjan kirjoitat, niin kirjanhan kirjoitat.
Mielestäni ajankuvaukset ovat erittäin tärkeitä kirjoina. Aamulla oli aamutelkkarissa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Kerrankin todella hieno 10-minuuttinen kirjan kääntäjän ja toimittajan täysipainoinen keskusteluhetki. Juuri tällaisia kulttuuripläjäyksiä pitäisi olla telkkarin joka kanavilla usein, kaikenlaisia virkistäviä juttuja taiteen alalta kaikenmaailman selviytymis- ja muka-muka-hauskaa juttujen seassa.
Eilen ostin R-kiskalta kirjan Muumipappa ja meri, kun huomasin sen pokkarihyllyssä, eikä sitä ole omassa kirjastossani. En ole lukenut sitä vielä loppuun, mutta täytyy taas kerran todeta, että upeaa on lukea sen tasoista tekstiä, aivan upeaa. Se alkaa näin:
"Perhe lasipallossa
Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton."
¤
Tsemppiä Sinulle kirjoittamisen saralla, sillä kirjoittaja kyllä olet ja kuka tietää mihin kynäniekan tie vie...
Pääpiirteissään hyvin kirjoitettu ja jäntevä tarina. Kieliopillisia virheitä on kuitenkin tukuittain. Näkee, että olet varsin kokematon kirjoittaja. On sinulla lahjoja, mutta kaipaat rutkasti harjoitusta.
Alku on erittäin huono. Tekstin lukeminen on vaikeaa. Lauserakenteet ovat lukijavihamielisiä.
Kun käyttää tietynlaisia sanoja, niiden oikeellisuus on hyvä tarkistaa vaikka googlella. Yksi menee, mutta monta on kaaos.
En jaksanut lukea kuin omakotitalot espooseen saakka, tuli lähes pahaolo. Teksti vaatii korjaamista kovalla kädellä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä pahoinvoiva 4
T. ®Sherlokki © 2007