Kuka poistatti aloitukseni "eliittiä" ?
Onko niin ettei täällä rakkausrunopalstalla
saa herätellä keskustelua, jos joku asia vaivaa?
Onko tämä vain tunteiden fiilistelyä varten?
Eikö koko ihmiselämän kirjoon kuulu
myös rakentava keskustelu?
Sefulle vaan tiedoksi
että poisto oli asiaton.
Onko niin ettei täällä rakkausrunopalstalla
saa herätellä keskustelua, jos joku asia vaivaa?
Onko tämä vain tunteiden fiilistelyä varten?
Eikö koko ihmiselämän kirjoon kuulu
myös rakentava keskustelu?
Sefulle vaan tiedoksi
että poisto oli asiaton.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Pakko kirjoittaa omalla nikillä kun oon tullu sanoneeksi etten käytä muita nikkejä. Ehkä ois helpompaa laukoa nimimerkittömänä jostain puskasta.
Tekisi mieli nyt istua teidän väliin, rakkaat ystävät, ottaa kumpaakin kädestä ja sanoa: peace.
Rakennetaan palstaa hei yhdessä?
Jokainen omalla tavalla ja tyylillä. Kaikki emme välttämättä tykkää kaikkien tyylistä, mutta voimme varmaan suvaita toisemme silloinkin. Räväköitäkin mielipiteitä kuulla tietysti. Toivottavasti asiallisesti esitettyinä, parjaaminen ja ilkeily kun ei ketään rakenna.
Itsekritiikkiä tarvinnemme jok'ikinen, myös se hikinen Jokinen. Bäää.
Poistosta vielä. Kiinnitti huomiota aloituksessa tuo luokittelu, että toisia leimattiin eliitti-runoilijoiksi jotka muka ei suvaitse muita kirjoittajia palstalla, ja että nää eliitti-runoilijat suhtautuu toisiin kuin luonnehäiriöisiin ym. Se on tietysti sinun aito kokemus jos syystä tai toisesta koet niin ja kokemuksensa voinee tuoda ilmi jokainen, eri asia kuinka asia oikeasti lienee. Jos esittää tahallisen ilkeileviä ja virnuilevia kommentteja tarkoituksenaan loukata muita kirjoittajia silloin toki on aihettakin kehottaa kirjoittajaa miettimään omaa tilaansa ja toivoa tyylin muuttumista, ei sellaisten kehotusten esittämiseen eliittiä tarvita, riittävä määrä ajattelua ja empatiaa vain.
Kun ketjun lopussa sait itseesi kohdistuvan hyväntuulisen kommentin, nimimerkkiäsi koskien, se sai sinut hyvälle mielelle, kuten totesit, ja sanoit että sellaista lukee paljon mieluummin kuin ilkeilyä.
Niin. Eihän kukaan tahdo että itselle ilkeillään. Ei siis itsekään ilkeillä muille?
Se ei tosiaankaan tarkoita hampaatonta lällyttelyä ja ettei mistään uskalla lausua mitään. Elämään kuuluu ajatusten ja tunteiden runsas kirjo. Mutta räväköistäkin tuntemuksista - toiseen kohdistuvista - on hyvä muistaa että ne on omia tuntemuksia - eikä lähteä niiden pohjalta mollaamaan ja mitätöimään kyseistä henkilöä.
Sikäli tällaiset palstat lienee hyviä hiekkalaatikoita...
Itsekasvatuksen kannalta. Kun tekisi mieli paiskoa santaa (tai sontaa) naapurin silmille, voi laskea kymmeneen, kääntää joskus katseen toisesta ja hänen inhottavuudesta omaan itseen, miettiä tunnereaktiotaan ja asennettaan, miks tuo henkilö tuntuu MINUSTA inhottavalta ja hänen kommentit ärsyttää.
Usein voi olla niin, ettei varsinainen syy lainkaan ole toisen kirjoituksessa, vaan oman henkilöhistorian haavoissa, joiden pohjalta toisen tekstiä tulkitsee?
Siis PEACE ystävät. Annetaan jokaisen runoilla... myös hänen josta olemme muodostaneet negatiivisia mielikuvia... runoilla, mutta (mielellään) ei ilkeillä ja parjata.
??
Olet oikeassa. Ja kiltti.
Miksi ilkeys ja parjaus on niin
vihastuttavaa kun se tulee kohti?
Onko se kuitenkin loppujen lopuksi
vain itsessämme olevaa ilkeyttä,,,,
ja kiltteyskin voi olla tukahdutettua vihaa?
Jos ei uskalla näyttää tunteitaan. Esimerkiks lasten kiltteyskasvatus voi johtua aikuisten kyvyttömyydestä kohdata lapsen luonnollinen uhma. Niin ihmisen elävyys tukahdutetaan. Vanhempien kyvyttömyys ja estoisuus siirtyy sitten lapseen jatkuen kyvyttömyytenä ja estoisuutena hänessä - tai myöhemmin, kun ahdistettu lapsi *vapautuu näyttämään tunteensa* kääntyy vastakohdakseen - ja ilmenee tunnekeskeisyytenä ja vastuuttomana käytöksenä.
Toivottavasti mun kiltteys ei oo tukahdutettua vihaa... Ehkä joskus on ollu sitäkin?
No joo, elämä on hyvä koulu jos ottaa päämääräkseen että haluaa oppia. Mulle oman raadollisuuden tiedostaminen on monin verroin tärkeämpi päämäärä kuin kivuton ja mukava elämä. Kun lähtee työstämään ja käsittelemään sisimpänsä tunnevammoja ja -lukkoja se on haasteellinen ja kipeä projekti, mutta siitä syntyy yleensä hyvää.
:-)
Opittavaa on kyllä joka päivälle.
Vaan mitäs mä taas höpisen tässä... Höpö höpö höpötän...
Joo, ajattelen että ilkeydessä ja parjaamisessa on usein kyllä kyse siitä, että henkilö nyt vain kokee itselleen ilkeiltävän, koska kommentit ei ole mieluisia. On helpompi syyttää toisia ilkeiksi kuin kohdata oma suuttumus kun asiat ei menekään mielen mukaan ja ihmiset ei taputa selkään niin kuin haluaisi heidän tekevän.
> Onko se kuitenkin loppujen lopuksi vain itsessämme olevaa ilkeyttä,,, <
Ehkä siis sitäkin. En kuitenkaan menisi niin pitkälle että syyttäisin kivityksen kohteeksi joutunutta hänen mustelmistaan. Ehkä hän vain TULKITSI joutuneensa kivityksen kohteeksi. Ehkä kyse ei siis olekaan siitä että toiset (muka) heitti kiviä, vaan kyse on hänen omasta pahuudesta jonka mukaisesti hän syyttää toisia heidän teoistaan, kätkeäkseen oman pimeytensä. Jne.
Njet. Ei kaikki ilkeys ja parjaus ole omaa ilkeyttä, tietenkään.
Mikä on ja mikä ei? Siinä saamme mennä itseemme ja tarkata omia asenteita.
---> Jos haluni on loukata toista ja tunnen mielihyvää onnistuessani sanomaan sattuvia asioita, koen mielihyvää ja vahingoniloa kun pääsen niskan päälle ja nujerran toisen julkisesti tai yksityisesti, esimerkiksi väittelyssä, silloin varmasti on kyse nimenomaan minun ilkeydestäni, katsomatta siihen kuinka tuo toinen on käyttäytynyt ja käyttäytyy.
Jos haluan lähteä positiivisen muutoksen tielle minun täytyy ottaa vastuu OMISTA sanoista ja tekemisistä viittaamatta häneen:
mutta sinä aloitit jne.
Ilkeys ja parjaus on vastustettava asia ihan just sen tähden koska ne on elämänkielteistä ja haavoittavaa toimintaa.
Minua ei vihastuta niinkään jos olen parjauksen kohde, siihen olen jo tottunutkin ja tiedän keinon kuinka pääsen siitä yli joutumatta tukahduttamaan tunteitani teeskenneltyyn kiltteyteen, mutta minua suututtaa parjaus sinänsä. Kuten valehteleminen. Ne on asioita joita en voi enkä saa katsoa sormien läpi, en itsessäni enkä toisissa.
:-)
Hyvää yötä Ystävä.
http://www.hs.fi/viivijawagner/1052754109978
Kun sanoit ystäväksi.
laitan myös tämän:
http://www.hs.fi/viivijawagner/1056721021480
silloin 2003 heinäkuussa
rintani repesi kun
läksin luoksesi
epävarmuudessa ja
omin voimin
MUKAVAA PÄIVÄÄ !
ystävä katso
näet iloisia silmiä
ja hymyäviä suita
kun vain avaat itsesi ymmärtämään sen,
ettemme halua loukata toisiamme.
Vaan jokaisen hetken
jokaisen elämää sykkivän hetken
haluan
että olemme ystäviä
sinä ja minä.
Kyllä.
Ehkä sinä olet pettynyt elämääsi
kompuroinut polvesi verille
mutta nouse
ja jatka matkaa.
Mieleni sisin
muistaa sinut ystävä rakas.
Oikein hyvää päivää Sinulle myös.
Kiltti ihminen on kaunis. Hänen silmissään asuu auringon valo. Sisältä vahva. Hänellä ei ole tarvetta alistaa. Myötätunnolla hän suhtautuu niihin jotka alistaa; alistajien matka on kivinen. Myötätunnolla hän suhtautuu elämään, pahat päivät tulee ja menee, pahat sanat tulee ja menee, ja päivät kasvattaa. Ilkeilijällä on reikä sisuksissa, ja valon energia menee läpi lämmittämättä. Päivät ovat perkeleitä täynnä. Surullista. Ajattelin kasvaa kiltiksi, helpompaan elämään. Aloitan tänään.
Näin se on.
"Ilkeilijällä on reikä sisuksissa, ja valon energia menee läpi lämmittämättä."
Runollisesti sanottu mutta silti kovin totta.
Helposti käy sitten niinkin että ilkeyden kohteeksi joutuessamme tunnemme itse ilkeää mielihyvää, ajatellessamme että toisella on reikä sisuksissa? Sen sijaan, että koko sydämestämme TOIVOISIMME että valon energia saisi häntäkin rakkaasti lämmittää - olemme vahingoniloisia ja "lääkitsemme" loukkaantumisentunnettamme omilla paremmuusajatuksilla: minä ainakin oon rakastavampi kuin hän.
Olenko?
Jos tahdon rakastaa, otan päämääräkseni rakastaa häntä niin että kaikki vahingonilo sielustani poistuu kuin myrkyllinen usva ja voin todella NÄHDÄ hänet rakkaana, ei vain toivoa ja pyrkiä näkemään, vaan oikeasti nähdä.
Luulenpa että jos tämä saa toteutua emme enää voi nostaa itseä kenenkään yläpuolelle ajatellen että minä ainakaan en ole niin ilkeä kuin tuo - jonka läpi valo menee lämmittämättä.
Jos rakkaudessamme on itseä korottava asenne niin suuri osa valosta menee silloin sielumme ohi.
Toisten vikoja tarkastellen emme ehkä huomaa omaa viallisuutta.
Juuri minä olen ilkeä, osa ihmiskunnan pahuutta - mutta rakkaus voittaa ilkeyteni, olen kiitollinen elämän lahjasta, siksi: kutsuttu rakastamaan - se on vakavaa ja velvoittavaa.
TODELLINEN valo ei ainoastaan lämmitä, se myös paljastaa.
> Ajattelin kasvaa kiltiksi, helpompaan elämään. <
Helpompaan ja vaikeampaan. :-)
Kasvuun kuuluu kasvukipuja, ja kun joutuu näkemään oman raadollisuuden puolustelematta ja verhoutumatta tekosyihin ja muiden virheisiin, se ei aina ole helpompi tie, mutta uskon että se on elämänmukainen tie ja siksi parempi kuin muut, helpommat, oikopolkujen ja tekosyiden korviketiet. Elämä itsessään palkitsee kulkijansa. Helpommat tiet johtaa kuitenkin ahtaalle ja henkilöllä on kiviä kengässään, jotain mikä koko ajan oireilee ja hiertää, kun elämän onnea on haettava kokemuksista, elämyksistä ja ties mistä. Elämästä itsestään ei voi iloita. Ei pysty, pelkästä olemassaolosta ja läsnäolon avaruudesta. Kasvun vaikea, kipeä tie sen sijaan johtaa avarammalle. Käyköön elämässä kuinka tahansa aina voin sydämessäni laulaa todellisuuden laulua, läsnäolon runsautta, jossa olen hyväksytty pahuudestani huolimatta ja jossa - juuri tämä - todellisuuden rakastava ote sulattaa tympeyttäni, se saa minutkin rakastamaan... Ainakin opettelemaan...
Elämän tietä.
> Aloitan tänään. <
Kuinka viisaasti sanottu. Eilen tai huomenna emme voi aloittaa. Jos tahdomme oppia, oppimisen täytyy alkaa tänään...
Siis aloitetaan tänään.
Todella.
Halaus sulle ja kaikkea hyvää
Liu.
- -
Joka päivä minulla on
reikä sisuksissani.
Ainoastaan rakkaudella
voin sen tukkia.
Mutta rakkautta tuota,
omaa rakastamiskykyäni suurempaa,
rajallisuudestani riippumatonta,
en itsestäni vieläkään löydä.
Nöyrtyen ja hiljentyen
tunnen,
nyt taas lahjana vuotaa ja
annetaan
sieluuni aukimurtuvaan.
Miltei hämilläni katson.
Maailmaa ympärilleni avautuvaa.
Kuinka kaunis onkaan -
tuo iljettävä, ilkeä ja julma
lähimmäinen;
kun reikä sielussani tukkeutuu.
Niin, sama inhottavuus
asuu meissä!
Ja jos huonoudestani huolimatta saan olla
kohde todellisen rakkauden,
enkö saman lahjan kautta katsoisi
myös ystävää?
Hän on aarre.