Olen kohtapuoliin 20-vuotias miehenalku. Ongelmani on se, etten ole itsenäistynyt käytännössä lainkaan lukion jälkeen. Asun edelleen tukevasti kotona vanhempieni elätettävänä. En vieläkään tiedä, minne haluaisin lähteä lähitulevaisuudessa opiskelemaan - jos haluan ollenkaan. Työpaikkaakaan en ole etsinyt (lukuunottamatta työharjoittelua kevättalvella). Johtunee paljolti siitä, että olen ujo ja epäsosiaalinen, enkä sen takia kykene asioimaan luontevasti ja itsenäisesti esim. työvoimatoimistossa. Muutenkin olen hieman kömpelö hoitamaan asioitani enkä jaksa innostua ottamaan selvää monimutkaisista jutuista.
Ystävistäkin on pulaa - kuinkas muutenkaan. Minulla on vain yksi kaveri, enkä sitäkään näe nykyään kovin usein. En harrasta mitään mainitsemisen arvoista, mitä nyt satunnaisesti käyn pienellä pyörälenkillä. Suurimman osan ajasta oleilen ja laiskottelen kotona. Tosin se meininki loppuu jo heinäkuussa, kun armeija kutsuu. Siitäkään en ole kovin innoissani, yllätys yllätys.
Koskaan en käy bileissä tai baareissa. Sellainen elämä ei vaan viehätä minua. Toki ujouteni on siihen osasyyllinen, mutta myös se, ettei juopottelu kuulu elämäntapoihini (mikä on sinänsä ihan hyvä asia). Mainittakoon vielä sekin, että autolla ajaminen jää vähemmälle, koska pelkään toheloivani liikenteessä.
Luulen, että saisin enemmän itseluottamusta ja ehkä asiani lähtisivät paremmin rullaamaan, jos vaikkapa löytäisin tyttöystävän. Mutta kukapa tällaista nössöä ja omituista mammanpoikaa huolisi? Aivan, ei kukaan! Sanotaan, että silloin synkkaa, jos molemmat on samassa elämäntilanteessa. Minun ikäisistäni ja samassa elämäntilanteessa olevista tytöistä ei kuitenkaan taida olla ylitarjontaa. Sitä paitsi eihän kukaan minua löydä enkä minä ketään, koska en käy sellaisissa paikoissa jossa voisin tavata jonkun. Ystävää kuitenkin kaipaisin.
Jotenkin olen ikäänkuin "sammaloitunut" paikoilleni. Ehkä en vain osaa tai uskalla itsenäistyä, en ainakaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi ei vielä nyt eikä heti armeijan jälkeenkään ole kiire muuttaa kotoa pois. Mutta tiedän vallan hyvin, etten voi loppuiäkseni jäädä isän ja äidin nurkkiin pyörimään. Siitä huolimatta en tunne olevani motivoitunut miettimään opiskelupaikkaa tai tulevaisuuttani. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko. Se on vaan niin vaikeaa, kun on tällainen ujo surkimus.
Ei auta kuin toivoa, että armeija auttaa minua muuttumaan edes vähän itsenäisemmäksi, oma-aloitteisemmaksi ja rohkeammaksi ihmiseksi. Jos näin ei tapahdu, niin ehkä palaan tänne keskustelupalstoille taas ruikuttamaan.
Ystävistäkin on pulaa - kuinkas muutenkaan. Minulla on vain yksi kaveri, enkä sitäkään näe nykyään kovin usein. En harrasta mitään mainitsemisen arvoista, mitä nyt satunnaisesti käyn pienellä pyörälenkillä. Suurimman osan ajasta oleilen ja laiskottelen kotona. Tosin se meininki loppuu jo heinäkuussa, kun armeija kutsuu. Siitäkään en ole kovin innoissani, yllätys yllätys.
Koskaan en käy bileissä tai baareissa. Sellainen elämä ei vaan viehätä minua. Toki ujouteni on siihen osasyyllinen, mutta myös se, ettei juopottelu kuulu elämäntapoihini (mikä on sinänsä ihan hyvä asia). Mainittakoon vielä sekin, että autolla ajaminen jää vähemmälle, koska pelkään toheloivani liikenteessä.
Luulen, että saisin enemmän itseluottamusta ja ehkä asiani lähtisivät paremmin rullaamaan, jos vaikkapa löytäisin tyttöystävän. Mutta kukapa tällaista nössöä ja omituista mammanpoikaa huolisi? Aivan, ei kukaan! Sanotaan, että silloin synkkaa, jos molemmat on samassa elämäntilanteessa. Minun ikäisistäni ja samassa elämäntilanteessa olevista tytöistä ei kuitenkaan taida olla ylitarjontaa. Sitä paitsi eihän kukaan minua löydä enkä minä ketään, koska en käy sellaisissa paikoissa jossa voisin tavata jonkun. Ystävää kuitenkin kaipaisin.
Jotenkin olen ikäänkuin "sammaloitunut" paikoilleni. Ehkä en vain osaa tai uskalla itsenäistyä, en ainakaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi ei vielä nyt eikä heti armeijan jälkeenkään ole kiire muuttaa kotoa pois. Mutta tiedän vallan hyvin, etten voi loppuiäkseni jäädä isän ja äidin nurkkiin pyörimään. Siitä huolimatta en tunne olevani motivoitunut miettimään opiskelupaikkaa tai tulevaisuuttani. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko. Se on vaan niin vaikeaa, kun on tällainen ujo surkimus.
Ei auta kuin toivoa, että armeija auttaa minua muuttumaan edes vähän itsenäisemmäksi, oma-aloitteisemmaksi ja rohkeammaksi ihmiseksi. Jos näin ei tapahdu, niin ehkä palaan tänne keskustelupalstoille taas ruikuttamaan.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Yritä siellä armeijassa saada itseesi vähän puhtia. Joku voi väittää, että ajan myötä sun luontees muuttuu -ja ehkä sillee voi käydä- mutta ei se yleensä sillain mene.. :/
Mieti tosissas minne haluat mennä opiskelee, tai jos haluat mennä töihin tai jotaa ihan uutta; vaikka matkustelua yms.
Ja voithan sä käydä baaris vaikket joisikaan mitään.. Siellä on suht helppo tutustua ihmisiin :)
Tai koita jotain uutta harrastusta. Yksinäisyys ei oo hyväksi.. Mä tiedän kokemuksesta =(
kun ei jaksa kiinnostua. En keksi mitään sopivaa harrastusta, en halua mennä baariin katselemaan juoppoja ja sitä rataa. Varmasti asia olisi toisin, jos olisi kaveri joka suostuttelisi. Mutta ei kai silloin itsenäisty, jos aina pitää olla tukijoukkoja ennen kuin uskaltaa tehdä jotain.
sun pitää vaan ottaa itteäs niskasta kiinni. Ehkäpä sulla on vaan menossa vaihe jolloin mikään ei oikein kiinnosta ja jolloin tulevaisuus pelottaa =/
Koita saada sieltä armeijasta uusia kavereita. Eikös siellä yleensä synny aikas vahvoja kaverisuhteita ;)
Pystyn allekirjoittamaan about kaiken tuosta tekstistäsi.. Oon tajuttoman epäsosiaalinen, kaikki päivät vaan menee kotona. Kavereita on se yksi ainoa, jonka elämäntyyli on kuitenkin täysin vastakohtainen. Pelkäänkin, että välimme hiljalleen erkanevat tässä kesän aikana ja syksyllä lukion loputtua (olen siis itse 19) yhteydenpito lakkaa lopulta.
Ryyppäämistä en itsekään harrasta, baareihin ei kiinnosta lähteä ees mitään kokista litkimään. Itsenäistyminen tulee varmaan minullakin olemaan ongelma, ehkä se armeija koulii vähän itseluottamusta..ehkä ei.
vielä huonompaan suuntaan armeijassa. Tarkoitan syrjäytymistä ja pahimmillaan jopa pilkan kohteeksi joutumista. Erästä lukioaikaista tuttuani kuulemma nimiteltiin armeijassa, kun se oli vähän erilainen kuin muut. Pitäisi vain koittaa heti alussa tutustua tupakavereihin, ettei eristäytyisi porukasta. Toivossa on hyvä elää...
Jos harrastuksia kaipaat, niin miltä kuulostaisi kuntosali? Hyvä harrastus ja sieltä voisi löytyä kavereitakin samalla.
Sun täytyy hieman uhrata itseäs, nähdä vaivaa että saisit jotain aikaseks. Uusia ystäviä saat vain, jos viittit sen verran nähä vaivaa ja kärsiä, että menet sinne baariin tai hankit uuen harrastuksen. Et sä saa mitään, jos ajattelet ettet voi tehdä mitään sellasta, mikä ei kiinnosta sua. Sun täytyy nähä vaivaa, jumaliste! :D
Esim. et sä saa rahaakaan, ellet tee jotain työtä, eikä se työ varsinkaan aluksi ole aina mitään unelmatyötä. Sama juttu kavereitten hankinnan kans, sun on pakko lähtee vanhempien helmoista ulos, että voisit tutustua uusiin tyyppeihin, vaikka se ei sua kiinnostakaan ja vaikka oletkin ujo. Ja sä kummin haluat niitä ystäviä?
Eikun vain onnea sulle!:)
"Mistä lisää itseluottamusta ja rohkeutta?"
-Kysy joltain ylisuuren egon omaavalta, josko myis osan omastaan...
Tykkäätkö lukemisesta?
siinä tapauksessa sinun kannattaa ehdottomasti lukea Dale Garnegien kirja: "Kuinka saan ystäviä, menestytstä ja vaikutusvaltaa"? Sen kirjan jos lukee huolella, niin sen jälkeen jos soveltaa kirjan oppeja käytäntöön niin kyllä edes yhden ystävän pitäisi saada nimimerkillä toimii! tässä linkki kyseisen kirjan esittelyyn:
http://www.huuto.net/fi/showitem.php3?itemid=52856431
Samainen kirjalilija on kirjoittanut myös yhden muun kirjan..olikos sen nimi nyt joku positiivisen ajattelun jotain. Kummiski sekin kannattaa lukea. Siin oli idean, et hymyilevät ihmiset pärjää paremmin ja sellaset jotka ajattelee positiivisesti.
..saa inspistä lähtee baariin tai minnekään kodin ulkopuolelle ni ainahan sulla on netti käytössä? Käyt läpi erilaisii chattejä.. sieltä saa ainakin kavereita.. on nimittäin kokemusta.. ite oon tosi ujo mutta sain kavereita netin kautta.. ja ton sun tekstin perusteella mun tekis mieli tutustuun suhun vähän paremmin.. mut en tiiä minkä ikästen ihmisten kans haluut hieroo suhteita..onks iällä väliä?
kirjoittamassasi asiassa olen samassa tilanteessa, kuten sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle jäämisessä ja liikenteessä toheloimisen pelossa. Lisäksi epäsosiaalisuus vaikeuttaa olemistani, ja saattaa jopa olla ongelmieni ydin -ei kai niitä kavereita saa, ellei tee asialle jotain, kuten esimerkiksi ryve baarissa. Ei kiitos.
Itse käytän tällaisista elotonta elämää viettävistä ihmisistä nimitystä pystyyn kuollut, mikä tosin ajaa samaa asiaa kuin "sammaloitunut".
Olen itsekin vielä vasta "keskeneräinen" persoonana, joten en osaa ratkaista ongelmaasi itseluottamuksen ja rohkeuden lisäämisestä. Siispä voinen vain toivottaa jaksamista ja elämäsi kehittymistä haluamaasi suuntaan.
Et kuitenkaan ole yksin ongelmasi kanssa; samoista asioista enemmän tai vähemmän kärsiviä kuitenkin on. Heihin ei vain törmää.
Olen pari vuotta nuorempi kuin sinä.
Tässä oma tarinani joka vastaa jollain tavalla sinun kirjoitustasi.
Itse olen saanut hieman itseäni niskasta kiinni ja löytänyt työpaikan, mutta en puhu siellä kenenkään kanssa yhtään mitään ja vaikka töitä on vain 4h päivässä tuntuu, että en jaksaisi sitä millään ja tekisi mieli kököttää vain kotona.
Nyt perjantaina olisi uusi työhaastattelu ja pelkään ja jännitän sitä niin paljon kuin vain mahdollista ja pelkään ja olen lähes varma että mahdollisuudet paikan saantiin menee puihin.'
Toisaalta jos saan paikankin olen varma että en opi asioita ikinä enkä pysty työskentelemään toisten parissa.
Ja pelkään saavani "böörnautin" samantien, tämmöinen laiska paska kun olen.
Baarissa en käy ikinä koska minuakaan ei juopottelu kiinnosta.
Eikä ole ketään kenen kanssa edes mennä sillä minulla kun ei ole edes tuota yhtäkään kaveria eikä luultavasti tule olemaankaan koskaan.
Koska olen tämmöinen nössö joka ei osaa eikä uskalla tutustua kehenkään.
Kökötänkin vain kotona äitini nurkissa ja lennän hänen siivellä.
Asuntoa en ole uskaltanut hankkia koska pelkään että en pärjää elämässä yksin, enkä minäkään jaksa mistään asioista ottaa selvää, siitä tulee vain päänsärkyä.
Ajokorttiakaan en ole uskaltanut hankkia koska pelkään autokouluun menoakin erittäin paljon.
En löydä itsestäni kuin heikkouksia ja epäonnistumisia enkä mitään hyvää vaikka kuinka yrittäisin.
Mikään ei kiinnosta yhtään.
Harrastukset!? Työnteko?! ei ikinä, en vain jaksa, kaikki kun tuntuu kaatuvan niskaan.
Elämäni on vain stressiä, itkemistä, eli tiivistettynä kaikkea paskaa.
Kavereita ei ole yhtään, mikään ei kiinnosta.
Tyttöystävääkään ei ole ikinä ollut, koska en vain uskalla tutustua kehenkään enkä osaa.
Eikä kukaan halua minuun tutustua koska minäkin tämmöinen mammanpoika olen.
Lueskelin tuon sinun kirjoittaman jutun elämästäsi. Ja vaikka huomasin, että olet paljon saanut samankaltaisissa elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä viestejä tai vastauksia mitä lienevät, niin kuitenkin ajattelin että kirjoittaisin jotain.
Nimittäin jokin kosketti, syvältä tuossa lukiessani. Itse koen olevani epäsosiaalinen, se on vain tunne kuitenkin, sillä minulla on ystäviä, ja ennen kaikkea se että he sanovat etten todella ole. Ujoudenkin he minussa kieltävät. On tavallaan ikää myöten tullut minulle kyllä luottamusta itseeni, vaan edelleen jokin tuntuu ristiriitaiselta.
En silti usko, että itseni kuvittelin samaan tilanteeseen tai muuta. Osa vain ystävistäni, ja entisistä ystävistä on olleet samassa tilanteessa.
Samassa tilanteessa olevia, eri ikäisiä ihmisiä.
En sanoisi, että tarvitsisit samassa tilanteessa olevaa ihmistä kumppaniksi. Ystävänä sellaisesta on paljon hyötyä, mutta jos sitoutuu yhtä ujoon ihmiseen niin siitä ei kumpikaan kehity mihinkään suuntaan enää. Tai näin minä ajattelen asiaa.
Se ajatus, ettei kukaan haluaisi olla hiljaisen, ujon, rauhallisen, kotonaviihtyvän miehen kanssa, on syytä heittää jonnekin mistä se ei enää tulisi takaisin. Sillä perhettä perustaessa noista luonteenpiirteistä on hyötyä.
Jotenkin sinun tekstistäsi huokuivat myös rehellisyys ja luotettavuus,
mitkä ovat myös hyvin arvostettua kauraa meidän naisten kesken. =)
Minun setäni muutti omilleen 23 vuotiaana, siinä ei siis ole erikoista että asuu kotona, luulen että voi olla jopa yleistä, mutta et sitä mielestäni kovin huonona painottanutkaan.
Itsetunto kehittyy siitä ajan kanssa,
saatat jopa armeijan jälkeen olla jo paljon rohkeampi kuin mitä nyt. Tai oikeastaan olen varma että olet.
Ja yhden asian voisin vielä sanoa vinkiksi, vaikka tiedän että se on todella vaikea sisäistää ja itsekin harjottelen sitä parhaillaan, voikohan sitä edes oppia...
Mutta että koittaisi elää hetkessä, odottamatta mitään tulevalta. Yleensä vain kun siinä onnistuu, niin se mitä ei odota ilmestyykin aivan itsestään.
Nyt vain tsemmpiä ja jaksamista,
kyllä sinuunkin vielä se rohkeus jostain eksyy :)
Tai oikeammin se asuu sinussakin, mutta se vain ei ole vielä puhjennut kukkaansa.
Sitä odotellessa koita elää tätä hetkeä ja nauttia siitä mitä sinulla on . =)
Anteeksi kovin pitkää tekstiä, mutta toivottavasti sait tästä jotain itsellesi.
Jollet niin sain minäkin ainakin purkaa sydäntäni tämän asian suhteen , kiitos siitä! :)