Liian kova maa?

[ runo 0:30 - 0:41 ]


Yö koskettaa väsyneen harteita,
se on rakastava, lempeä käsi
päivän askareiden pudotessa selästä
kuin kiviriippa.

Sinä pyyhkäiset kyyneleen kasvoiltani
ja rohkaiset
sanomatta mitään.
Olen niin väsynyt kantamaan sitä.

Sillä yö on vain yö.

Se ei ole tulvillaan lempeyttä
eikä vihaa,
ne ovat sanojamme
hämäryyden tihentyessä lauseiksi.

Selitysten raskasta taakkaa.

Niin olen hiljaa.
Tulen lähelle, syliäsi kohti.
Painetaan otsa otsaa vasten.
Siellä minne sanat ja yö eivät yllä.

Todellisessa.
Missä emme kerro toisistamme
mitään,
emme maalaa yhtään kiiltokuvaa
kaunista tai synkkää.

Siellä, opetellaan lähimmäisyyttä siellä, jooko?



:-)



Mukava nimimerkki sinulla, tällaisen teefriikin näkökulmasta. Ou, nyt jos ois kuppi hyvää lapsang souchongia. Viimeks oon juonu sitä kait pari vuotta sitten, niin etten kohta enää edes muista kuinka se kirjoitetaan, heh.

Olisi ollut liian persoonatonta ja ikäänkuin ulkokohtaista sanoa sulle yksinkertaisesti "kiitos kommentista, hyvää yötä" vaikka joskus sanon niinkin, ja tarkoitan sitä.
Mutta ajattelin nyt katsoa... Jos vaikka syntyisi runo... Tuollainen tuli.
Niin että hyvää yötä *tee* ja
sleep well.

myöskin
Hessu-Kissalle.

En ole runon rakenteeseen aivan tyytyväinen... Mielestäni se ei tuo ajatusta esille parhaalla mahdollisella tavalla, tarpeeksi keskitetysti... Esimerkiksi kohta "ne tuottavat aina / jotain, lopulta" ja "ne tuottavat / aina jotain, lopulta". Liikaa hajanaisuutta. Mutta mutta... jos olisin lähteny hiomaan se olis ollu sitten jo eri runo, nyt jäi tällaiseksi.

Useita kertoja on käyny runojen kohdalla että kun olen lähtenyt parantelemaan niin ajatus ja sisältö on muokkautunu ihan toisenlaiseksi ja jopa päinvastaiseksi, koko runosta on sitten tullut kuin kompleksinen runopalapeli. Muutamia kertoja voin sanoa että ikävä kyllä, mutta toisissa runoissa se tietysti kuului asiaan jo alunperin, minä kun olen tällainen hajanaisen runomaailman ystävä, etten yleensä pyrikään tiiviiseen kokonaisuuteen vaan haluan monella koukeroisella tavalla runossa viitata itse tekstin syntyprosessiin, kuviteltuun ja faktiseen ym. Tästä runosta en tahtonut sellaista, koska ajatus mikä siinä on on mielestäni tärkeä ja itseäni runo kosketti. Paikottaisesta kömpelyydestä huolimatta pidän tekstiä yhtenä parhaimmistani. Ehkä toisella kertaa yritän sitä tiivistää, keskittää, hioa lopputulosta. Tai sitten en.

Erityisesti mua miellyttää runon lopetus kuinka kovasydämisyys kääntyy toisen kovasydämisyydestä omaksi, ja että ei oo syyttävää sävyä ketään kohtaan siinä, se on vaan, kuinka sanois, itsetutkisteluun ja muutokseen kutsuva toteamus että katsotaanpa oman puseron alle ensisijaisesti. Kun lähdin runoa tekemään en ollut ajatellut päättää sitä niin. Oikeastaan mulla ei ollu minkäänlaista valmista kuvaa millaisen runon haluan rakentaa, minkä tunteen tai ajatuksen tarkasti ottaen ilmaista. Tuo alku kyllä syntyi heti, sanat ja ajatus samanaikaisesti, ja siitä se lähti liikkeelle. Joskus on ensin idea mitä lähden rakentamaan sanoiksi ja rakentaessa ideakin sitten muuttuu tai ainakin muotoutuu, toisinaan taas on ensin pelkkiä sanoja ja lauseryppäitä joista sitten vasta kirjoittaessa alan miettimään mitähän niillä oon kuvaamassa tai voisin kuvata, onko niissä "varsinaista" ideaa tai kertomusta laisinkaan ja millainen. Tässä runossa idea ja sanat syntyi samaa matkaa eikä siihen matkan varrellakaan tullut toisaalle viittaavia rönsyjä. Oli erittäin mukava ja vapautunut olo kirjoittaa kyseinen teksti, ja siitä jäi kaikin puolin pelkästään hyvä jälkimaku itselle.

Muuten. Lähdin jo päivällä tekemään kommenttia tuohon Naurun polttamiin. Kun pyysit että joku heittäis mielipidettä. Kirjoittaminen kuitenkin keskeytyi kun mulle tuli vieraita kyläilemään. En tiedä saanko vielä kiinni siitä mitä ajattelin sanoa, vaikka kommentit on kyllä osittain luonnosteltuna, lykkään ne tuonne tiedostoihini nyt ja sammuttelen kait kohta konetta. Ehkä siis palaan asiaan huomenna tai ylihuomenna, ei tiedä. ANYWAY:

sleep well too.
JA HIENOA KUN OOT OLEMASSA!

t. Parta


- - - -

Elämä
[ 27.05.07 ]

Elämä on seikkailu, joskus niin outo
Ja aina se on täällä, ei toisaalla koskaan
On kuiskauksena olkapäällä: synnyit
Rakastamaan

Kuinka kauas unelmasi lipuukin,
Kuinka irralliseksi itsesi toisinaan tunnet;
Tunteesi tapahtuu
Tässä ja nyt, lipuminen
Aina vain sinussa, suuri seikkailija

Mistä tahansa onneasi etsitkin -
On etsintäsi tässä,
Siis onhan myös vastaus yhtä lähellä, vain
Elämässä, kun itsesi
Löydät

Sydämen laulun sykkeenä läpi huokosten
Virtaamassa:
Ikuisen läsnäolon,
Hetken haihtuvissa askelissa

Sitä armoa taivas
Ristiltä maahan vuotaa,
Lahjariemuksi valossa leikkivän
Lapsen:
Juhlapöydän sain

Sain itseeni viimein yhteyden

äitiparta kirjoitti:

myöskin
Hessu-Kissalle.

En ole runon rakenteeseen aivan tyytyväinen... Mielestäni se ei tuo ajatusta esille parhaalla mahdollisella tavalla, tarpeeksi keskitetysti... Esimerkiksi kohta "ne tuottavat aina / jotain, lopulta" ja "ne tuottavat / aina jotain, lopulta". Liikaa hajanaisuutta. Mutta mutta... jos olisin lähteny hiomaan se olis ollu sitten jo eri runo, nyt jäi tällaiseksi.

Useita kertoja on käyny runojen kohdalla että kun olen lähtenyt parantelemaan niin ajatus ja sisältö on muokkautunu ihan toisenlaiseksi ja jopa päinvastaiseksi, koko runosta on sitten tullut kuin kompleksinen runopalapeli. Muutamia kertoja voin sanoa että ikävä kyllä, mutta toisissa runoissa se tietysti kuului asiaan jo alunperin, minä kun olen tällainen hajanaisen runomaailman ystävä, etten yleensä pyrikään tiiviiseen kokonaisuuteen vaan haluan monella koukeroisella tavalla runossa viitata itse tekstin syntyprosessiin, kuviteltuun ja faktiseen ym. Tästä runosta en tahtonut sellaista, koska ajatus mikä siinä on on mielestäni tärkeä ja itseäni runo kosketti. Paikottaisesta kömpelyydestä huolimatta pidän tekstiä yhtenä parhaimmistani. Ehkä toisella kertaa yritän sitä tiivistää, keskittää, hioa lopputulosta. Tai sitten en.

Erityisesti mua miellyttää runon lopetus kuinka kovasydämisyys kääntyy toisen kovasydämisyydestä omaksi, ja että ei oo syyttävää sävyä ketään kohtaan siinä, se on vaan, kuinka sanois, itsetutkisteluun ja muutokseen kutsuva toteamus että katsotaanpa oman puseron alle ensisijaisesti. Kun lähdin runoa tekemään en ollut ajatellut päättää sitä niin. Oikeastaan mulla ei ollu minkäänlaista valmista kuvaa millaisen runon haluan rakentaa, minkä tunteen tai ajatuksen tarkasti ottaen ilmaista. Tuo alku kyllä syntyi heti, sanat ja ajatus samanaikaisesti, ja siitä se lähti liikkeelle. Joskus on ensin idea mitä lähden rakentamaan sanoiksi ja rakentaessa ideakin sitten muuttuu tai ainakin muotoutuu, toisinaan taas on ensin pelkkiä sanoja ja lauseryppäitä joista sitten vasta kirjoittaessa alan miettimään mitähän niillä oon kuvaamassa tai voisin kuvata, onko niissä "varsinaista" ideaa tai kertomusta laisinkaan ja millainen. Tässä runossa idea ja sanat syntyi samaa matkaa eikä siihen matkan varrellakaan tullut toisaalle viittaavia rönsyjä. Oli erittäin mukava ja vapautunut olo kirjoittaa kyseinen teksti, ja siitä jäi kaikin puolin pelkästään hyvä jälkimaku itselle.

Muuten. Lähdin jo päivällä tekemään kommenttia tuohon Naurun polttamiin. Kun pyysit että joku heittäis mielipidettä. Kirjoittaminen kuitenkin keskeytyi kun mulle tuli vieraita kyläilemään. En tiedä saanko vielä kiinni siitä mitä ajattelin sanoa, vaikka kommentit on kyllä osittain luonnosteltuna, lykkään ne tuonne tiedostoihini nyt ja sammuttelen kait kohta konetta. Ehkä siis palaan asiaan huomenna tai ylihuomenna, ei tiedä. ANYWAY:

sleep well too.
JA HIENOA KUN OOT OLEMASSA!

t. Parta


- - - -

Elämä
[ 27.05.07 ]

Elämä on seikkailu, joskus niin outo
Ja aina se on täällä, ei toisaalla koskaan
On kuiskauksena olkapäällä: synnyit
Rakastamaan

Kuinka kauas unelmasi lipuukin,
Kuinka irralliseksi itsesi toisinaan tunnet;
Tunteesi tapahtuu
Tässä ja nyt, lipuminen
Aina vain sinussa, suuri seikkailija

Mistä tahansa onneasi etsitkin -
On etsintäsi tässä,
Siis onhan myös vastaus yhtä lähellä, vain
Elämässä, kun itsesi
Löydät

Sydämen laulun sykkeenä läpi huokosten
Virtaamassa:
Ikuisen läsnäolon,
Hetken haihtuvissa askelissa

Sitä armoa taivas
Ristiltä maahan vuotaa,
Lahjariemuksi valossa leikkivän
Lapsen:
Juhlapöydän sain

Sain itseeni viimein yhteyden

Minusta… Jaa, en tiedä, kutsuisinko sitä hajanaisuudeksi, mutta jostain syystä runossasi tuntuu olevan jotain liikaa/väärällä paikalla. En osaa osoittaa häiritsevää kohtaa, sillä syy ei ole varsinaisesti missään tietyssä tekijässä. Toisaalta. Runosi kuuluu olla tuollainen, koska tuollaiseksi se syntyi ja tavoitit sen avulla itsestäsi sen, mikä hyvältä tuntuu. Kun kerran kirjoittaa spontaanisti, aavistamatta lopputulosta, on suorastaan vastenmielistä mennä muuttamaan alkuperäistä versiota jälkeen päin. Niin ainakin minulle käy hyvin usein.

Olen iloinen, että nappasin runostasi sentään sen, mitä itse pidät siinä tärkeimpänä: ”Erityisesti mua miellyttää runon lopetus kuinka kovasydämisyys kääntyy toisen kovasydämisyydestä omaksi--.” Viimeinen säkeistö jäi kiehtomaan minua juuri mainitsemiesi asioiden takia. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäisessä kommentissani en oikein ollut varma, pidänkö muusta osasta runoa. Eihän viimeinenkään säkeistö voi tehdä tarkoituksekseen muodostunutta vaikutusta ilman runon alkua. :) Niin. Mukava ajatus todella, hämmentävän lohdullinen. Kun viimein tajuaa, mistä etsiä, voi ripauksella nöyryyttä pehmentää kovan maan.

”Joskus on ensin idea mitä lähden rakentamaan sanoiksi ja rakentaessa ideakin sitten muuttuu tai ainakin muotoutuu--.” Sama ”ongelma” minulla. Joskus saan mielestäni kivan idean. Kun sitten istahdan kehittelemään sitä, pakottamaan sanojen muotoon, idea rupeaa vikuroimaan kuin vimmattu. Usein saan ensimmäisen säkeistön kasaan vaivattomasti. Kun sen jälkeen yritän jatkaa ja taivuttaa runoa alkuperäiseen ideaan, saattaa jostain yhtäkkiä singahdella ylimääräisiä sanoja. Lopulta minun on luovutettava ja annettava runon tehdä, mitä lystää. alkuperäinen idea ilmaantuu sitten myöhemmin jossain tyystin toisessa runossa varoittamatta minua etukäteen. :)

En pidä edellä mainittua idean muokkautumista kuitenkaan huonona asiana. Suurempaa tuhoa aiheuttaa, jos joskus ”joudun” väkisin tunkemaan valmiin, itsekseen syntyneen runon tiettyyn muottiin. Kirjoitan ennen kaikkea itselleni, mutta koska kyse kuitenkin on harrastuksesta, tarvitsen siihen jonkinlaista yhteisöllisyyttä. Sen takia kirjoitan palstoille, ja jos en niille, niin sitten jollekin mailituttavistani. Minulle on lähes välttämätöntä, että joku tietää, mitä olen halunnut sanoa. Jos on sanottavaa, siitä ei ole mitään hyötyä, jos sitä ei sano kenellekään. Rakkausrunot on osoittautunut kaikkein aktiivisimmaksi suomi24:n kirjallisuuspalstaksi. Jos tahdon runoihini edes jokusen kommentin, laitan ne tänne. Harmi sinänsä, etteivät runoni läheskään aina ole varsinaisesti rakkausrunoja. :) Joudun tämän takia maanittelemaan niitä aikani, ja siltikään lopputulos ei välttämättä ole kovin ehjä.

Itsestäni puhun taas. Parantumaton! Vaan sitäpä keskustelu kait on: varastetaan toiselta sanat suusta ja liitetään ne toisinaan omituisestikin itseensä. Nyt etanasormiin vauhtia. Lakkasi satamasta ja minun on tankattava ulkoilmaa sisääni, pitkän opiskelupäivän (huoks) varalle. Runosi vastauksesi lopussa on uskomattoman… Niin. Mistä tuollaisen asenteen ja tyyneyden saa? Ei, älä sanokaan. Taidan tietää. Kas tässä jotain sinulle, ja minullekin tietenkin:

Rukouksella on nimi
sieluni muisti kerran sen.

**

Odotin saavuttavani huipun,
keräsin matkalta niin paljon täydellisyyttä
sen, minkä uskoin siitä tietäväni.

Tässä hiljaisuudessa voimakas
sointi osien hakeutuessa toistensa yhteyteen.
Löysin itsestäni kokonaisuuden.

Ymmärräthän, etten osaa puhua
totuuksilla kuten sinä katseeni laskeutuessa.
Mutta kuuntele hämmennystäni
ja olen siellä, minne kaipasin.

---
Mitä parhainta sunnuntaita! Elämä kutsuu, joten tänään en tapaa sinua enää.

Laitan vielä pienen runon. Fiktiivisen tällä kertaa... Fiktiivisen ja fiktiivisen? Onkohan siinä kuitenkin mukana jotain mitä on joskus tullu koettua. Hmmm. Mikä siis on fiktio ja mikä fact. Vaikka tapahtumat sinänsä ois rekvisiittaa - eihän mulla oo edes autoa - mutta kun sisältö on tunne, kokemus aikojen saatossa tapahtuneista - ja se on aito, muodossa tai toisessa koettu, ainakin kirjoitushetkellä aistittu: onhan kaikilla meillä kokemuksia hetkistä joissa ajatus viipyy ja polveilee tapahtuneiden tunteiden maastossa - eikö se silloin ole totta? Laitan tähän siis runon, jonka aamuyöllä ennen nukahtamista nopeasti vielä raapustin paperille vuoteessa, runossa kuvattu tapahtumasarja sinänsä fiktiota, mutta runo sinänsä fakta: siinä se seisoo silmien edessä. Ihan oikeasti kirjoitettuja kirjaimia.

Tänään on kiirus päivä... Ja jossain välissä ajattelin levätäkin vähä... Luulen etten tänään tee tietsikalla keskeneräisiä hommiani, joten todennäköisesti en sitten muutenkaan roiku netissä, kun yleensä roikun siinä samalla.

Hyvää sunnuntaipäivää Hessu-Kissalle.

Se runo...
Otsikoksi vois laittaa "Runo puhumattomuudesta" mutta en viitsi, koska otsikko antais sitte jonkinlaisen ennakkokuvan ja vaikuttaisi kuinka runoa luet, tarkastelet. En siis laita otsikkoa sellaista, jotta en ohjaisi tulkintaasi. Jätän runon otsikkoa vaille...
Tai jos poimisi otsikon yksinkertaisesti aloitussanoista...

KUUNTELEN JÄÄTYVÄN MEREN
[ 27 05 07 ]

Kuuntelen jäätyvän meren ritinää tammikuussa,
ja muistelen olkapäitäsi
jotka kyyryssä ja sisäänpäin lyyhistyneinä
vavahtivat kauemmas

Silloin oli kevät ja
kävelimme samalla rannalla
yhdessä
kunnes käännyit pois päin, enkä rohjennut
juosta perääsi

Jäätyvä meri ritisee, riitteisen aavan yli puhaltaa
kylmä tuuli
Jos voisin vielä mennä tuohon hetkeen,
yrittäisin selittää,
vuodattaisin lohduttavia
ja turhia sanoja
vavahtelevan sielusi kipua lievittämään

Minun silmieni edessä veden kalvolle
muodostuu läpinäkyvää ohutta jäätä,
joka viikkojen kuluessa paksunee
ja lopulta muodostaa rikkoutumattoman kannen,
lukitsee aallot alleen

Ei, en sinun vuoksesi, mutta itseni tähden
Voidakseni edes hetken vielä
kokea hennon ruumiisi ruumistani vasten, hiustesi tuoksun
ja lämpöisen poskesi, jolle vierähtäisi
sisältäsi kyynelten virta

Parempi näin

Käännyn ja kuljen
tätä samaa polkua pitkin
jota sinäkin kuljit,
poispäin,
korvissani jäätyvän meren ritinä, istun autoon
ja painan otsani kylmää rattia vasten

On tämäkin kevät,
kun kaikenlaisia muistoja nousee mieleen,
jäätyvästä merestä
ja rannasta jolla joskus, kauan sitten
kävelimme

Kymmeniä vuosia sitten

Kun myöhemmin taas tapasimme,
ja suljin sinut syliini,
annoit kyynelten tulla,
en selittänyt, en rohjennut
palata niihin vanhoihin asioihin, en
kuunnella jäätyvän meren ritinää korvissani, tai
repiä auki juuri ja juuri parantuneita
haavoja

Ehkä olisi ollut parempi puhua

Laitan kengät jalkaani,
suljen oven takanani,
kävelen autolle
ja lähden rantaa kohti


MUUTAMA PARANNUSEHDOTUS TULI MIELEEN TUOSSA KIRJOITTAESSA
[ jos vaikka tällä tapaa ]

Kuuntelen jäätyvän meren ritinää tammikuussa,
ja muistelen olkapäitäsi
jotka kyyryssä ja sisäänpäin lyyhistyneinä
vavahtivat kauemmas

Silloin oli kevät ja
kävelimme samalla rannalla
yhdessä,
kunnes käännyit pois päin, enkä rohjennut
juosta perääsi

Jäätyvä meri ritisee, riitteisen aavan yli puhaltaa
kylmä tuuli
Jos voisin vielä mennä tuohon kevätpäivään
yrittäisin selittää,
vuodattaisin varmaan lohduttavia
turhia sanoja
lievitykseksi vavahtelevan sielusi raastavaan
kipuun

Silmieni edessä veden kalvolle
muodostuu läpinäkyvää ohutta jäätä,
viikkojen kuluessa se paksunee
ja lopulta muodostaa rikkoutumattoman kannen,
lukitsee aallot alleen

Ei, en sinun vuoksesi, mutta itseni tähden
juoksisin perääsi
Voidakseni edes hetken, hetken vielä
kokea hennon ruumiisi ruumistani
vasten,
hiustesi tuoksun
ja lämpöisen poskesi jolle vierähtäisi
padottujen kyynelten virta
sieltä syvältä sielusi onkaloista

Parempi näin!

Käännyn ja kuljen
dyynien välissä samaa polkua
jota sinäkin silloin kuljit,
yhtä lailla pois:
korvissani jäätyvän meren ritinä istun autoon,
painan otsan kylmää rattia vasten

On tämäkin kevät,
kun kaikenlaisia muistoja nousee
mieleen

On tämäkin taas tammikuu

Kun kaikenlaisia muistoja nousee
mieleen, jäätyvästä merestä
ja rannasta, jolla joskus kauan kauan sitten
kävelimme, kymmeniä vuosia
sitten

Kun muutama kuukausi myöhemmin tapasimme
ja suljin sinut syliin,
sinä annoit kyynelten tulla,
mutta ne eivät riittäneet poistamaan
välillemme muodostunutta
puhumattomuuden jäähyhmää

En silloinkaan selittänyt, en
rohjennut palata liian vanhoihin asioihin,
kuunnella jäätyvän meren ritinää korvissani, tai
repiä auki juuri ja juuri parantuneita
haavojamme?

Ehkä olisi silloin ollut parempi puhua

Nyt laitan kengät jalkaan
suljen oven takanani,
et käänny katsomaan perääni keittiöstä

Kun kävelen autolle
ja lähden ajamaan tammikuista rantaa kohti,
minusta aivan tuntuu että tänä vuonna meri on jäätynyt
pohjaansa asti

Hessu-kissa. kirjoitti:

Minusta… Jaa, en tiedä, kutsuisinko sitä hajanaisuudeksi, mutta jostain syystä runossasi tuntuu olevan jotain liikaa/väärällä paikalla. En osaa osoittaa häiritsevää kohtaa, sillä syy ei ole varsinaisesti missään tietyssä tekijässä. Toisaalta. Runosi kuuluu olla tuollainen, koska tuollaiseksi se syntyi ja tavoitit sen avulla itsestäsi sen, mikä hyvältä tuntuu. Kun kerran kirjoittaa spontaanisti, aavistamatta lopputulosta, on suorastaan vastenmielistä mennä muuttamaan alkuperäistä versiota jälkeen päin. Niin ainakin minulle käy hyvin usein.

Olen iloinen, että nappasin runostasi sentään sen, mitä itse pidät siinä tärkeimpänä: ”Erityisesti mua miellyttää runon lopetus kuinka kovasydämisyys kääntyy toisen kovasydämisyydestä omaksi--.” Viimeinen säkeistö jäi kiehtomaan minua juuri mainitsemiesi asioiden takia. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäisessä kommentissani en oikein ollut varma, pidänkö muusta osasta runoa. Eihän viimeinenkään säkeistö voi tehdä tarkoituksekseen muodostunutta vaikutusta ilman runon alkua. :) Niin. Mukava ajatus todella, hämmentävän lohdullinen. Kun viimein tajuaa, mistä etsiä, voi ripauksella nöyryyttä pehmentää kovan maan.

”Joskus on ensin idea mitä lähden rakentamaan sanoiksi ja rakentaessa ideakin sitten muuttuu tai ainakin muotoutuu--.” Sama ”ongelma” minulla. Joskus saan mielestäni kivan idean. Kun sitten istahdan kehittelemään sitä, pakottamaan sanojen muotoon, idea rupeaa vikuroimaan kuin vimmattu. Usein saan ensimmäisen säkeistön kasaan vaivattomasti. Kun sen jälkeen yritän jatkaa ja taivuttaa runoa alkuperäiseen ideaan, saattaa jostain yhtäkkiä singahdella ylimääräisiä sanoja. Lopulta minun on luovutettava ja annettava runon tehdä, mitä lystää. alkuperäinen idea ilmaantuu sitten myöhemmin jossain tyystin toisessa runossa varoittamatta minua etukäteen. :)

En pidä edellä mainittua idean muokkautumista kuitenkaan huonona asiana. Suurempaa tuhoa aiheuttaa, jos joskus ”joudun” väkisin tunkemaan valmiin, itsekseen syntyneen runon tiettyyn muottiin. Kirjoitan ennen kaikkea itselleni, mutta koska kyse kuitenkin on harrastuksesta, tarvitsen siihen jonkinlaista yhteisöllisyyttä. Sen takia kirjoitan palstoille, ja jos en niille, niin sitten jollekin mailituttavistani. Minulle on lähes välttämätöntä, että joku tietää, mitä olen halunnut sanoa. Jos on sanottavaa, siitä ei ole mitään hyötyä, jos sitä ei sano kenellekään. Rakkausrunot on osoittautunut kaikkein aktiivisimmaksi suomi24:n kirjallisuuspalstaksi. Jos tahdon runoihini edes jokusen kommentin, laitan ne tänne. Harmi sinänsä, etteivät runoni läheskään aina ole varsinaisesti rakkausrunoja. :) Joudun tämän takia maanittelemaan niitä aikani, ja siltikään lopputulos ei välttämättä ole kovin ehjä.

Itsestäni puhun taas. Parantumaton! Vaan sitäpä keskustelu kait on: varastetaan toiselta sanat suusta ja liitetään ne toisinaan omituisestikin itseensä. Nyt etanasormiin vauhtia. Lakkasi satamasta ja minun on tankattava ulkoilmaa sisääni, pitkän opiskelupäivän (huoks) varalle. Runosi vastauksesi lopussa on uskomattoman… Niin. Mistä tuollaisen asenteen ja tyyneyden saa? Ei, älä sanokaan. Taidan tietää. Kas tässä jotain sinulle, ja minullekin tietenkin:

Rukouksella on nimi
sieluni muisti kerran sen.

**

Odotin saavuttavani huipun,
keräsin matkalta niin paljon täydellisyyttä
sen, minkä uskoin siitä tietäväni.

Tässä hiljaisuudessa voimakas
sointi osien hakeutuessa toistensa yhteyteen.
Löysin itsestäni kokonaisuuden.

Ymmärräthän, etten osaa puhua
totuuksilla kuten sinä katseeni laskeutuessa.
Mutta kuuntele hämmennystäni
ja olen siellä, minne kaipasin.

---
Mitä parhainta sunnuntaita! Elämä kutsuu, joten tänään en tapaa sinua enää.

samaan aikaan, mutta taisin olla hitaampi...

> Mutta kuuntele hämmennystäni / ja olen siellä, minne kaipasin. <

Tässä on jotain sellaista... herkkää, että...
nielaisen, enkä osaa sanoa enempää.

- -

Mutta tuosta yöllisestä runostani...
Se olisi hyvin voinut päättyä sanoihin "Hetken haihtuvissa askelissa" mutta jatkoin hetken pysähdyksen jälkeen ja kirjoitin lopun. Runona se olisi varmaan ehyempi ilman viimeistä säkeistöä joka muutenkin saattaa olla liian alleviivaava, ilman sitä se jättäis enemmän liikkumatilaa ajatuksille. Itselleni runo kuitenkin on rakkaampi ja syvästi henkilökohtainen juuri näin, kertoen asiasta niin kuin sisälläni koen.
Itse asiassa jatkoin runoa vielä senkin jälkeen, kun olin heittäny palstalle sen.

Sitä armoa taivas
Ristiltä maahan vuotaa,
Lahjariemuksi valossa leikkivän
Lapsen

Juhlapöydän sain,
Rauhan maailmani kaaoksessa
Kun itseeni viimein yhteyden:
Kaikki syntini anteeksi Kristuksessa

Askel askeleelta tunnustellen
Kulkee pieni, vaan siltikin suuri seikkailija
Käsi kädessä
Rakkautta opetellen
Kuuntelee sielunsa sinfoniaa

Hänen armoonsa upotettuna

Niin että runosta on nyt kaksi versiota.
Lyhyempi päättyy sanoihin "Hetken haihtuvissa askelissa" ja sen voinee vaivatta lukea kait kuka tahansa elämänkokemuksesta ja vakaumuksesta riippumatta, mutta jos tahdon henkilökohtaisella tasolla kertoa kuinka tunnen ja koen ja kuka - ei mikä, vaan Kuka - on onneni lähde ja elämäni tarkoitus, käytän pidempää versiota.

- -

:-)
Rauhaisaa ulkoilman tankkausta...

Ihanaa on välillä varistaa kaikki sanat päästä ulos...
Samalla kun vetää ilmaa sisään, oikein nautiskelee, kun se ei keuhkoissa muutukaan kirjaimiksi... Antaa jokaisen muistikirjansa pysyä taskussa, ja itsepintaisesti kiinnittää huomionsa vain olevaan. Rentoutuu... Jees, ilma on sitä hengitettävää ja ihmiset iholla aistittavia, ne eivät ole sanoiksi muokattavaa materiaalia vaan
itsessään olevia ja liikkuvia,
tosia rikkauksia, hetken haihtuvan päivän hyvyyttä.

Nyt täytyy minun myös mennä. Hei. * Halaus *