Olen miettinyt ja pyöritellyt näitä asioita mielessäni, siis tätä kiinnostustani naisia kohtaan, ja olen nyt tehnyt äkkikääännöksen, jolle en kyllä löydä selitystä: en minä jaksakaan...
Tämä ratkaisu syntyi pelkästään aivotyön seurauksena. Mitään kokeiluja en ole tehnyt, enkä haluakaan tehdä.
En enää tunne vetoa ketään naista kohtaan, en jaksa kiinnostua, ja toivottavasti en enää koskaan kiinnostukaan.
Jääköhän tämä tunne pysyväksi, vai voiko tämä olla vain jokin välivaihe? Miten tässä näin kävi?
Tämä ratkaisu syntyi pelkästään aivotyön seurauksena. Mitään kokeiluja en ole tehnyt, enkä haluakaan tehdä.
En enää tunne vetoa ketään naista kohtaan, en jaksa kiinnostua, ja toivottavasti en enää koskaan kiinnostukaan.
Jääköhän tämä tunne pysyväksi, vai voiko tämä olla vain jokin välivaihe? Miten tässä näin kävi?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Olet pohtinut ilmeisen voimallisesti, liika on liikaa kelle tahansa. Varsinkin, jos itsestä tuntuu siltä, ettei pääse/halua päästä puusta pitkään juuri nyt. Olet ehkä ihminen, joka ei tee mitään puolinaisesti vaan todella perusteellisesti. Paussi voisi tehdä hyvää sinulle, anna itsellesi lepo tästä. Luulenpa, että kiinnostut jossain vaiheessa uudestaan, rauhallisemmin, ikäänkuin vanhana asiana. Jos et, niin eikö ole hyvä niinkin?
Toisaalta, olet piristänyt tätä palstaa pohdinnoillasi, herättänyt keskustelua. Me muutkin olemme seuranneet mielenkiinnolla. Kiitoksia.
kannattaa ottaa rennosti vähän aikaa ja lopettaa liiallinen miettiminen.
Ei kukaan jaksa koko ajan miettiä ja taistella itsensä kanssa. Pakko olla realistinen ja nähdä asiat sellaisina kuin ne on. Päivä kerrallaan on hyvä ohje vähän joka asiassa.
Tuo kirjoituksesi kuulosti vähän siltä, kuin olisit joutunut "luovuttamaan" jonkun ihmisen kohdalla. Ainakin minulle iskee silloin samanlainen "sama se, antaa olla" tunne, kun huomaan tavoittelevani kuuta taivaalta. Mutta onneksi sellaiset tunnemyllerrykset menevät ajallaan ohi ja taas katse kohti tulevaisuutta ja kaikki näyttää valoisammalta ennen pitkää.
Olen tässä seuraillut mietelmiäsi myös jonkun aikaa ja olen saanut sen käsityksen, että et ole vielä tavannut sitä mukavaa kiinnostavaa ihmistä, jonka kanssa voisit jutella asioista, niistä joista juuri sinä haluat puhua ja vaihtaa ajatuksia. Eikö tuolta deitistä sitten löydy sellaista samalla aaltopituudella olevaa tyyppiä?
Älä nyt kuitenkaan luovuta missään suhteessa, vaan tee niinkuin "Pir" toteaa - relaa sekuntti, nollaa itses!
Hyvää Pääsiäistä kaikille pupuille :)
Minun kiinnostukseni naisia kohtaan on aina ollut etäistä ja palvovaa - kaukorakkautta. Totta kai (?!) olen unelmoinut kaikesta mahdottomasta ja mahdollisesta, mutta todellinen ihminen ja vastavuoroinen suhde on minulle liikaa.
Henkisellä tasolla pystyn "rakastamaan" naista, mutta kaikki muu menee jo yli ymmärrykseni.
Voihan se olla, että tämä sopeutuminen vaatii vain oman aikansa. Tällä hetkellä mietin sitä, olenko pervo vai lesbo...
Unelmat eivät vastaa todellisuutta, eikä kyllä tarvitsekaan vastata, sillä silloin elämästä ei tulisi yhtään mitään.
Kiitän tähän astisesta ajatustenvaihdosta ja toivottelen samoin hyvää pääsiäistä!
pakko selventää...tai tenttiä :)
Miksi sanot, että todellinen ja vastavuoroinen suhde on sinulle liikaa? Eikö se ristiriita juuri tee elämästäsi vaikeaa... miksi myönnät unelmointisi toisesta naisesta, mutta tyrmäät tavallaan sen mahdottomana toteutua?
Eikö se, että pystyt henkisellä tasolla rakastumaan ja ihastumaan naiseen kerro juuri siitä, että olet kypsä ymmärtämään itseäsi. Eikö kaikki hyvä ala juuri siitä henkisestä tunteesta toista kohtaan? Olet kysynyt miten tavata tai tutustua "oikeassa" elämässä naiseen ja väitän, että sinulle sopii juuri hyvin rauhallinen eteneminen tällä alueella, ei mitään, yhtikäs mitään konkreettista ennen kuin olet varma asiastasi, halusta kokeilla jotain, joskus. Älä siis mieti vielä mitään muuta, kuin sen henkisen sielunveljen löytämistä, rohkeasti. Se on jossain ja jos oikein haluat ja olet avoin ja rohkea, sinäkin vielä tapaat Hänet.
Se on totta, että sopetuminen kaikkeen uuteen ihmeelliseen vie oman aikansa ja hyvä niin, kaikille ja ennenkaikkea omalle itsellesi. Et ole pervo, ehei..ehkä olet bi, ehkä lesbo, ehkä et kumpaakaan, mutta anna aikaa itsellesi ja todellisille tunteillesi, kaikki kääntyy kuitenkin aina hyväksi. Elämässä kun on aikoja, jolloin joutuu kamppailemaan itsensä kanssa ja tuntuu, ettei mikään tunnu miltään tai kaikki tuntuu liikaakin. Elämä on siitä villi asia, että tunteet yllättävän paljon meitä täällä potkii eteenpäin halusimme tai emme...
Jos haluat mailailla, niin aihe kiinnostaa, koska liikumme sellaisilla vesillä, joista voi aina uudestaan ja uudestaan puhua, miettiä, vatvoa...
eikä pidä pitää kiirettä. ..mikä taitaa käydä ilmi mun mahdottomasta yhtälöstänikin..
vaikka tällä hetkellä pelkkä henkinen puoli tuntuu "mahdolliselta", niin se ei tarkoita sitä että se olisi lopullinen "tuomio". eikä homman kuulukaan käydä käden käänteessä: totta kai suhtautuminen suhteeseen, sekä henkisessä että fyysisessä mielessä vie aikansa. tuntuu ensin pelottavalta, mutta kuhan sitä aikansa hauduttaa niin...ei tunnu enää niin pelottavalta. tai voi vielä tuntua, mutta sitten on valmis kohtaamaan sen tunteen. ja siihenhän sitten voikin kulua aikansa. on eri asia, siis alussa, sanoa olevansa lesbo kuin sitten ihan oikeasti olla naisen kanssa. vaikka tunteet on kohdallaan niin silti on joku kynnys. kun ei oikeen tiedä mitä tuleman pitää.
pointti siis, että vaikka kuinka hankalalta tuntuu niin kai se sitten siitä. ajan kanssa.
hankalampaa olisi kuitenkin luovuttaa, niinkun sanoit, lakata olemasta kiinnostunu, miten se olisi mahdollista.
pervouden piikkiin en ainakaan kaikkea laittaisi:)
myös kiitän pohdinnoistasi! ja hyvät pääsiäiset.
Minä olen myös äärimmäisen väsynyt kaukorakkauksiini, jotka kerta toisensa jälkeen romahduttavat minut takaisin maan pinnalle. Turhauttavaa, tavallaan masentavaa jne. Kaiken joutuu lisäksi nielemään yksin, kiemurtelemaan "särkyneen sydämen" kanssa salaa, niin ettei kukaan vain huomaisi... Joka tapauksessa, värikästä ja pirteää kevättä!
Minä olen ollut jonkin aikaa täällä hiljaa. Itse asiassa on ollut muuta elämässä ja palsta
on jäänyt vähäiselle huomiolle.
Matilde,lesbouden tunnustamisen/elämisen vaikeudessa näkyy sama kuin teorian ja käytännön yhteensovittamisessa yleensä. Teoria on simppeliä ajatustyötä, mutta käytännön taso onkin sitten jo haasteita ja esteitä täynnä. Paperille, kun ei voi oikein rakkauttakaan piirtää..
Tunteet samaan sukupuoleen ovat monelle edelleenkin myytti. Ja kun omalle kohdalle moinen tunnelataus tulee, niin ainakin alkuun sitä vastustaa kaikin keinoin. Monen ihmisen on vaikea heittäytyä tunteidensa valtaan. Luulen, että kysymys on pitkälti itsensä suojelemisesta. Pelätään mahdollisia tunnekolhuja. Hylätyksi tuleminen ei ole mukavaa, mutta inhimillistä ja erittäin ihmistä kasvattavaa. Jos aina saamme kaiken, mitä haluamme, emme kasva ihmisen näköiseen nöyryyteen. Vain nöyrä ihminen voi kasvaa ja löytää..
Toinen asia, joka pani minut miettimään oli, että ymmärrät henkisen tason rakkauden, mutta fyysinen taso menee jotenkin yli ymmärryksesi.
Itselläni on ollut näitä tuntoja pitkälle aikuiseen ikään. En millään meinannut hyväksyä seksuaalisuutta sinällään, vaikka oman suuntaukseni kanssa ei varsinaisia ongelmia ole koskaan ollut. Olen aina ollut onnellisesti lesbo!!
Mutta tosiaan, minulle varsinainen fyysinen seksuaalisuus ja seksuaalinen kanssakäyminen on ollut vaikea oppimisen prosessi. Olen pitänyt seksuaalisuutta tunteista erillisenä ja jotenkin "likaisenakin". Tuntoja on ollut laidasta laitaan ja ne ovat ilmenneet moninaisin ongelmallisuuksin parisuhteissani. Olen jopa kokonaan kieltäytynyt seksistä kumppanini kanssa.
Tähän liittyy niin paljon asioita, etten voi niitä kaikkia tässä kirjoittaa..
Mutta koko asia on ollut minulle varsinainen ongelmavyyhti. Ja nyt tänä päivänä voin sanoa, että olen löytämässä oman seksuaaisuuteni uudelleen ja tämä kaikki tuntuu todella mahtavalta. Nyt voin luottavaisin ja halukkain mielin olla hyvää tekevä kumppanilleni. Ja nyt voin antaa hänen olla myös hyvä itselleni.
Matilde, vaiheita meillä kaikilla on monia. Se kuuluu ihmisyyteen ja elämisen ongelmallisuuteen ja löytämisen riemuun.
Anna itsellesi aikaa ja löydä lähinnä itsesi. Siitä lähtee sitten oma tapasi hahmottaa ja kokea naisen kanssa oleminen niin henkisyyksineen kuin fyysisyyksineenkin.
Tsemppiä sulle ja hyvää pääsiäisen aikaa!
Kyllähän se on iso muutos, jos vuosikausia kestäneen hiljaisuuden jälkeen alkaa puhua tunteistaan, joita on aiemmin yrittänyt kaikin tavoin pitää salassa.
On ollut vaikeata tajuta se, että samoin ajattelevia ihmisiä löytyy ihan oikeasti, tässä oikeassa elämässä. Se on ollut jotenkin helpottavaa, mutta samalla myös sokki. Löytyy siis naisia, jotka todella elävät rakkaussuhteessa naisen kanssa. Olen itse aiemmin sivuuttanut tuon ajatuksen jotenkin mahdottomana ja tyytynyt vain epämääräisiin haavekuviin ja unelmiin. Onneksi heräsin tähän todellisuuteen!
Iso muutos entiseen on myös se, että saan hyväksyntää ja ymmärrystä tunteilleni, ja vielä sekin, että jaksan hyväksyä ja ymmärtää tunteet, joita voi olla myös vastapuolella! En ole tottunut vastaanottamaan tunteita naisen taholta ---- että joku nainen siis voisi olla kiinnostunut minusta: ihan UTOPISTISTA!
Minulla on tunne myös oman itseni riittämättömyydestä. Miten voisin riittää toiselle naiselle, vastata kenenkään toiveita ja odotuksia? Tunnen itseni todella avuttomaksi pikkutytöksi!
Tämä tilanne vaatii jonkinlaista henkistä kasvua, ei tähän varmasti opi hetikään. Eli ei taida olla ihan niin luontaista sittenkään...? Ihmisen kehityksessähän on vaiheita, jolloin taitojen oppiminen on otollisinta, esim. puhumisen suhteen. Jos näitä taitoja ei ole mahdollista harjoittaa ajoissa, ne jäävät oppimatta. Milloin nämä rakkausasiat sitten pitäisi oppia? Ja voiko näin vanhana tosiaan vielä kehittyä ja oppia ihan uutta? Halua yrittää löytyy kyllä.
Ihan oikeasti olen pikkutyttö riittämättömyyksineni ja vielä pitkän lesbotaipaleeni myötä mietiskelen, että en varmasti riitä yhtä hyvin kuin tuo tai tuo nainen. Näissä asioissa kieriskelen edelleen, mutta aina välillä on otettava itseään niskasta ja vaikkapa sitten huudettava ääneen, että riittää..riittää sittenkin..
Mitä ja miten ja missä iässä voimme oppia uutta.? Mielestäni koko elämä on oppimista aina syntymähetkestä viimeiseen hengenvetoon.
On helppoa sanoa, en opi enää, mutta siinä jää paikoilleen ja menettää monta antoisaa asiaa. Elämisen ja kokemisen riemu eivät ole turhuutta.
lukea kirjoituksesi Jennifer. Että sinullekin fyysinen seksuaalisuus on ollut ja on vieläkin oppimisprosessi. Luulin olevani melkein ainoa, jolla on itsensä kanssa tekemistä tuossa suhteessa. Kaukana erotiikan papittaresta ja suoraan sanoen edelleen vielä jotenkin hämillinen - tai miten sen sanoisi.
Olen vajaan vuoden seuraillut palstaa ja lukenut useampaan otteeseen, että vain nainen voi tietää, mistä toinen nainen pitää. Ja ollut nolona hiljaa, en hiisi vieköön TIEDÄ. Sattumaa tai johdatusta ajoittain, muttei suurta tietämystä.
Läheisyys, käsien lämpö, suloinen iho ja pehmeät huulet, rakastavat, nauravat katseet ja jaetut salaisuudet ovat sitä, mitä ilman ei haluaisi olla ja mikä tulee luonnostaan minultakin. Silti, kunpa olisin myös ... taitavampi. Ja rohkeampi.
Palstan ajatustenvaihto on paitsi lohdullista, myös näköjään hyödyllistä. Kiitos Matilde ja muut, että olette avautuneet täällä. Minä olen tyypiltäni simpukka, puhun kyllä paljon, mutten omista asioistani. Se ei ole helppoa edes nimimerkin suojissa. Toivon keskustelun jatkuvan.
Pir: Kerro vaan omista asioistasi, että minä pääsen sitten antamaan sinulle asiantuntevia neuvoja, miten toimia...
Ihan totta, olisi kiva kuulla muutakin kuin neuvoja tai mielipiteitä ihan yleisistä asioista. Henkilökohtaiset kertomukset kiinnostavat minua kovasti. Omista virheistä voi oppia, mutta toisen virheistä voi oppia vielä helpommin.
Mukaviakin juttuja varmasti on, mutta ei kai näitten juttujen tarvitse olla onnistuneita, hyviä, kauniita tai hienoja, vaan ihan omanlaisia, sellaisia kuin ne on, miten ne on kokenut.
Vaatii kyllä rohkeutta paljastaa oma tietämättömyytensä ja tyhmyytensä tai kertoa omista kokemuksista. Avautuminen ei ole kaikille helppoa. Kyllä näistä asioista pitäisi mielestäni silti opetella puhumaan edes vähän avoimemmin. Moni saisi varmaan huomata helpotuksekseen, ettei ole yksin miettimässä näitä asioita. Ainakin minua tämä on auttanut PALJON!
Palautekin vähän pelottaa aina välillä, mutta ihan hienoa, että minua oikaistaan aina välillä, jos olen käsittänyt jotakin ihan väärin. Voihan silti olla näkemyseroja ja mielipide-eroja ja pitääkin olla. Jokainen on yksilö ja kaikilla on oma elämäntarina ja omanlaisensa kertomukset.
Minulta ei tule luonnostaan mitään muuta kuin tätä jatkuvaa ihmetystä ja pähkäilyä, mitä tehdä. Koettakaa kestää! Kuten sanottu, minä jään ehkä tällaiseksi.
"Ja nyt voin antaa hänen olla myös hyvä itselleni."
Iskitpä naulan kantaan mitä tulee minun ongelmaani. Miten sait tuon ratkaistua? Olen lesbo, olen aina tiennyt sen. Se ei ole ongelma. Ongelma on aina ollut se fyysinen osuus. Miellytän kyllä mielelläni kumppaniani ja mikään ei ole niin hienoa kuin saada hänet nauttimaan, mutta sitten kun olisi minun vuoroni... homma ei vain suju. Jotain on lukossa tuolla pääkopassa etten osaa "antautua". Nautin kyllä kosketuksesta, mutta olen koko ajan vähän varautunut, josta sitten surullisesti seuraa se että pahimmassa tapauksessa feikkaan etten tuota kumppanilleni pettymystä. Tyttöystäväni on upea rakastaja, ja tuntuu että kanssani hän menee ihan hukkaan. :/
Luottamusongelma? Jotain muuta? Tämä on ollut riesana jokaisessa suhteessani, alkaa riepoa.
Minunkin tekee mieli antaa vihjeitä, vaikka et minulta neuvoa kysynytkään ja vaikka ihan varmasti minä olen viimeinen ihminen, jolta kannattaisi kysyä näitä asioita. Jotakin kyllä tuli mieleeni tuosta tilanteestanne:
Ajattele positiivisesti. Ongelmien sijaan keskity hyviin asioihin. Usko, että fyysinen osuus ei ole se ongelma, sillä siinä on varmasti niin paljon hyvääkin. Keskity niihin hyviin asioihin ja jätä huolet vähemmälle.
Onko antautuminen ihan oikea sana? Miksi kumppanisi pettyisi, jos olet oma teeskentelemätön itsesi, sellainen kuin olet? Kyllä hän varmaan tietää, että nautit hänen kosketuksestaan ja sehän on tärkeätä, että tunnet mitä tunnet, ja voit avautua ja kertoa rehellisesti kumppanillesi, mitä tunnet.
Kannattaako tuhlata aikaa teeskentelyyn? Siitä voi tulla paha tapa, josta voi olla vaikea oppia pois. Sitä paitsi jos teeskentelet, voi kumppanisi luulla rakastelevansa sinua oikein. Kannattaako sinun johdattaa häntä harhaan?
Mitäs muuta... ja kannattaisiko viettää muutenkin enemmän aikaa yhdessä, ilman seksiä? Yhdessä vietetyt mukavat kahdenkeskiset hetket vaikuttavat siihen, miten muu rakkauselämä sujuu.
Toivon sinulle parempaa. Ehkä tilanne korjaantuu jatkossa ja voitte olla kumpikin onnellisempia!
Kaikki vinkit ovat tervetulleita. :) Sitä paitsi tämä on varmaan vähän universaali ongelma naisilla suuntautumisesta riippumatta, tuntuu että heterosiskoilla on myös näitä ongelmia.
"Onko antautuminen ihan oikea sana? Miksi kumppanisi pettyisi, jos olet oma teeskentelemätön itsesi, sellainen kuin olet?"
Antautumisesta, koen sen olevan oikea sana. Antautua sille hetkelle, tunteelle, kosketukselle. Tavallaan antautua toisen valtaan. Se miksi hän pettyisi... no, tiedän (?) että hän ei feikkaa kanssani. Ja hän haluaa niin paljon tuottaa minulle sen saman nautinnon minkä minä hänelle, mutta itse en taas kykene siihen, en senkään jälkeen kun olen kädestä pitäen näyttänyt miten haluan itseäni kosketettavan. Tämä onkin naurettavaa koska hän tekee kaiken periaatteessa oikein. Jos teen itse sen minkä olen näyttänyt hänelle, on nautintokin taattu. Mutta heti kun siihen sekoitetaan toinen ihminen, homma menee minun osaltani puihin. En tajua mikä tässä on, edellinen suhteeni kesti viisi vuotta ja sama ongelma oli sielläkin alusta loppuun. Ja kyllä, silloin teeskentelystä tuli paha tapa josta sitten juontui ennen pitkää muita ongelmia.
Tiedän että tämä on korvien välissä oleva ongelma, kroppani kyllä toimii muuten. Nykyinen suhde on vielä tuore (neljäs kk menossa) enkä todellakaan ole heittämässä hanskoja tiskiin, mutta rassaahan se kun muistaa että tämä on ennenkin ollut ongelma ja osaltaan näivettänyt edellistä suhdetta loppuun.
Puhuin tuolla edellisessä viestissäni uskalluksesta antaa toisen ihmisen, naisen, olla hyvä minulle itselleni seksuaalisesti.
Tämä uskallus on vienyt minulta monta monituista vuotta elämästäni.
Se mitä se "hyvä minulle"-lupa sitten tarkoittaa?
Se ei ole esim. konkreettisesti orgasmi, vaan laajempi hyvänolontunne ja toisen ihmisen haluaminen. Toisen ihmisen haluun pysähtymistä, sen maistelemista, siinä viipyilemistä..
Tämä edelläkin oleva on ollut minulla kadoksissa monestakin syystä. Koko tämä seksuaalinen kenttä
on varmastikin ongelmallisin alue koko elämässäni, koska siihen peilautuu luottamukseni ihmisiin, oman itseni kunnioittaminen, tunteminen ja toisinpäin - koko ihmisiin luottamiseni vaillinaisuus tekee minusta seksuaalisesti torson.
Vasta nyt viime aikoina, ihan viime vuosina olen pienin askelin edennyt ja nyt olen varma, mistä ongelmat ovat johtuneet ja mistä johtuvat ne vielä jäljellä olevat ongelmat:
MINÄ EN OSAA LUOTTAA TOISEEN IHMISEEN.
Joo, olisi ihan kohtuullista, että pääsisit jakamaan neuvoja. Minultakin niitä tulisi tuutin täydeltä, mutta intoani hieman hillitsee harmillinen tietoisuus viisasteluni hataruudesta. Yhtä paljon hyötyä kuin jos kahvikuppineuroosista kärsivälle sanoisi: "kuule, älä jännitä, niin kyllä se siitä". Mutta pontti ei aina ole konkreettisessa avussa, vaan myötätunnon antamisessa ja saamisessa. Omakohtaisesti voin todeta, että visioin sitä selkeämmät ratkaisut muiden ongelmiin, mitä vähemmän tiedän asioista :D
Onneksi monet ovat antaneet hyviä neuvoja, omasta kokemuksesta repäistyjä, viisaita. Eikä sinun tarvitse muuttua - en minäkään meinaa, en nyt heti ainakaan. Öh, ensi vuonna tai sitten aivan tässä lähivuosikymmeninä, ehkä.
Jos se vika on siinä kahvissa...? Se ei ole terveellistä ja liikaa juotuna aiheuttaa samanlaisia oireita kuin itse kahvikuppineuroosi, eli stressiä, ahdistuneisuutta, levottomuutta...
Kiva, jos minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Alan pikkuhiljaa hyväksyä itsekin itseni tällaisena, keskeneräisenä.
Miksikäs sinä sitten muuttuisit?
Voikohan kaksi ihmistä muuttua yhdessä? Kyllähän me kaikki varmasti muutumme, kai meillä kaikilla on jonkinlaista vaikutusta toisiimme. Mitähän meistä tulee?
Minä mietin, mitä tulee minun ja uuden ystäväni suhteesta. Miten se muuttaa minua... ja ehkä häntäkin. En ole varma, haluanko muuttua. Jos kuitenkin muutun, ehkä se on tarpeen. En kai minä nyt huonompaan suuntaankaan voi mennä?
Minä yritän nyt ruveta ajattelemaan vähän vastuullisemmin ja aion ottaa huomioon enemmän hänenkin tunteitaan, kun tähän asti olen keskittynyt etupäässä vain omiini. On tämä ollut melkoista mielenmyllerrystä! Tosi vaikeata opetella ilmaisemaan itseään, kun on niin hyvin oppinut salaamaan tunteita. Käyttäydyn häntä kohtaan joskus hyvin kylmäkiskoisesti, ettei hän arvaisi ajatuksiani... ehkä loukkaan häntä. Se ei ole tarkoitukseni.
Minä todella välitän hänestä, enkä halua hänelle mitään pahaa. Mietin, että pitäisikö minun lopettaa tämä alkanut ystävyys juuri siksi, etten vahingoittaisi häntä. Sen lisäksi pelkään edelleen omastakin puolestani.
Ehkä aika auttaa, ehkä "hyvät ja viisaat neuvot" = keskustelu tästäkin aiheesta.
"Joskus käyttäydyn häntä kohtaan hyvinkin kylmäkiskoisesti, ettei hän arvaisi ajatuksiani...."
Tämä on tuttua minulle, sillä kumppanini vissiin ovat aina olleet vähän tällä linjalla, että tunteet pitää salata.
Älkää hyvät ihmiset, naiset, salatko tunteitanne kumppaniltanne, jos ne ovat positiivisia. Nehän nimenomaan pitää näyttää ja vielä moneen, moneen kertaan. Emme ole ajatuksenlukijoita. Emme voi tietää, jos toinen ei sano tai näytä, mitä ajattelee, tuntee.
"Ehkä loukkaan häntä...."
Ihan varmasti loukkaat, sillä kuka puujumala haluaa elää toisen puujumalan kanssa. Aina me ihmiset halutaan, että meille tulee rakkautta tuutin täydeltä, mutta itse ei olla valmiita tekemään omasta puolestamme yhtään myönnytystä.
Tämä on silkkaa itsekkyyttä, johon olen niin s...tanan kyllästynyt!
Että tälviisii!!!!!!
Minä en halua sitä rakkautta tuutin täydeltä... ehei, en kestä! Minulle riittää toistaiseksi vähempikin. Joudun suohon, jos näitä positiivisia tunteita tulee enää yhtään enempää.
En edes tunne häntä riittävän hyvin, joten mielestäni olisi ihan liian paksua mennä sopertelemaan mitään rakkaudesta, vaikka välillä siltä tuntuukin. Minä en ole oikein tasapainossa omien tunteideni kanssa, ainakaan vielä.
Itse en ole ollut minkäänlaisessa rakkaussuhteessa vuosiin, ja takana on monenlaisia pettymyksiä ja suruja. Tuskin olisin muuten tällaisessa tilanteessakaan. Tunne-elämän solmuja ei avata hetkessä eikä pakolla.
Ajattelin asiaa vielä lisää, ja päätin nyt hoitaa itse omat tunnesotkuni, hän saa hoitaa omansa. Asialinja alkaa tästä hetkestä! Teen niin kuin minusta itsestäni tuntuu luontevalta. Hän saa tehdä omalta osaltaan samoin. En kanna sen enempää vastuuta toisen tunne-elämästä, kuin mikä tulee luonnostaan.
Kiitos kun sanoit suoraan ja kaunistelematta, mitä ajattelet!
Ehkä puujumalat sopivat hyvin yhteen.
Että silviisii!!!
En tarkoittanut viestilläni mitään autokuormallista rakkautta, vaan aina toki tilanteeseen sopivaa. Mutta sanottava se on, jos on tunteita ja jos on se, kelle sanoo.
Myöskään viestini ei ollut tarkoitettu pelkästään sinulle, Matilde, vaan meille kaikille ja myös minulle itselleni..
Tsemppii..
Onko ihan totta tuo, mitä kerroit edellä, että kumppanisi eivät ole osoittaneet sinua kohtaan tunteitaan riittävän selvästi? Mistäs sitä sitten tosiaan voi tietää, välittääkö toinen ihminen ihan oikeasti.
Jotkut ihmiset osoittavat sitä välittämistä teoillaan, yleensä miehet, mutta varmaan löytyy naisiakin. Toisaalta ei pelkkä puhuminenkaan riitä, jos teot ovat jotakin muuta kuin mitä sanat antavat ymmärtää.
Itse en voi sietää tarkoituksellista mykkäkoulua. Asioista pitää voida puhua, samoin tunteista, kaikenlaisista. Kestän hiljaisuutta jonkun aikaa, mutta jos se kestää pitempään, niin että siitä tulee tapa, uskon, että ei ole enää mitään puhuttavaa. Ei mitään yhteistä jaettavaa enää.
Minusta on hyvä käydä näitä keskusteluja täällä. Mielestäni tämä ajatustenvaihto on myös ihan arvokasta, ei pelkästään mukavaa.
Ovat hyviä keskusteluita, todella. Meille muillekin. Kannatan lämpimästi Jenniferin suositusta tunteiden osoittamiseen, keskusteluun edes. Toisaalta ymmärrän Matilden ongelmaa (tai luulen ymmärtäväni): on vaikea osoittaa tunteita, kun ei ole itsekään ihan selvillä, mitä tuntee.
Itse kyllä nykyään olisin jo sen verran "muuttunut", että puhuisin sekasortoisista tuntemuksistani toiselle osapuolelle. Kertoisin, etten ole vielä valmis enempään, tarvitsen aikaa. Ja kysyisin, kestäisikö toinen sen. Sen tapaista.
Minäkään en oikein kestä hyökyvää hellyyttä, varsinkaan uudelta tuttavuudelta. Muinoin tuli lähinnä pakokauhu ja nykyään avuttoman oloinen häkellys. Siis silloin, kun itse ei ole ihastunut, mutta pitää miellyttävää ihmistä miellyttävänä - jollaisia suurin osa ihmisistä (miehet mukaan lukien) ovat. Ihastus on juttu, joka vain sattua tupsahtaa, ei kai siihen voi tahdonvoimalla pyrkiä. Mutta syvä kiintymys voi kehittyä ihastumattakin.
Kyllä me muutumme koko ajan, mutta vaikeinta on yrittää olla muuttamatta kumppania väkisin. Ja koko ajan.
Hyvä, että joku ymmärtää minuakin, sillä itse olen välillä ihan pihalla, siis täysin.
Välillä säikähtelen itseäni ja omia tunteitani. Poden moraalista krapulaa ja kadun kaikkia tähänastisia tekemisiäni. Olen vihainen, mutta en tiedä, kenelle oikeastaan. Sitten taas mieli muuttuu ja tulee kauhean ikävä toisen luo. Haluan yhtäaikaa tutustua ja olla tutustumatta, sekä itseeni että tuohon toiseen ihmiseen. Kyllä minussa löytyy itsessänikin vielä ihan outoja tutkimattomia vesiä.
Mitenkähän se luonto on oikein luonut näin kummallisia juttuja ihmisten ihmeteltäväksi. Kyllähän ihmissuhteisiin mahtuu monenlaista; kahden naisen väliseen suhteeseen voi liittyä paljon sellaista, mitä ei ole ikinä tullut ajatelleeksikaan, esim. halu suojella toista. Ei minulla ikinä ole ollut minkäänlaista tarvetta suojella ketään miestä, mutta naisen kohdalla näyttää olevan eri asia.
Helpottavaa tietää, että joku on joskus käynyt läpi näitä samoja tunteita ja selviytynyt. Pelottavaa, että Hapsu ja Pir tuntuvat näkevän lävitseni. Olenko kuin avoin kirja ja pystynkö pitämään mitään piilossa? Tuollainen selvänäköisyys käy ihan kateeksi - en tiedä, olenko sitten itse säälittävä vai naurettava...
Taidan tosiaan olla vähän liian perusteellinen. Pitäisiköhän keskittyä elämiseen liian ajattelemisen sijaan? Kunpa joku antaisi oikean vastauksen, mutta elämisen haluan hoitaa itse...